Dostojevskista

 Dostojevski - kiistaton  ja kiistelty

  Dostojevski -kirja , josta näin  unta  ennen loppiaista Se on ilmestynyt vuonna 2017.  Niin vanha kirja, että voiko siitä edes, epäilin unessa puhua radion ajankohtaisessa kulttuuriohjelmassa.   Kirja oli jäänyt minulta huomaamatta silloin kun se ilmestyi.  Kun näin kirjan palautettujen pöydällä kirjastossa,  lainasin sen, koska  olen  yhäkin   vähän hulluna   Dostojevskiin.   Se hulluus alkoi noin viisitoista- tai kuusitoistavuotiaana. Olin lukenut pelkkiä dekkareita pari vuotta,  Mieli oli murrosiän kuohuissa  niin levoton ja lyhytjänteinen, että en pystynyt lukemaan mitään muuta.. Kodin kirjahyllystä löytyi kirja nimeltä Rikos ja rangaistus.  Luulin sitä dekkariksi.   Kirja ahmaisi minut sisäänsä eikä päästänyt  sivuiltaan   ennen kuin lukenut  sen  loppuun asti.   Sama tapahtui noin puolen vuoden kuluttua juhannuksena. Seurasaaren juhannusjuhlissa oli niin tylsää, että lähdin kotiin kesken kaiken. Siitä tuli ikimuistettava juhannus.  Otin kirjahyllystä Karamzovin veljekset.  Se oli niin paksu kirja, ainakin kaksi tai kolme osaa, että luin sitä koko yön, seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana päivänä.  En voinut lopettaa lukemista ennen kuin sain selville kuka murhasi Karamazovien veljesten  isän. 

Kodissani oli aikoinaan venäläistä kirjallisuutta sekä suomeksi että venäjäksi. Isäni suomensi venäläistä kirjallisuutta, ensin sivutoimekseen ja myöhemmin päätoimisesti.  Hän aloitteli uraansa kaksikymmentävuotiaana Viipurin lääninvankilassa.  Siellä  hän luki  suomeksi ääneen  venäjänkielistä Rikosta ja rangaistusta pikkuserkulleen, joka ei osannut venäjää.  He olivat joutuneet vankilaan neuvostovakoilijoiksi epäiltyinä.   Hänen viimeiseksi suomentamansa   kirjaksi jäin, kuinka ollakaan,  Rikos ja rangaistus.   Se ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1970 Otavan Maailmankirjallisuuden mestariteoksia sarjassa.   Hän oli samaa mieltä kuin venäläiset kirjallisuusihmiset, että Dostojevski ei ollut prosaisti, vaan dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää. Hänen mukaansa Dostojevskilta puuttui kielentaju,  virkkeet olivat  usein sekavia ja lauseet hämäriä..  Kaikesta huolimatta isäni suomensi häntä ja kehui jopa hänen huumorintajuaan. En tiedä millaista Dostojevskin venäjänkieli on, sillä en oppinut  venäjää, vaikka isäni yritti opettaa, kun olin lapsi – ja Muusa Vahros myöhemmin  Helsingin yliopistossa.  Minusta espanjalainen  kirjailija Jorge Semprún on  ymmärtänyt kielen merkityksen  oikein,  kun kirjoitti muistelmateoksessaan Hyvästi kesiemme aurinko, että romaanien sisältö ei lepää kielen varassa

Dostojevski -kirjan ovat  toimittaneet Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.    Aloitin kirjan   lukemisen viimeisestä  esseestä  Martti  Anhavan esseestä TODELLA EHKÄ Havaintoja  Dostojevskin kielestä.  Hänellä on  suomentajana  ollut samankaltaisia ongelmia Dostojevskin  kielen kanssa  kuin isälläni, joka tuskaili  Dostojevskin  kompuroivaa kielenkäyttöä. Dostojevski teki  taustatyöt hyvin, luki lehtiartikkeleita ja kirjallisuutta aiheesta, josta aikoi kirjoittaa,  ja antoi palaa kun oli kirjoittamisen aika.  Koska hän julkaisi romaaninsa ensialkuun  jaksoina aikakauslehdissä, niin lehtien    ilmestymisajankohta määräsi   työtahdin.  Kiirettä piti, tuskin hän ehti  korjailla lauserakenteitaan eikä  tainnut korjata niitä sittenkään  kun käsikirjoitus meni kustantajalle,  tai ei nähnyt niissä mitään korjattavaa. Oli ehkä sanasokea. Ihmettelen että eikö 1800-luvun luvun Venäjällä ollut  kustannusliikkeissä  kustannustoimittajia ja kielenkorjaajia. Kääntäjät joutuvat nyt parantelemaan Dostojevskin lauseita, jotta heitä ei  syytettäisi   huonoista käännöksestä.

