Virginia Woolf

Tänään, helmikuun 25.päivä on kulunut 133  Virginia  Woolfin syntymästä.  Lapualainen isoäitini oli vain   12 vuotta nuorempi kuin hän. Hehän olivat  melkein ikätovereita!  Luen  parhaillaan Virginian romaania  Vuodet, joka  ilmestyi vuonna 2013 suomeksi, vihdoin ja viimein.  Mutta ei se kirja tee minuun  yhtä suurta vaikutusta kuin aikoinaan Mrs. Dalloway ja Majakka.  Ne olivat 80- ja 90-luvuilla  minun lempikirjojani, joita luin yhä uudelleen.  Liekö  vika  minussa vai kirjassa, ettei   ettei se  ole saanut minua innostumaan?  Olen vasta puolessa välissä , joten on ennenaikaista sanoa  onko kirja loppuuna srti pitkästyttävä.

Virginia  Woolfin  syntymäpäivän kunniaksi  julkaisin äsken  Kirjailijan päiväkirjassa ekstran  Virginia Woolf ja Kodin enkeli.   Jätin sen  pois  Unennäkijän muistelmissa, mutta muistaakseni viittasin jossain yhteydessä  kodin enkeliin.

Tiedoksi blogin lukijoille

Kirjailijan päiväkirja on ollut  kesannolla  pari vuotta.   Se on  vanha blogi, täyttää 13 vuotta  helmikuun alussa. Olen  ottanut  sen jälleen käyttöön. Julkaisen siellä  Unennäkijän  muistelmien   ekstroja,  toisin sanoen  sitä  aineistoa,  joka  jäi  pois  editointivaiheessa.

Shakespeare and Company   ulkopäin

Ensimmäinen esktra on ote matkapäiväkirjasta, jota kirjoitin  Pariisissa  loppusyksystä 1988.

http://anita-konkka.blogspot.fi/2015/01/ekstrat1-shakespeare-and-company.html

Shakespeare and  Company sisältäpäin

Bloggaamisesta

Ilmoitin   Kirjailijan päiväkirjan eilen  blogilistalle. Siellä oli  yli 35 000 blogia.   Kun   13 vuotta sitten aloitin blogaamisen, Pinserin   blogilistalla oli  vähän toistatuhatta blogia.   Niin paljon  jo ennen minua!  

Eilen  tai toissapäivänä joku nuori  bloggaaja  väitti  Kympin uutisissa, että silloin kun hän aloitti 9 vuotta sitten, ei  ollut olemassa yhtään blogia.   Lausunto herätti  Facebookin  Wanha Blogistan-ryhmän eloon ja sai  aikaan  vilkkaan keskustelun, joka jatkuu yhä.    Vanhat  blogistanilaiset  eivät   kirjoita  enää  yhtä  suurella innolla kuin  kymmenen vuotta sitten, jolloin    bloggaaminen  ei ollut vielä kaupallistunut, vaan   oli hauska harrastus,  ja melkein kaikki  Blogistanissa tunsivat toisensa  ainakin virtuaalisesti. Sitten tuli Facebook ja  moni  bloggaaja  siirtyi  sinne, niin minäkin.  Facebookiin  oli paljon helpompi kirjoittaa  parin  kolmen rivin  tokaisu kuin istua  tietokoneen ääreen kirjoittamaan  harkittua mielipidettä blogiin.  Jotkut  sentään jaksavat vielä   puurtaa,  kuten  Kemppinen.   Hän jaksaa päivittää joka päivä eikä hänen  sivuillaan näe mainoksia.  Kaikki eivät ole  kaupallistuneet,  onneksi!

Kirjoittaja Shakespeare and Companyn ulkopuolella joulukuussa 2013

Sekaisin kirjasta

Niin sekaisin olin, että en tiennyt eilen onko lauantai vai sunnuntai.  Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta hän väitti että on lauantai. Niin olikin.  Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.

Olin valvonut kolmena yönä peräkkäin kolmeen asti ja lukenut  Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, noin  186 sivua per yö.  Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Niin minulle käy monesti,  siksi aloitan   romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta luvusta ja palaan ensimmäiseen  lukuun myöhemmin.

Tarina alkaa vetää sivun 70 paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan koe-eläimiä.  He käyvät yliopistolla tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on on you! Shame on in you!”  Aika vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.

 Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin alkeet.  He perustavat  hänen tutkimustyölleen omistettuja vihafoorumeja.  Ne nostavat hakutulosten ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen tutkimustuloksiaan.   Kun yliopistolla aletaan vihjailla että negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa 4000:lla dollarilla  ”massiivinen robotisoitu  operaatio, jossa hänen nimeään haettaisiin  tuhansia kertoja päivässä esimerkiksi yhdistelmillä  Joseph Chayefski arvostettu, Joseph Chayefski tutkija,  Chayefski tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun  roskalinkit saataisiin  pudotettua alemmaksi.

