Dadaa ja sitaatteja

Päämme on pyöreä että ajatuksemme voisivat vaihtaa suuntaa", sanoi taitelija Francis Picabia, dadaisti. Luen parhaillaan Dietmar Elgerin kirjaa Dadaism, josta vieressä oleva pää on peräisin. Sen nimi on Mekaaninen pää ( Aikamme henki). Veistoksen on tehnyt Raoul Hausman jo vuonna 1919. Taiteilijat näkevät tulevaisuuteen, siksi kannattaa käydä nykytaitelijoiden näyttelyssä. Heidän näkynsä ovat kuin unia, jotka ymmärtää vasta sitten kun ne toteutuvat.

Tämän päivän trikit ovat huomispäivän totuuksia, sanoi Marcel Duchamp.

A dadaist is someone who loves live in all its unencompassable forms and who knows and says: life is not just here, but da, da ( there, there), sanoi Johannes Baader.

Alla Raoul Hausmanin "julisteruno"( poster poem). Muistuttaa vähän Bloggerin Word verificationin tuottamia dadaistisia runoja, eikö totta?

Nostalgiakuvasta nykyhetkeen

Kun etsii, niin löytää jotain muuta kuin mitä on etsinyt. Löysin kuvan ensimmäisestä sylimikrostani 1980-luvun lopulta. Sen merkki oli Toshiba, jolla kirjoitin neljä kirjaa. Kuvassa ovat silloiset ”supervisorini.” Valkoinen karvakasa, joka makaa tulostimen päällä, oli nimeltään Piu, ja näyttöruudun takaa kurkistaa Tsita. Piu oli varsinainen linssilude, se rakasti esiintymistä televisiossa ja lehdissä, mutta Tsita ei välittänyt julkisuudesta, vaan meni piiloon aina kun kuvaajia tuli.

Toshiba matkusti paljon. Se kävi Roomassa, Pariisissa, Barcelonassa, Ibizalla ja Tallinnassa, joissa kirjoitin kirjojeni ensimmäisiä versioita. Vuonna 1995 Toshiba sanoi työsuhteen irti. Ostin uuden sylimikron, Compaq Conturan, jossa oli Windows 95. Muistan että minulla oli pieniä vaikeuksia siirtyä merkkipohjaisesta systeemistä (dos-komennoista) graafiseen käyttöjärjestelmään. Tuon koneen myötä vuonna elämäni ja ihmissuhteeni muuttuivat virtuaalisiksi, kytkeydyin Webiin ja maailma avartui Euroopasta Amerikkaan, Aasiaan ja Australiaan. Ensimmäisiä postituslistoja, joille kirjauduin oli Nettime. Olen ollut sille uskollinen jo kymmenen vuotta. Kosovon kriisin ja Irakin sodan aikana se oli nopein tiedonvälittäjä. Tietojen lisäksi se välitti silminnäkijöiden kokemuksia kriisialueilta.

Tänään Nettime julkaisi kiinnostavan käännöksen artikkelista, jossa pohditaan mitä Katrina- hurrikaani paljastaa Yhdysvaltain yhteiskuntajärjestelmän nykytilasta. Artikkeli ilmestyi Le Figaro –lehdessä viime maanantaina. Onko järjestelmä hajoamassa omaan mahdottomuuteensa, kuten Neuvostoliitto aikoinaan? Onko Katrina samanlainen alkusoitto hajoamiselle kuin oli Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989? Artikkelissa haastateltu Emmanuel Todd sanoo: “What seems to me more striking is the way this America that incarnates the absolute opposite of the Soviet Union is on the point of producing the same catastrophe by the opposite route. Communism, in its madness, supposed that society was everything and that the individual was nothing, an ideological basis that caused its own ruin. Today, the United States assures us, with a blind faith as intense as Stalin's, that the individual is everything, that the market is enough and that the state is hateful. The intensity of the ideological fixation is altogether comparable to the Communist delirium. This individualist and inequalitarian posture disorganizes American capacity for action.”

Pitkä artikkeli kokonaisuudessaan on alempana otsikolla: Katrina: The Specter of a Soviet-Style Crisis.