  Anhava kyselee esseensä lopussa olisiko Dostojevskin ”kielellinen epävarmuus  jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista  johtunut ja sitten nuoruudessa  ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla  kun se on tarjonnut sen kuvailuun  sopivan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostuksensa sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”   Häntä kiinnostivat Dostojevskin kielelliset ongelmat  sen verran, että hän toivoi muidenkin lukijoiden miettivän niitä.

  Minua Dostojevskin  kielelliset ongelmat mietityttävät, kun olen  kärsinyt dyslektiasta,  lukemisen   ja kirjoittamisen  kehityksellisestä  kielihäiriöstä eli luki-häiriöstä. Kenties  Dostojevski oli dyslektikko ilman lukemisen häiriötä,  koska oppi lukemaan  jo  nelivuotiaana. Hän osasi  ranskaa ja  käänsi  ranskankielestä  Balzacia yhtä  vapaasti kuin Saarikoski englannista Joycen  Odysseusta. Luultavasti  hän   pärjäsi    myös  saksankielellä ainakin Saksan pelikasinoilla  Dostojevskin  kielellinen epävarmuus saattoi johtui siitä, että kenties hän  oli synnynnäisesti vasenkätinen, joka pakotettiin oikeakätiseksi  kuten Venäjällä oli tapana ja  Suomessakin vielä minun lapsuudessani.  Minä  aloin änkyttää,kun  isoäitini yritti pakottaa minut oikeakätiseksi.

  Dostojevskia alkoivat  vaivata  äkilliset  epileptiset kohtaukset kahden  ensimmäisen  romaanin jälkeen.   Voi olla  että epilepsian  aiheuttanut  aivojen poikkeama  heijastui  hänen  proosaansa toistaitoisena puheena, epämääräisyytenä,  hahmottomuutena kuin myös ennakoimattomuutena ja  äkkikäännöksinä,  joista Tomi   Huttunen kirjoittaa esseessään IDIOOTIN ENNAKOIMATON  PUHE.  Huttunen on tilastoinut miten usein  äkkiä -sana, vdrug venäjäksi, esiintyy   Dostojevskin romaaneissa –   esim. Idiootissa  630 kertaa,  mutta esikoisessa (Köyhää väkeä) vain 30 kertaa  ja  toisessa romaanissa (Kaksoisolento) 80 kertaa.   Sanan esiintymistiheys alkoi kasvaa myöhemmissä teoksissa Siperiasta paluun jälkeen syntyneissä romaaneissa

 Postikortti löytyi korttitelineestä  pienen  Uzèsin kaupungin  kadulta Ranskan  eteläosasta. Vietin siellä talven 2001. Kiinnitin  kortin  pylvääseen, joka seisoi keskellä vuokrahuonettani kenties pitelemässä sisäkattoa, ettei se romahtaisi niskaani. Kirjoitin siellä romaania joka ei koskaan valmistunut ja kävin päivittäin kävelyllä puistossa, jossa majaili synkännäköinen nuorimies. Hänellä on pitkä musta takki, jonka liepeet ovat tahriintuneet savessa, musta huivi kaulassa, mustat housut, kuluneet kengät, pitkät tummat kiharat niskassa, korkea otsa ja kaunis profiili. Hän näytti Dostojevskin romaanista karanneelta Raskolnikovilta, joka hautoi kuumeisesti onko ihminen torakka, ja jos on, niin  onko hänellä oikeus tappaa ihmistorakka. Yleensä hän kuljeskeli  levottomana pitkin puistokäytäviä ja istui  joskus penkillä  ruokkimassa puluja, jotka tunsivat hänet  ystäväkseen. Kiinnostava henkilö, minä ajattelin, ehkä entinen näyttelijä joka oli tullut hulluksi, ehkä juuttunut Raskolnikovin rooliin niin ettei ollut päässyt siitä irti. Tai runoilija, jonka suuret haaveet eivät olleet käyneet toteen.  Hän ei ollut kestänyt todellisuuden paineita, vaan oli mennyt pirstaleiksi.

