Viisi vuotta sitten tapaninpäivänä 2011 Aurinkolahdessa näytti tällaiselta. Vesi oli korkealla. Ei sitä vielä tulvaksi voinut sanoa, mutta kuva tuli mieleeni, kun luin Anthony Doerrin esikoisromaania Davidin uni (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2016). Lainasin sen nimen perusteella, koska kirjallisuuden unet kiinnostavat minua. Englanniksi kirjan nimi on About Grace. Sillä nimellä kirja olisi jäänyt minulta lainaamatta. Doerrista tiesin ennestään vain sen, että hän on voittanut Pulitzer-palkinnon romaanillaan Kaikki se valo jota emme näe, jota en ole lukenut, koska en pidä Pulitzer- enkä Oscar-palkintoja mitenkään suurina suosituksina taideteoksille.
Doerrin romaanin päähenkilö
David Winkler on hydrologi, joka on väitellyt tohtoriksi jääkiteistä.  Hänellä on paranormaali kyky nähdä unia, jotka
käyvät toteen.  Kenties hän on perinyt
kykynsä suomalaiselta  äidiltään,   suomalaisia kun  pidettiin kansanuskomuksissa  ihmisinä, joilla oli  yliluonnollisia voimia.   He pystyivät suuttuessaan muun muassa
nostattamaan myrskyjä.   Siksi suomalaisia merimiehiä ei mielellään
pestattu laivoihin.  Pietarin tulviakin
pidettiin Venäjällä aikoinaan inkerinsuomalaisten syynä, kaupunki kun oli
rakennettu heidän mailleen. (Inkeriläisten taikavoimista enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa).
Pakkomielteinen unennäkijä
 Eräänä maaliskuun yönä vuonna 1977 Clevelandissa,
Ohiossa sataa vettä.  David Winkler
nukkuu, mutta hänen hydrologin korvansa on hereillä.  Alitajunta tapojensa mukaan liioittelee pieniä
asioita -  sadepisaroitten ropina muuttuu
hänen unessaan suurtulvaksi, josta hän yrittää pelastaa muutaman kuukauden
ikäisen tyttärensä  Gracen, vaan ei
onnistu ja tytär kuolee.  Ei ole
mitenkään epätavallista, että vanhemmat näkevät tämänkaltaisia ahdistusunia
lapsistaan, eikä sekään epätavallista että hydrologi näkee unta tulvavesistä. Suurin osa
ihmisten unista liittyy tavalla  tai
toisella  heidän  työhönsä, kiinnostuksen kohteisiin ja läheisiin.
 
Davidin ahdistusuni alkaa
toistua peräkkäisinä öinä.   Alitajunnalla on jotain tärkeää tiedotettavaa
Davidille, mutta hän ei ymmärrä unen sanomaa, tai ymmärtää sen väärin.  Kun vesi alkaa tulvia Clevelandissa joen
äyräiden ylitse, vie sillan mukanaan, tulvii kaduille ja kellareihin ja nousee
nousemistaan, David joutuu paniikin valtaan. 
Hän on varma, että uni käy toteen, ja hän aiheuttaa tahattomasti
tyttärensä kuoleman.  Itsestään ihminen unia
näkee, kuten ystäväpsykologi sanoi minulle vuosia sitten. En silloin ollut
samaa mieltä hänen kanssaan.
 David on minusta niin pakkomielteinen henkilö,
että saattaa toteuttaa unensa, kuten  oli
tapahtunut   pari  vuotta
aikaisemmin, kun hän oli nähnyt unta naisesta,   jonka 
hän   kohtaa  sattumalta muutaman päivän kuluttua
todellisuudessa. Nainen pudottaa marketin lehtitelineestä Good Housekeeping –lehden  ja
David ojentaa sen naiselle aivan kuten unessakin oli käynyt.  Hän ei saa naista mielestään ja alkaa käydä
joka päivä samassa marketissa.  Kuluu kolme
 neljä 
kuukautta ennen kuin  häntä   onnistaa.  
Nainen ilmestyy markettiin ja David lähtee seuraamaan naista.   Kun on
kyllin sinnikäs, unelmat toteutuvat.  He
päätyvät naimisiin ja heille syntyy tytär Grace.  Vaimo ei ole mikään hyvä taloudenhoitaja, häntä
kiinnostaa enemmän metalliveistoksen tekeminen talon kellarissa, eikä avioliitto
muutenkaan  vaikuta   järin onnelliselta. 