Tulevaisuuden lapset

Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset  vanhemmilleen   aina  ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen.  Sitten hän löytää 15-vuotiaalta Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”  Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti.  Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen on peräisin.

Selviää että hieromasauvan näköinen vempain on iAm, Minä olen –kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite, jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa yhteisviestimissä.   Ainoa mitä Rebecca on luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki.    Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.   Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen  tutkimusyksikössä.

Joella on Suomessa poika, Samuel, jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee, onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä osaa vastata agenttien kysymyksiin.

Kun Joen tyttärille lähetetään neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun.   Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle.   Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä, tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä  jättämäksi ja tästä  katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien yhteensattumien summasta.  Joen tunne  on oikea, mutta suuri pyörä on  jo kierähtänyt käyntiin.  Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti tragediaa.

Dystopia

En ole dystooppisen  kaunokirjallisuuden harrastaja.   Minua  eivät  kiehdo  synkeät  tulevaisuudenkuvitelmat.  Olen lukenut  vain  kolme  dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me,   Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja  George  Orwellin Vuonna 1984.  Anthony Burgessin  Kellopeliappelsiinia yritin kerran lukea, mutta se oli niin  vaikeata kieltä, että jäi kesken.

Lukemissani dystopioissa joidenkin aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset hengenravinnokseen -  hänen varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe.  Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia.  Valtosen kirjan  ALTUIS- tabletit lienevät  soman sukulastuotteita.  Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.

Dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä.  Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta.  Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia   jotta talouden pyörät pyörisivät.  Minäkin näpräilen muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta  sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia   en ole koskaan omistanutkaan, vaikka  ne ovatkin  mediaseksikkäitä kapineita.  

Valtosen kirja  oli painava   ulkoisesti,  ja  niin raskas  sisäisesti,  että sen jälkeen   piti  lukea jotain kirkasta,  kevyttä  ja selkeää, että saisin unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin  Suuren hupsun (suom.  Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti  muutaman runon,  joista yksi oli seuraava:

Pimeän  yön unet

ja valveilla todellisuus

-         kumpi vie voiton?

Pannaan ne kilpailemaan  turhanpäiväisyydestä.

Mutta eräs kysymys jäi vielä vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:  Miksi  Finlandia-kilpailussa voittajan saa  valita vain yksi henkilö, sehän on  epädemokraattista ja  väärin muita  kirjaehdokkaita kohtaan?   

Kohtaaminen Sergei Dovlatovin kanssa

Jonotin vuoroani postikonttorissa.  Joku nainen toimitti luukulla monimutkaista asiaa, johon kului paljon aikaa. Minun taakseni tuli seisomaan huomattavan kookas tummatukkainen mies, jonka toinen jalka oli kipeä, hän ontui.  Hän oli Sergei Donatovitš Dolvatov.  Sanoin hänelle, että menisi penkille istumaan, koska jono etenee niin hitaasti.  Hän ei mennyt penkille, vaan tiskin päähän nojailemaan. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä ennen kuin tajusin hämmästyneenä, että hänhän puhuu suomea.   Ei sen mikään ihme pitänyt olla, sillä hän oli opiskellut Leningradin yliopistossa suomenkieltä ltä 1960-luvun alussa. Ennen nukahtamista olin  lueskellut hänen Haarakonttoriaan. 

 
Herättyäni  googlasin  tietoja  hänestä.   Hän ei muistuttanut unessa näkemääni Dovalatovia.  Hän oli kuvissa karhumainen, melkoisen tukeva mustapartainen mies.   Hän ei ollut venäläinen, vaan puoleksi juutalainen, puoleksi armenialainen, opiskellut suomenkieltä (minkä olin unessa unohtanut), saanut potkut Leningradin yliopistosta huonon opiskelumenetyksen takia ja joutunut  suorittamaan  kolmivuotisen  asepalveluksen  vankileirin  vartijana ”zoonalla” eli   ”vyöhykkeellä.”    Asepalveluksen jälkeen  hän yritti löytää sijansa neuvostoyhteiskunnasta toimittajana ja kirjailijana.  Mutta hänet potkaistiin ulos Journalistiliitosta eikä hänen kertomuksiaan julkaistu. Hän lähetti niitä sitten salateitse Kontinentiin, joka ilmestyi Pariisissa, ja oli neuvostoliittolaisten toisinajattelijoiden julkaisukanava.  Hän sai kaksi kertomusta julki Kontinentissa, ja siitä seurasi Leningradissa tuomio huliganismista.   Viranomaiset pakottivat hänet lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1979.  

