sunnuntai, joulukuuta 14, 2014

Kohtaaminen Sergei Dovlatovin kanssa



Jonotin vuoroani postikonttorissa.  Joku nainen toimitti luukulla monimutkaista asiaa, johon kului paljon aikaa. Minun taakseni tuli seisomaan huomattavan kookas tummatukkainen mies, jonka toinen jalka oli kipeä, hän ontui.  Hän oli Sergei Donatovitš Dolvatov.  Sanoin hänelle, että menisi penkille istumaan, koska jono etenee niin hitaasti.  Hän ei mennyt penkille, vaan tiskin päähän nojailemaan. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä ennen kuin tajusin hämmästyneenä, että hänhän puhuu suomea.   Ei sen mikään ihme pitänyt olla, sillä hän oli opiskellut Leningradin yliopistossa suomenkieltä ltä 1960-luvun alussa. Ennen nukahtamista olin  lueskellut hänen Haarakonttoriaan
 
Herättyäni  googlasin  tietoja  hänestä.   Hän ei muistuttanut unessa näkemääni Dovalatovia.  Hän oli kuvissa karhumainen, melkoisen tukeva mustapartainen mies.   Hän ei ollut venäläinen, vaan puoleksi juutalainen, puoleksi armenialainen, opiskellut suomenkieltä (minkä olin unessa unohtanut), saanut potkut Leningradin yliopistosta huonon opiskelumenetyksen takia ja joutunut  suorittamaan  kolmivuotisen  asepalveluksen  vankileirin  vartijana ”zoonalla” eli   ”vyöhykkeellä.”    Asepalveluksen jälkeen  hän yritti löytää sijansa neuvostoyhteiskunnasta toimittajana ja kirjailijana.  Mutta hänet potkaistiin ulos Journalistiliitosta eikä hänen kertomuksiaan julkaistu. Hän lähetti niitä sitten salateitse Kontinentiin, joka ilmestyi Pariisissa, ja oli neuvostoliittolaisten toisinajattelijoiden julkaisukanava.  Hän sai kaksi kertomusta julki Kontinentissa, ja siitä seurasi Leningradissa tuomio huliganismista.   Viranomaiset pakottivat hänet lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1979.  


    Ruutukaappaus  Google  Mapsista.  Kuvassa  Sergei Dovlatov Way New Yorkin Queensissa, jossa  0n  Dovlatoville omistettu   kadunpätkän,  harvinainen kunnia kirjailijalle.  Hän  on  kuvannut  tuon  kulman ihmisiä  ja  elämää  mm.  kertomuksessa  108th  Street ( kokoelmassa   A Foreign Woman (Иностранка) ).
 
Sergei Dovlatov asui Neuvostoliitosta lähtönsä jälkeen lähes kaksitoista vuotta aina kuolemaansa asti kadulla, joka nimitettiin hänen mukaansa viime syksynä (7.9. 2014).   Niiden vuosien aikana hän julkaisi neljätoista teosta. Joka vuosi ilmestyi kirja, parhaana kaksi kirjaa. Hänellä oli Neuvostoliiton ajoilta mahtava kokemusaineisto, josta ammentaa kirjoihinsa materiaalia.   Dolvatovin viimeinen teos Haarakonttori ilmestyi 1990, samana vuonna jona hän kuoli vain 48-vuotiaana sydäninfarktiin.

 


  
Uuden Venäjän tulevaisuus

    Haarakonttori on hulvaton tarina menneisyyden kohtaamisesta. New Yorkissa toimivan venäjänkielisen radioaseman juontaja Dalmatov (Dolvatovin alter ego) lähetetään Los Angelesiin selostamaan kokousta, jonka teemana on uuden Venäjän tulevaisuus.  Neuvostoliitossa on perestroika ja glasnost. On huhtikuu 1980-luvun lopussa. Kokoukseen osallistuu 90 nimekästä venäläisjuutalaista toisinajattelijaa, jotka asuvat Amerikassa, Kanadassa ja Euroopassa. Mukana ovat muun muassa Suomessakin tunnetut Andrei Sinjavski, Eduard Limonov ja Vasili Aksjonov. Kirjan lopussa on suomentaja Pauli Tapion huomautuksia, joista selviää kuka kukin on.  Osallistujat ovat lähes kaikesta eri mieltä,  paitsi siitä että länsi on tuhoon tuomittu, koska se on luopunut perinteisistä kristillisistä arvoista. ”Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen,” Dovlatov kirjoittaa ja jatkaa:
      ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…………”
  
  Dalmatov kokee identiteettikriisin  kesken  konferenssin. Hän kysyy itseltään: ”Mitä oikein tapahtuu. Olosuhteet ovat mielettömät, todella oudot […] Mitä kaikki tämä merkitsee? Kuka minä olen ja mistä? Miksi olen täällä? Olen neljäkymmentäviisivuotias. Kaikki normaalit ihmiset ovat jo aikoja sitten ampuneet itsensä tai alkaneet juopoiksi.

   Konferenssit, varsinkin venäläisten järjestämät konferenssit,  ovat   mielettömiä tilaisuuksia, minun kokemukseni  mukaan. Dolvatov osaa kirjoittaa Los Angelesin konferenssista niin mainiosti, että nauroin ääneen monta kertaa. Hänellä on absoluuttinen silmä ja korva absurditeeteille, ja lakoninen tyyli kertoa sarkastisesti näkemästään ja kokemastaan Ei ihme, että hänen kirjoituksiaan ei suvaittu Neuvostoliitossa, sillä se valtio oli täynnä absurditeetteja.  Nykyään hän on Venäjällä lukijoiden lemmikki ja klassikoksi noussut kirjailija.