PS. 15.09 Siirsin artikkelin Kirjailijan päiväkirjaan

Fiktiivinen mökki

Tässä on se fiktiivinen mökki, jossa kävin eilen ja joka tunnetaan nimellä "Aleksis Kiven kuolinmökki." 90-luvun alkupuolella kävin eräässä toisessa fiktiivisessä talossa. Sen nimi oli "Pushkinin kotimuseo."

Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä käynnistä novellin Pyhä Ambrosius -nimisen novellin (sisältyy kokoelmaan Kaunis nimi). Se on herkullinen kuvaus talosta, jossa Pushkin ei ole koskaan asunut, ja hänen esineistään joita opas esittelee, ja joita hän ei ole koskaan käyttänyt. Kaikki on sikäläisen Museoviraston tai vastaavan fiktiota. Opas selostaa talon alkuperäisyyttä ja tulkki kääntää: " Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin. Tämä hyvin alkuperäinen talo on tehty sen mukaan, mitä tämän ajan ja tämän säädyn ihmisten elämästä tiedetään. Näin siis eli Pushkin, kaikkien aikojen suurin venäläinen runoilija." Sitten käykin ilmi että Pushkin ei koskaan asunut alkuperäisessäkään talossa, vaan pihan perällä pienessä mökissä lapsenhoitajansa kanssa. Hänen lapsenhoitajansa oli muuten syntyjään inkeriläinen, jonka kertomat kansantarinat ja sadut hän jalosti omiksi saduikseen ja runoikseen.

Kulttuurimatkailua

Olen taas sivistynyt vähän. Kävin Tuusulassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin Aleksis Kiven kuolinmökin, joka on Museoviraston fiktio talosta jossa Kiven sanotaan kuolleen. Mutta kenties hän kuolikin navetassa tai sikolätissä, johon hänet oli teljetty. Juhani Ahon ja Venny-Soldan Brofeldtin Aholasta mukaani tarttui vieressä oleva kuva, jossa mies näyttää istuvan metsässä sylimikro polvillaan. Kuvan on maalannut kirjailijana paremmin tunnettu Arvid Järnefelt. Sen nimi on Maalari puiden keskellä. Mallina on luultavasti ollut hänen veljensä Eero Järnefelt, jonka taloon pääsin tänään tutustumaan Eino Leino – seuralaisten kanssa. Talon omistaa Järnefeltin tyttären poika, se ei ole museo, vaan paikka jossa asutaan ja eletään, ja kai siksi siellä oli Eero Järnefeltin henki niin voimakkaasti läsnä.

Aholassa en tuntenut Juhani Ahon ja Venny Soldan- Brofeldtin henkistä perintöä yhtä voimakkaana. Siellä oli liian paljon ihmisiä. Oli Juhani Ahon syntymäpäivä. Hän syntyi 11.9. sataneljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen kunniaksi Aholaan oli järjestetty seminaari klassikoiden ja erityisesti Juhani Ahon merkityksestä. Rautatie ja lastut eivät kolahda kuulemma nykykoululaisiin. Eivät ne kyllä kolahtaneet minuunkaan aikoinaan. Juha ja Helsinkiin -romaani uppoaa heihin paremmin. Löytyy samaistumispisteitä tunteen tasolla. Johtopäätös: klassikko on elävä, kun se puhuttelee lukijaa yli aikakausien. Juhani Aho on kielellisesti rönsyilevä, jopa naisellinen, kuten sanoi seminaarin alustaja kirjailija Sirpa Kähkönen, ja sen takia modernistien kaanon, joka nousi valtaan 50-luvulla ja jonka ihanteena oli kielellinen niukkuus ja tiukkuus, ei hyväksynyt häntä. Kähkölän mukaan modernistit torjuivat tunteet ja itä- suomalaisesti mutkittelevan kielen. Minusta Juhani Aho on suomalaiseksi mieskirjailijaksi aika sensuelli ja tajuava, hän tajuaa jopa naisen tunne-elämää.