 Kuvassa on  tiukkakatseinen nuori Dostojevski. Valokuvaaja on tuntematon eikä ajasta ja paikastakaan  ei ole tietoa. Kuvan julkaisija on pariisilainen  Hazan -kustantamo vuonna 1999. Julkaisijalla näyttää olleen tiedossa, että Dostojevski inhosi keltaista väriä, koska uskoi sen tekevän ihmisestä (hänestä)  hullun. Hänellä oli taipumusta paranoiaan ja hän oli  taikauskoinen kuin  venäläiset yleensäkin. Hän suostui asumaan vain sellaisessa talossa, joka sijaitsi katujen kulmauksessa ja ainakin   hänen työhuoneensa piti olla ehdottomasti kulmahuine.  Muunlainen asuminen tuotti epäonnea.

 Kortissa lukee: ”J’ai un projet: devenir fou.” Kysyin  huvin  vuoksi tekoälyltä mitä tuo Dostojevskin lause  tarkoittaa.  Se vastasi: ”Minulla on projekti: tulla hulluksi”, ja jatkoi, että lause on lainaus  ranskalaiselta kirjailijalta  Fiodor Dostojevskilta.  Eipä ole luottamista tekoälyyn! ajattelin ja   kirjoitin tekoälylle, että Dostojevski on venäläinen kirjailija. Tekoäly vastasi, että ”olet oikeassa. Dostojevski on venäläinen kirjailija. Pahoittelen virhettäni. Kiitos, että korjasit minua. Olen aina halukas oppimaan uutta ja parantamaan tietojani.” 

 Dostojevski oli kirjoittanut  veljelleen Mihailille 1840 luvun loppupuolella kirjeessä, että  hänen  projektinsa on tulla hulluksi.    Siihen aikaan hänen elämänsä oli yhtä helvettiä.   Esikoisromaanin loistavan vastaanoton jälkeen syntyi toinen romaani, joka haukuttiin maanrakoon eikä  sen jälkeen  kirjoittaminen  ei  sujunut.   Vissarion  Belinski, Suomenlinnassa syntynyt  venäläinen huippukriitikko oli hylännyt hänet ja    kirjailijakollegat  kohtelivat häntä kuin koulukiusaajat .

 Venäläisistä kirjailijoista Dostojevski oli venäläisin niin hyvässä kuin pahassakin.  Nuorena hän oli edistyksellinen radikaali ja kannatti maaorjien vapauttamista. Hän osallistui  Mihail  Petraševskin  lukupiiriin, jossa keskusteltiin  muun muassa yhteiskunnallista kysymyksistä.  Lukupiiriin oli todennäköisesti soluttautunut salaisen poliisin urkkija, joka ilmiantoi   piirin  jäsenet    kumouksellisesta toiminnasta.  Dostojevski oli lukenut piirissä Belinskin kirjeen, jossa tämä tuomitsi Gogolin  konservatiiviset yhteiskuntakäsitykset.  Sen lukemisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan  teloittamalla. 

  Kun hän seisoi teloituspaikalla huppu päässä valmiina kuolemaan,  kuriiri ratsasti viime hetkellä  paikalle tuomaan  tsaarin armahduksen.  Valeteloitus eli armahdus viime hetkellä oli Nikolai I:n  keino rangaista    poliittisia vankeja – siitähän oppivat  pysymään aisoiss!. Dostojevskin tuomio muutettiin neljäksi vuodeksi pakkotyötä  siperialaisella vankileirillä.  Siellä, jos missä, hän sai syventävää opetusta niin pahasta kuin hyvästäkin. Saattaa olla ettei hänestä ilman valeteloitusta ja pakkotyötä olisi tullut koko maailman tuntemaa   Dostojevskia.  Vanhemmiten hänestä tuli kylläkin patavanhoillinen konservatiivi, silti hän kirjoitti mielestäni  parhaan romaaninsa  Karamazovin veljekset  ja kuoli kohta sen jälkeen.