  Kohtaamisia  menneisyyden kanssa
 
  Dalmatov kohtaa menneisyytensä heti saavuttuaan Los Angelesiin.  Hän uskoo puhuvansa amerikanenglantia ilman venäläistä aksenttia, koska on  asunut maassa  kymmenen vuotta. Mutta  kun   hän ottaa lentoasemalta  taksin ja avaa suunsa,  taksikuski huudahtaa:
       ”Kappas, maanmies! Ethän vaan Ust-Vymin leirillä ollut vartijana? Siinä vuoden  kuuskymmentä paikkeilla?”
      Dalmatov sanoo olleensa, mutta ei vartijana, vaan rangaistussiirtolan erityisosaston valvojana, ja taksikuski riemastuu:
       ”Järisyttävää! Minä lusin siellä kymmenen vuotta. Mikä sattuma, kansalainen päällikkö!”

    Kahden päivän kuluttua Dalmatov kohtaa menneisyytensä  toistamiseen.  Hän makaa hotellihuoneen sohvalla ja yrittää lukea Mihail Armalinskin romaania, mutta ajatukset harhailevat ja olo on levoton (tuttu  olotila konferensseissa minullekin).  Hänen kätensä alkavat täristä ja samassa oveen koputetaan. ”Ja äkkiä, kirjaimellisesti minuutissa, absurdi vyöryy ylitseni […] Eikä järjettömyydelle ole loppua näkyvissä”,  hän kuvaa tilannetta.
       Kuinka ollakaan kynnyksellä seisoi Dalmatovin ensirakkaus Tasja, joka selittää, että Dalmatov on hänen viimeinen toivonsa, sillä häneltä  on rahat lopussa,  elämä myös,  hänet  on hylätty ja hän  on  raskaana.   Tasja lähettää Dalmatovin ostamaan hammasharjaa ja asettuu majailemaan hänen hotellihuoneeseensa.

  
  Kauhea nuoruudenrakkaus

   Dalmatov ja Tasja olivat tavanneet Leningradissa vuonna 1960.  Siitä oli lähes kolmekymmentä vuotta. Dalmatovin muistojen mukaan leningradilainen nuori intelligentsia kuunteli siihen aikaan amerikkalaista jazzia, poltti amerikkalaisia savukkeita, puhui Hemingwaysta, Gillespiesta, Freudista, Antonionista, ja Tasja luki englanniksi Camusin Sisyfoksen myyttiä.  Minun muistini mukaan puheenaiheet ja harrastukset (ravintoloissa käynti, amerikkalainen jazz ja savukkeet) olivat suunnilleen samoja helsinkiläisen nuoren intelligentsian piireissä noina kuusikymmentäluvun  alkuvuosina.  

   Dalmatov muistaa ensitapaamisen Tasjan kanssa ja toteaa lakonisesti: ”Ja niin alkoi minun turmioni.”  Hänelle ja myös monelle muulle nuorelle miehelle niin Leningradissa kuin Helsingissäkin kysymys lukumäärästä oli tuolloin ”kohtalaisen polttava.”   Kysymys koski sitä kuinka monen pojan kanssa tyttö on maannut.   Ja vastaus oli aina sama: ”Olet toinen.”  Mutta Tasjapa  vakuutti  Dalmatovin olevan kolmas. Mustasukkaisuus raastoi Dalmatovia. Hän muuttui ovelaksi ja epäluuloiseksi, luki salaa Tasjan muistikirjaa.  Kaikki rakkauden kärsimykset vaivasivat häntä, hän menestyi huonosti opinnoissa, sai potkut yliopistosta  ja  lähti  suorittamaan asevelvollisuuttaan.

  Konferenssin viimeisenä päivänä Dalmatov katsoo hotellihuoneessaan majailevaa Tasjaa ja ajattelee: ”Tuossa  hän on: nuoruuteni. Istuu ja karistaa tuhkaa osumatta keraamiseen astiaan […] Tuossa on menneisyyteni: nainen, kosmetiikan väärinkäyttäjä, hävytön ja avuton. Ja äkkiarvaamatta tuosta menneisyydestä on tullut nykyhetki. Ehkä jopa - Herran tähden – tulevaisuus! […] Ajattelin ties kuinka monetta kertaa: mitä tapahtuu?! Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten minut esiteltiin tälle hirveälle naiselle. Rakastuin häneen. Olin täysin omistautunut hänelle. Mutta hän ei välittänyt tunteistani. Ilmeisesti petti minua. Vähällä piti, ettei ajanut itsemurhaan.”

  

  Hyvät lukijat ja Sergei Dovlatovin ihailijat, kun käytte  New Yorkissa, niin  pistäytykää   Queensissa  kuvan kulmilla.



  Toivon tapaavani Dovlatovin  vielä monta kertaa  Pauli Tapion  suomennoksina.   Erityisesti odotan  hänen  kahta romaaniaan, joista  toinen  on  Зона: Записки надзирателя ( Vyöhyke: vankileirivartijan kertomus) ja toinen Заповедник ( Reservaatti),  käännetty  englanniksi nimellä  Pushkin Hills.   Dovlatov oli  aikoinaan  turistioppaana   Mihailovskojessa,  jossa on  Puškinin kotimuseo.    Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä paikasta hilpeän novellin Pyhä Ambrosius ( kokoelmassa  Kallis nimi) ja  minä olen  muistellut sitä paikkaa Unennäkijän muistelmien luvussa  Ystävyyden tarkoitus.

 Lisäys 16.12.2014

Tomi Huttusen ansiokas arviointi Dolmatovin  Haarakonttorista tänään Hesarissa.

 

Ei kommentteja: