Rakkaus

Mustaa ja valkoista.  Haaste 24 on  rakkaus helluntain kunniaksi.  Se ehti mennä.   Viime tingassa haastessa mukana, huomenna on jo uusi haaste.   Kuva on otettu  Rodin-museossa Pariisissa  helmikuussa.  Kamera  oli   Panasonic Lumix DMC-FZ8.

 Tämän pienen onnemmekin he ottaisivat pois


He kadehtivat meitä,
       sitä että jollakin on joku,
eikä vain televisiofilmien
               katossa värisevä todellisuus;

kaikki me olemme vannoneet nuorina,
mutta miten harva muistaa,
että rakkaus on erehdysten koko sarja,
vasta siitä syntyy rehellisyys.

Runo on  Jarkko Laineen kokoelmasta Ensimmäinen  pastis plataanien alla ( Savukeidas 2007) jonka  ostin eilen Maailmankirjat-teltasta Rautatientorilta.

Maailma kylässä

Maailma tuli kylään. Sen voi tavata  tänään Kaisaniemessä ja Rautatientorilla. Eilen  satoi ja paistoi. Ei  sade tunnelmaa haitannut.   Ostin   teltasta  maailmankirjoja: René Charia,  Daniil Harmsia, Laurence Sternea, Jyrki Pellista ja  Jarkko Lainetta. Ja tapasin tuttuja joita en ole tavannut vuosiin, vuosikymmeniin.  Yhden kanssa muisteltiin Siperian matkaa, toisen kanssa Marilynin  Monroen kuolinpäivää, jolloin viimeksi tavattiin.

 René Charin  Hypnoksen muistikirjasta satunnaisesti valittu  aforismi (   tökkäsin sormen  uutudesta jäykän  kirjan sivujen väliin):

Olla ponnistus. Ei sen jälkisanat, juhla.

Naiskirjallisuudesta

Tiina  Pystysen  Krokotiilit. Otin  kuvan   kuvan hänen  näyttelynsä avajaisissa  viime syksynä, siksi kuvan  alareunassa näkyy  varjoina näyttelyvieraita. Kuva sisältyy  teokseen Lemmentanssit.

Tiina  pohtii blogissaan naiskirjallisuuden ja erityisesti Aila Meriluodon Peter  Peterin vastaanottoa 70-luvulla.  Hän  kyseli  ystäviltään  ja  kollegoiltaan ennen  blogikirjoituksen julkaisemista muistammeko me mitään  Peter Peterin  tapauksesta.

En  muista lukeneeni  Meriluodon  romaania, mutta  muistan  hyvin, että    Eeva  Kilpi ja Märta Tikkanen  saivat    miespuolisilta  kriitikoilta kunnolla turpiinsa, kun  rohkenivat  kirjoittaa  henkilökohtaisista kokemuksistaan.  Mieskirjailijoille se oli sallittua,  mm. Christer Kihlmanille (Ihminen joka järkkyi),  Henrik Tikkaselle (osoitekirjat)  ja  “Hansa- kirjailijoille” jotka  tilittivät   kirjoissaan juomisiaan,  krapuloitaan ja naisjuttujaan.

Seitsemänkymmentäluvun vähättelevä asenne  naiskirjallisuutta kohtaan  kiteytyi  Helsingin Sanomien otsikossa  “Turhaa lemmen touhua.”  Sen  otsikon alla julkaistiin lyhyt ja ylimalkainen yhteisarvostelu Iris Kähärin  novellikokoelmasta ja minun esikoisromaanistani.   Minusta  oli epäoikeudenmukaista meitä naisia kohtaan, että samoihin aikoihin  samassa lehdessä   julkaistiin koko  sivun mittainen arvostelu Hans Selon esikoisromaanista   Diiva.

Tiina päättää blogikirjoituksensa optimistisesti:

Minusta tilanne on tällä hetkellä oikeudenmukaisempi kuin ennen. Meriluodon tapa kirjoittaa oman kokemuksensa liepeiltä, miltei raakaa todellisuutta on tullut mahdolliseksi.Sellaisellekin kirjallisuudelle on tullut myös kriitikkojen keskuudessa ymmärtäjänsä. Kirjallisuuskäsitys on nykyisin paljon laajempi.
Onneksi asenteet muuttuvat – kiitos kirjallisuuden – ja joskus jopa yllättävän nopeasti!

Lue koko kirjoitus täältä.

PS 1.  Märta Tikkasen  muistelma Kaksi antaa hyvän kuvan  siitä   70-luvun henkisestä  ilmapiiristä, jossa   naiskirjailija joutui työtään tekemään. 

PS 2.   Asenteissa on  vieläkin  parantamisen varaa, sen osoittaa viimeaikainen  polemiikki “ vekkihametytöistä”, jotka valtaavat  poikien paikat  jopa  amiksessa.   Miksi  on niin kauhea uhka että tyttö/nainen  uskaltaa olla niin   lahjakas ja hyvä  kuin luonnostaan on eikä  enää  vedä siipiään suppuun  miesten  tieltä  niin kuin vanhoina  huonoina  aikoina?

Viesti Pariisista

Valokuvatorstain   168. haaste  on Viesti.

Henkilökohtainen viesti lukijoille , jotka ihmettelevät miksei Sanat päivity:  Kevät on  kiireimmillään.  Palstanviljely ja  kirjoitustyöt  vievät  kaiken ajan ja energian. 

PS.  Tämä viesti on  kirjoitettu  Windows Live Writerillä.  Kokeilen sitä ensimmäistä kertaa.    Siinä on  automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus. Hyvä  juttu  minunlaiselleni luki-häirikölle.

Tunnustus - ainoa mitä voin ajatella

Ismo Kajanderin Pyhä(taide)kirja, jonka kuvasin

Rikhardinkadun kirjastossa pari kuukautta sitten

monesta kulmasta ja yhdistin kuvat kollaasiksi

( klikkaa kuva isommaksi)

Olen ikävä ihminen, ainoa mitä voin ajatella on kirja, kieli ja kirjoittaminen. Onko vaiettava siitä mistä ei voi puhua vai voiko siitä kirjoittaa? Tekeillä oleva kirja on mielessä päivisin ja unessa öisin. Semmoista on rakkaus, se sulkee ulkopuolelleen kaiken muun.

Tässä yksittäiskappaleena Kajanderin kirja,

josta koostin ylläolevan kollaasin.

Valokuvatorstain 166.haaste on ainoa mitä voin ajatella.