  Kristina Rotkirch pohtii  esseessään   DOSTOJESKIN PIMEÄÄ PUOLTA,   pääasiassa hänen suhtautumistaan  juutalaisiin.    Dostojevski perusti  Kirjailijan päiväkirja  -nimisen aikakauslehden, jonka  sivuilla  hän kirjoitti    mielipiteitään  ajankohtaisista aiheista.  Olen vältellyt  hänen  lehtensä lukemista   tietäen  miten    antisemitistisiä,  muukalaisvihaisia – sanalla  sanoen  rasistisia juttuja hän  kirjoitti.   Venäläisten lukijoiden mieleen lehti oli, he löysivät siitä kaikupohjaa omille tunteilleen  ja ajatuksilleen. Sitä luettiin paljon enemmän kuin hänen romaanejaan. Venäläinen sielu kaiketi  hykerteli mielihyvästä, kun se   luki Dostojevskin  mielipiteitä ”jutkuista.”

Yksi Dostojeskin lehden teemoista oli panslavismi.  Hän ajoi venäläisen Euroopan asiaa ja inhosi läntistä  Eurooppaa. ”Jos menet Eurooppaan, menet hautausmaalle.  Eurooppa on suuri hautausmaa”, siteerasi Karamazovin veljesten Ivanin sanoja muuan venäläiskirjailija Kaliningradin yliopiston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallistuin 2000-luvun alussa. Keskustelun teemana oli yhtenäistyvä Eurooppa ja  sen kulttuuri sekä kirjallisuus. Se oli positiivisen kehityksen aikaa  Euroopassa, mutta ukrainalaisten ja moskovahenkisten kirjailijoiden välinen jännite oli havaittavaa, melkeinpä käsin kosketeltavaa.  Kuka olisi uskonut silloin että länteen päin suuntautuva  Ukraina  olisi niin  suuri uhka Venäjälle, että  sen piti  ryhtyä  sotilaalliseen operaatioon pelastaakseen Ukrainan länsieurooppalaisilta fasisteilta, kuten operaatiota perusteltiin Moskovassa.

”Dostojevski pyrki kaikin keinoin olemaan profeetta, mutta vajosi vääjäämättä pamfletistiksi,” toteaa venäläisen kirjallisuuden nuoremman polven tutkija  Mika Mihail  Pylsy ( nimi viitannee  inkeriläistaustaan)  esseessään ELÄMÄSSÄ KÄRSIEN KUIN  HELVETISSÄ: Huomioita Dostojevskin vastaanoton historiasta.  Hän on nimennyt esseen  Nabokovin Dostojevski-runon  ensimmäisen säkeistön ensimäistä säestön mukaan:

 Elämässä kärsien kuin helvetissä

kuvottavana, kouriintuntuvan kirkkaana,

profeetallisissa houreisansa

synkän aikamme hän hahmotteli.

 Nabokov inhosi  Dostojevskia kuin  kateellinen  kirjailija, joka mielipahaa purkaakseen haukkuu kollegaansa ”kolmannen  luokan  kirjailijaksi, jonka maine perustuu väärinymmärrykseen... eskinkertainen sentimentaalisten goottilaisromaanien  kyhäilyyn,  ja  oli karkea koomikko sekä surkea  lehtimies.”    Nabokov oli sitä mieltä että Dostojevskin suosio johtuu lukijoiden puutteellisesta lukutaidosta.  

Epäilen kuteinkin  että hänen  Dostojevski-inhonsa  taustalla on  jotain  muuta   kuin normaalikateutta,  kenties  hänen sisimmäinen   venäläisyytensä,  jonka  hän  yrittänyt päästä irti vaihtamalla kielensä  englanniksi ja  ryhtymällä amerikkalaiseksi kirjailijaksi,  mutta  aina vain venäläisyys  pyrki   livahtamaan jostain raosta esiin.   Dostojevskin kirjat  saavat hänessä aikaan   vahvan  tunnereaktion venäläisyyttä vastaan.

 Pylsy  kirjoittaa, että ” valitettavasti Dostojevski on säilyttänyt aktuaalisuutensa myös  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kirjallisuudentutkija  Omri Ronen on huomauttanut, että kirjailijan uskonnollinen ja sovinistinen maailmankuva on painavaa valuuttaa Venäjän ideologissa etsinnöissä uudella vuosituhannella.” Pylsy soisi, että Nabokovin toivoman ”kirjallisuushistoriallisen vääristymän oikaisu alkaisi vihdoinkin vihdoin häämöttää.”  Ehkä se on jo alkanut, kun nuoret eivät enää lue Dostojevskia. Hänen kirjansa  siirtyvät Pylsyn runollisen kuvan mukaan  hitaasti Lethen kirjastoon. Sinne  on  vaipunut  Goethen Nuoren Wertherin  kärsimyksetkin.