Nimenantamisen vaikeudet

Hesari kertoo tänään, että Anu Kaipainen on pahastunut Otavalle, joka antanut Reijo Mäen dekkarille nimen Nuoruustango. Kaipaiselta on aikaisemmin ilmestynyt samanniminen romaani ja runo, josta Kaj Chydenius teki tunnetuksi tulleen laulun. Tavallisesti kirjailija antaa kirjalle nimen, joka liittyy jollakin tavoin kirjan keskeiseen teemaan, ja kustantaja hyväksyy nimen. Esikoisromaanin nimeämisessä minulle tuli pientä erimielisyyttä kustantajan kanssa, kun hän ei hyväksynyt antamaani nimeä, vaan ehdotti nimeksi Irti miehistä. En tiedä oliko se hänen vitsinsä, tuohduin vähän ja sanoin, että olkoon vaikka Irti. Ja sen nimen esikoisromaani sai.

Kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla, mutta sellaista sattuu vahingossa. Siksi tarkistan etukäteen kirjastojen luetteloista, että kirjalle suunnittelemani nimi ei ole jo käytössä. Ennen piti käydä plaraamassa kirjastojen kortistoja ja vanhoja Vuoden kirjat -luetteloja, mutta nykyään on helpompaa, kun nimen voi käydä tarkastamassa tietokoneella kirjastojen tietokannoista. Luulisi, että jokainen kustannustoimittaja tekisi sen automaattisesti. Kirjailijoille sellainen asia ei ehkä tule mieleen, eikä kaikilla ole nettiyhteyttä tai tietoa siitä miten kirjastojen hakukoneita käytetään.

Tiedän kokemuksesta miten harmillista samannimisyys on. Sari Vuoristolta ilmestyi vuonna 1998 Irti -niminen novellikokoelma ja Ismo Alangolta vuonna 1996 I-r-t-i - albumi ( Minun Irtini oli ilmestynyt jo 1970). Kaksi vuotta sitten Juhani Salokanteleelta ilmestyi Samaa sukua - romaani. Samana syksynä ilmestyi myös Michel Cunninghamin romaani, jonka suomennoksen nimi oli Samaa sukua. ( Minun Samaa sukuani oli ilmestynyt vuonna 1985).

Täytyy tunnustaa, että en tunne tekijänoikeuslakia, vaikka olen kirjailija. Tänään vasta luin Hesarista, että ”tekijänoikeuslain 51. pykälän mukaan taiteellisen teoksen nimen julkaiseminen voidaan kieltää, jos nimi voidaan sekoittaa aikaisemmin julkistettuun tekijään tai sen tekijään.”

Blogi ei ole taiteellinen teos, jotenka tekijänoikeuslain 51. pykälää ei voi soveltaa tähän blogiin, jonka nimi on Sanat, eikä myöskään nettipäiväkirjaani jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Kun valitsin tälle blogille nimeä, mieleeni ei tullut että Jean-Paul Sartrelta on ilmestynyt suomeksi samanniminen omaelämäkerrallinen romaani. Nimi syntyi, kun silmäni kulkivat hajamielisesti pitkin kirjahyllyä ja osuivat kirjan selkään, jossa luki: Sanat että tietäisimme. Voilá! siinä on blogille nimi, mutta se on liian pitkä, minä ajattelin ja pudotin loppuosan pois. Sanat että tietäisimme on ranskalaisen Guillevicin runon ensimmäinen säe. Se on ilmestynyt Mirja Bolgárin toimittamassa ranskalaisen runouden antologiassa vuonna 1975.

Kun rupesin julkaisemaan netissä Kirjailijan päiväkirjaa noin kolme ja puoli vuotta sitten, ajattelin että lukijan täytyy nähdä otsikosta millaisia asioita päiväkirjassa käsitellään, ja otsikon pitää kertoa millainen ihminen päiväkirjaa pitää. En muistanut, että Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjan, vaikka olisi pitänyt muistaa, koska olin lukenut sen suomennetun version joitakin vuosia aikaisemmin. Johtopäätös: Muistamattomuus, huolimattomuus ja tietämättömyys saavat synnyttävät samoja nimiä. Toivottavasti Dostojevski ja Sartre eivät käänny haudassaan sen takia, että käytän heidän omaperäisten teostensa omaperäisiä nimiä nettipäiväkirjassani ja blogissani.

Kulttuuria ja urheilua -blogissa pohditaan tänään tekijänoikeusasiaa hieman eri näkökulmasta otsikolla Oikeus nimeen. Siteraan kirjoittajalta yhden kappaleen.

”Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.”