    Ruutukaappaus  Google  Mapsista.  Kuvassa  Sergei Dovlatov Way New Yorkin Queensissa, jossa  0n  Dovlatoville omistettu   kadunpätkän,  harvinainen kunnia kirjailijalle.  Hän  on  kuvannut  tuon  kulman ihmisiä  ja  elämää  mm.  kertomuksessa  108th  Street ( kokoelmassa   A Foreign Woman (Иностранка) ).

 

Sergei Dovlatov asui Neuvostoliitosta lähtönsä jälkeen lähes kaksitoista vuotta aina kuolemaansa asti kadulla, joka nimitettiin hänen mukaansa viime syksynä (7.9. 2014).   Niiden vuosien aikana hän julkaisi neljätoista teosta. Joka vuosi ilmestyi kirja, parhaana kaksi kirjaa. Hänellä oli Neuvostoliiton ajoilta mahtava kokemusaineisto, josta ammentaa kirjoihinsa materiaalia.   Dolvatovin viimeinen teos Haarakonttori ilmestyi 1990, samana vuonna jona hän kuoli vain 48-vuotiaana sydäninfarktiin.

 

  

Uuden Venäjän tulevaisuus

    Haarakonttori on hulvaton tarina menneisyyden kohtaamisesta. New Yorkissa toimivan venäjänkielisen radioaseman juontaja Dalmatov (Dolvatovin alter ego) lähetetään Los Angelesiin selostamaan kokousta, jonka teemana on uuden Venäjän tulevaisuus.  Neuvostoliitossa on perestroika ja glasnost. On huhtikuu 1980-luvun lopussa. Kokoukseen osallistuu 90 nimekästä venäläisjuutalaista toisinajattelijaa, jotka asuvat Amerikassa, Kanadassa ja Euroopassa. Mukana ovat muun muassa Suomessakin tunnetut Andrei Sinjavski, Eduard Limonov ja Vasili Aksjonov. Kirjan lopussa on suomentaja Pauli Tapion huomautuksia, joista selviää kuka kukin on.  Osallistujat ovat lähes kaikesta eri mieltä,  paitsi siitä että länsi on tuhoon tuomittu, koska se on luopunut perinteisistä kristillisistä arvoista. ”Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen,” Dovlatov kirjoittaa ja jatkaa:

      ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…………”

  

  Dalmatov kokee identiteettikriisin  kesken  konferenssin. Hän kysyy itseltään: ”Mitä oikein tapahtuu. Olosuhteet ovat mielettömät, todella oudot […] Mitä kaikki tämä merkitsee? Kuka minä olen ja mistä? Miksi olen täällä? Olen neljäkymmentäviisivuotias. Kaikki normaalit ihmiset ovat jo aikoja sitten ampuneet itsensä tai alkaneet juopoiksi.”

   Konferenssit, varsinkin venäläisten järjestämät konferenssit,  ovat   mielettömiä tilaisuuksia, minun kokemukseni  mukaan. Dolvatov osaa kirjoittaa Los Angelesin konferenssista niin mainiosti, että nauroin ääneen monta kertaa. Hänellä on absoluuttinen silmä ja korva absurditeeteille, ja lakoninen tyyli kertoa sarkastisesti näkemästään ja kokemastaan Ei ihme, että hänen kirjoituksiaan ei suvaittu Neuvostoliitossa, sillä se valtio oli täynnä absurditeetteja.  Nykyään hän on Venäjällä lukijoiden lemmikki ja klassikoksi noussut kirjailija.

  Kohtaamisia  menneisyyden kanssa

 

  Dalmatov kohtaa menneisyytensä heti saavuttuaan Los Angelesiin.  Hän uskoo puhuvansa amerikanenglantia ilman venäläistä aksenttia, koska on  asunut maassa  kymmenen vuotta. Mutta  kun   hän ottaa lentoasemalta  taksin ja avaa suunsa,  taksikuski huudahtaa:

       ”Kappas, maanmies! Ethän vaan Ust-Vymin leirillä ollut vartijana? Siinä vuoden  kuuskymmentä paikkeilla?”

      Dalmatov sanoo olleensa, mutta ei vartijana, vaan rangaistussiirtolan erityisosaston valvojana, ja taksikuski riemastuu:

       ”Järisyttävää! Minä lusin siellä kymmenen vuotta. Mikä sattuma, kansalainen päällikkö!”