Dostojevski - maatuska  seisoo  pöydälläni.  Ostin  sen  1980-luvun loppuolella    Pietarista ( nimi taisi olla silloin Leningrad)   Muistan  monet  arvokeskustelut,joita  Pietarissa käytiin siitä kumpi on suurempi kirjailija: Dostojevski vai  Tolstoi.  Tämän maatuskanuken tekijällä on minun  näkökulmastani oikeat arvot. Dostojesvki on suurin, hänen   sisällään on Tolstoi, jonka  sisällä on Pushkin.  Pushkinin   sisällä on  Gogol ja hänen   sisällään Tshehov, jonka  sisällä Lermontov ja Lermontovin sisällä Brodski..

 

Kaksi unta

 

 

Kuvassa Paul Kleen maalaus. En tiedä sen  nimeä. Olisko  "joulukuusi loppiaisena"? Radiossa soi "hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa"  Seuraavan kerran niitä kuullaan joulukuussa 2024. Vietin vuodenvaihteen Madridissa enkä nähnyt siellä  yhtään unta, nukuin niin sikeästi .  Mikäli näin, niin en muista mitään.

Ensimmäinen uni

Kolme vuotta kolme kuukautta sitten näin unta, että etsin Suomalaisesta kirjakaupasta runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli avuksi ja vei minut takahuoneeseen, jossa runoushylly oli. Hylly näytti  siltä, ettei  sitä ole  aikoihin järjestetty.  Minulla ei ollut  mielessä ketään erityistä runoilijaa. Katselin kirjoja ja ilahduin kun löysin alahyllyltä Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha   ja   repaleinen.  Sen minä ostin.   

Olin lukenut Rumia aikaisemmin englanninkielisenä joskus 90-luvulla kun olin kiinnostunut suufilaisesta mystiikasta.  Katso  https://akonkka.blogspot.com/2011/10/rakkaus-on-musta-leijona.html

Toinen  uni

Kolme yötä sitten palattuani Madridista näin  unta Rumin runojen suomentajasta Jaakko Hämeen-Anttilasta, joka  en ole tavannut unessa enkä todellisuudessa aikaisemmin. Rumin  runojen (Rakkaus on musta leijona ja Ruokopillin tarinoita) lisäksi  hän on suomentanut   Háfezia (Ruusu ja satakieli) ja Sad'ia (Ruusutarha), myös Omar Khaijamia, mutta  hänen kirjaansa  ei hyllystäni  löytynyt. Nuorena  luin  häntä.

 Uni oli sellainen, että  tapasin  hänet kaupungilla. Hän kysyi lähtisinkö  hänen kanssaan  yhteen   tilaisuuteen.   Matkalla selvisi, että tilaisuus oli   Ylen Ykkösen perjantaistudio,  jonka puheenaiheita  ovat kulttuurin ajankohtaiset tapahtumat. Rupesin epäröimään, kun  ei minulla ollut mitään   aihetta.  En ollut lukenut   lehtiä enkä mitään muuta  kuin  kirjaa  Dostojevskista, eikä se  ollut ajankohtainen  aihe.   Hämeen-Anttila  sanoi, että ei se  haittaa.  Ja niin minä päädyin  istumaan pyöreän pöydän ääreen. Uni päättyi siihen.

 Samana päivänä oli lukenut  netistä, että   Hämeen-Anttila on kuollut  äkillisesti  ennen joulua  vain 6o-vuotiaana. Uutinen hänen  kuolemastaan kosketti minua ja   monia muitakin.  

Otin hyllystä Rumin runokokoelman Rakkaus on musta leijonan ja  tökkäsin etusormeni sen sivujen  väliin. Ajattelin, että se runo, jota etusormi osoittaa on minun uudenvuodenrunoni, kun en Madridissa voinut toteuttaa vanhaa uudenvuoden yön rituaaliani.    Vuoden 2024 runoksi tuli  Matkaanlähtö.  Se on  niin pitkä, että kopioin tänne vain pari  ensimmäistä säkeistöä. 

Jaloillenne, rakastajat!

Matka käy taivasta kohti.

Me olemme nähneet jo maailman,

toista maailmaa kohti lähdetään!

Ei,ei

     vaikka tarhat ovat kauniita

ne   jääkööt taakse,

tarhurin luokse lähdetään!