Tulvaunesta järkyttynyt
David  jättää vaimonsa  ja tyttärensä 
Clevelandiin ja pakenee   St. Vincentin
saarelle  Karibianmerelle.  Siitä tulee pitkä pakomatka. Se kestää neljännesvuosisadan.
Lopulta hän palaa Yhdysvaltoihin etsimään vaimoa ja tytärtään.  En kerro hänen pako- ja etsintäretkensä  monia vaiheita,  jotta 
en  pilaisi  lukijoiden lukunautintoa, mutta  siteeraan sivulta  258 kohtaa, 
jossa David on yhtä hukassa  Yhdysvaltoihin palatessaan kuin oli sieltä
lähtiessäänkin:
”Tämä
oli se pimeys, josta hän oli nähnyt unta jo vuosia. Tämä oli se paikka, jossa
tapahtumat vain tapahtuivat kuultavina mutta näkymättöminä hänen ympärillään,
tämä oli  se syvä ja yksityinen sokeus, jonka hänen unensa olivat ennustaneet
jo kauan sitten.” 
Miksi juoni- ja tarinavetoiset kirjat ovat niin rasittavia ?
Täytyy
tunnustaa, että minua rasittaa romaanien juoni- ja tarinavetoisuus, kun ei  kirjaa 
ei  voi laskea käsistään, vaan on
pakko lukea  sitä yötä myöten,  että saisi tietää  miten  ”sankari”
selviää vaikeista tilanteista. Seuraavana 
aamuna sitä on väsynyt ja  ärtynyt. 
Uudenvuoden yö meni  pilalle  David 
Winklerin takia, kun minun  olisi
pitänyt  nähdä  omia ”enneunia” tulevalle vuodelle.
Olin tehnyt yöllä hyvän
uudenvuoden päätöksen, että alan taas aamuisin 
zazen- istunnot, joita olen 
laiminlyönyt vuosikausia,  mutta 
David  Winkler pilasi  myös ensimmäisen istunnon.  Hengitysrytmi meni sekaisin, kun  hän tuli mieleen  kesken kaiken 
-  tai oikeammin hänen  luojansa 
Anthony Doerr,  joka on  syntynyt ja käynyt koulunsa
Clevelandissa.  Se on kaupunki, johon 1900-
luvun alussa muutti paljon suomalaisia siirtolaisia,  minunkin 
isotätini  Lapualta.  Ehkäpä näiden suomalaisten  perua  on  myös
 romaanin David Winkler  äitinsä puolelta.
 Se Clevelandin suurtulva maaliskuussa 1977 oli
muuten täyttä totta.   Anthony Doerr oli
silloin noin kolme- ja puolivuotias Wikipedian tietojen mukaan.  Senikäisen lapsen  mieleen 
jää   jo 
jotakin  ulkopuolisen  maailman tapahtumista, jos ei muuta  niin  ainakin   tunnekokemus, josta  unet 
imevät  voimansa vielä
aikuisenakin.  Davidin uni ja Clevelandin
tulva tuntuivat omakohtaisesti koetetuilta,  siksi kirjan 
alku  ( ensimmäiset  83 sivua) 
olivat  niin  vahvoja, 
että ne  imaisivat  minut mukaansa.  Siinä vedossa 
luin  sitten  loput 
lähes  400 sivua, vaikka niissä
oli  paljon  turhaa tarinaa. Sentimentaalisuuskin välillä vähän ärsytti,
mutta se nyt on niin amerikkalaista,   että ei edes 
Hemingway  siltä välttynyt.
 Minua ei kiinnosta kirjassa niinkään hyvä
tarina – jonka nimeen Hollywood vannoo - kuin kirjailijan ääni ja omaperäisyys.
Siksi luen mieluummin amerikkalaisia runoilijoita, jotka eivät kerro  tarinoita, vaan  ovat 
runossa läsnä ja puhuvat  minulle,  kuten  vaikkapa 
Anne Sexton, jonka kokoelman Elä
tai kuole ( suom.  Anni Sumari,
Savukeidas 2016) lainasin samaan  aikaan kirjastosta
kuin  Anthony Doerrin  romaanin.  Runoja on mukava lukea, koska ne antavat tilaa
lukijalle eikä niitä tarvitse lukea missään järjestyksessä ja valvoa öisin  saadakseen tietää miten runokirja loppuu.
Lukijoille, hyvää alkanutta lukuvuotta 2017!  Toivottaa bloginpitäjä.