    Kahden päivän kuluttua Dalmatov kohtaa menneisyytensä  toistamiseen.  Hän makaa hotellihuoneen sohvalla ja yrittää lukea Mihail Armalinskin romaania, mutta ajatukset harhailevat ja olo on levoton (tuttu  olotila konferensseissa minullekin).  Hänen kätensä alkavat täristä ja samassa oveen koputetaan. ”Ja äkkiä, kirjaimellisesti minuutissa, absurdi vyöryy ylitseni […] Eikä järjettömyydelle ole loppua näkyvissä”,  hän kuvaa tilannetta.

       Kuinka ollakaan kynnyksellä seisoi Dalmatovin ensirakkaus Tasja, joka selittää, että Dalmatov on hänen viimeinen toivonsa, sillä häneltä  on rahat lopussa,  elämä myös,  hänet  on hylätty ja hän  on  raskaana.   Tasja lähettää Dalmatovin ostamaan hammasharjaa ja asettuu majailemaan hänen hotellihuoneeseensa.

  

  Kauhea nuoruudenrakkaus

   Dalmatov ja Tasja olivat tavanneet Leningradissa vuonna 1960.  Siitä oli lähes kolmekymmentä vuotta. Dalmatovin muistojen mukaan leningradilainen nuori intelligentsia kuunteli siihen aikaan amerikkalaista jazzia, poltti amerikkalaisia savukkeita, puhui Hemingwaysta, Gillespiesta, Freudista, Antonionista, ja Tasja luki englanniksi Camusin Sisyfoksen myyttiä.  Minun muistini mukaan puheenaiheet ja harrastukset (ravintoloissa käynti, amerikkalainen jazz ja savukkeet) olivat suunnilleen samoja helsinkiläisen nuoren intelligentsian piireissä noina kuusikymmentäluvun  alkuvuosina.  

   Dalmatov muistaa ensitapaamisen Tasjan kanssa ja toteaa lakonisesti: ”Ja niin alkoi minun turmioni.”  Hänelle ja myös monelle muulle nuorelle miehelle niin Leningradissa kuin Helsingissäkin kysymys lukumäärästä oli tuolloin ”kohtalaisen polttava.”   Kysymys koski sitä kuinka monen pojan kanssa tyttö on maannut.   Ja vastaus oli aina sama: ”Olet toinen.”  Mutta Tasjapa  vakuutti  Dalmatovin olevan kolmas. Mustasukkaisuus raastoi Dalmatovia. Hän muuttui ovelaksi ja epäluuloiseksi, luki salaa Tasjan muistikirjaa.  Kaikki rakkauden kärsimykset vaivasivat häntä, hän menestyi huonosti opinnoissa, sai potkut yliopistosta  ja  lähti  suorittamaan asevelvollisuuttaan.

  Konferenssin viimeisenä päivänä Dalmatov katsoo hotellihuoneessaan majailevaa Tasjaa ja ajattelee: ”Tuossa  hän on: nuoruuteni. Istuu ja karistaa tuhkaa osumatta keraamiseen astiaan […] Tuossa on menneisyyteni: nainen, kosmetiikan väärinkäyttäjä, hävytön ja avuton. Ja äkkiarvaamatta tuosta menneisyydestä on tullut nykyhetki. Ehkä jopa - Herran tähden – tulevaisuus! […] Ajattelin ties kuinka monetta kertaa: mitä tapahtuu?! Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten minut esiteltiin tälle hirveälle naiselle. Rakastuin häneen. Olin täysin omistautunut hänelle. Mutta hän ei välittänyt tunteistani. Ilmeisesti petti minua. Vähällä piti, ettei ajanut itsemurhaan.”

  

  Hyvät lukijat ja Sergei Dovlatovin ihailijat, kun käytte  New Yorkissa, niin  pistäytykää   Queensissa  kuvan kulmilla.

  Toivon tapaavani Dovlatovin  vielä monta kertaa  Pauli Tapion  suomennoksina.   Erityisesti odotan  hänen  kahta romaaniaan, joista  toinen  on  Зона: Записки надзирателя ( Vyöhyke: vankileirivartijan kertomus) ja toinen Заповедник ( Reservaatti),  käännetty  englanniksi nimellä  Pushkin Hills.   Dovlatov oli  aikoinaan  turistioppaana   Mihailovskojessa,  jossa on  Puškinin kotimuseo.    Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä paikasta hilpeän novellin Pyhä Ambrosius ( kokoelmassa  Kallis nimi) ja  minä olen  muistellut sitä paikkaa Unennäkijän muistelmien luvussa  Ystävyyden tarkoitus.

 Lisäys 16.12.2014

Tomi Huttusen ansiokas arviointi Dolmatovin  Haarakonttorista tänään Hesarissa.