Toivotan blogin lukijoille  hyvää vuotta 2024. Lukekaa ystävät  Rumia ja  muitakin runoja!

 

    

Me sankarit

Valitettavan ajankohtainen sotaromaani Me sankarit, Juhani Konkan esikoisromaani vuodelta 1921, joka perustuu hänen sotapäiväkirjaansa.

Ntamo -kustantamo julkaisi kirjan uudelleen syksyllä 2023. Kustantaja esittelee kirjan seuraavasti:

Me sankarit on inkerinsuomalaisen Juhani Konkan salanimellä 1929 julkaisema pasifistinen romaani, joka perustui nuoruuskokemukseen aseellisesta selkkauksesta 1921 itärajan takana, aiheutti kirjasodan ja aloitti ainutlaatuisen uran julkisessa sanassa. Ntamo-uusintapainokseen sisältyy tekijän tyttären kirjailija Anita Konkan jälkisana ja kuvia kovia kokeneesta Karjalasta. #https://www.ntamo.net/

Ehkpä kirjan pasifismi aiheutti silloisen äärioikeiston hyökkäyksen kirjaa vastaan. Ei ollut pasifismi huudossa silloin, eikä taida olla nykyäänkään.' ,

Otteita  Me sankarit  – romaanin jälkisanoista

 Isäni Juhani Konkka (1904–1970) oli saapunut Inkerinmaalta 1919 Suomeen. Perhe asettui itäiselle Karjalankannakselle Rautuun, kunnes palattiin 1921 Inkeriin. Kuusitoistavuotias Juhani jäi kuitenkin maahan, kiersi kesän työnhaussa Pohjanmaalla ja sai paikan Ylistaron tiilitehtaalta. Kun siellä houkuteltiin syksyllä nuoria miehiä Venäjän bolševikkihallinnon vastaiselle retkelle Vienan Karjalaan, hän ilmoittautui mukaan ensimmäisten joukossa. Konkka aloitti 11. joulukuuta 1921 junassa sotapäiväkirjan, jonka etusivulle hän merkitsi motoksi Inkerin kansallishymnin alkusäkeet. 

Nouse Inkeri, jo herää työhön,

aamunkoi jo sulle heijastaa!

 Valoa jo elämäsi yöhön leviää, 

oi armas synnyinmaa.

.Pohjanmaalaisten nuorten värväämisen oli organisoinut suojeluskunta. Niinpä Konkallakin oli matka-asunaan suojeluskuntapuku, päässä valkoinen Mannerheim-turkislakki ja jaloissa kippurakärkiset pohjalaiset hiihtotossut, joiden sivuissa heilahtelivat siniset tupsut. Vyöllä oli saksalaisvalmisteinen Mauser-pistooli, jota ohjeiden mukaan tuli piilotella. Ylistaron suojeluskuntapäällikkö oli käskenyt sanomaan mahdollisille kyselijöille, että määränpäänä oli tukkisavotta rajametsissä. 

"Hyvästi Etelä-Pohjanmaa, kenties iäksi. Koska olen nuori, en voi ajatella kuolemaa, mutta en myöskään pelkäisi, jos minulle joku sanoisi, että Karjalan vapaus vaatii henkeni. Olen synkällä mielellä, ei voi ajatella mitään muuta kuin punaisia ryssiä".

 Sortavalasta hän osti kukkakaupasta tulppaanin ja lähetti sen eräälle ylistarolaiselle neidolle. Sen jälkeen hän hankki sotapojan eväät: näkkileipää makkaraa, voita, juustoa ja sardiineja.

Konkka näki Tuulivaaran tienoilla Lusmankylän lähellä ensimmäiset vihollisen kaatuneet. Päiväkirjan perusteella kokemus järkytti.

"En saanut mielestäni pois kolmea kaamean näköistä ruumista, vaikka yritin teeskennellä iloista. Joku Karjalan pojista sanoi, että koskahan itse kukin on tuon näköinen. Pyysin, etteivät hautoisi sellaisia asioita mielessään". 

 Pohjanmaalaistuneen inkeriläisen matka jatkui Lentiiraan. Siellä hän tovereineen seisoi rivissä pataljoonan komentajan, 24-vuotiaan Paavo Talvelan (1897–1973) edessä. Tämä komennusvastuussa ollut upseeri, tuleva Suomen armeijan  kenraali, teroitti ”vapaustaistelun” vaatimaa ”sitkeää kestävyyttä, voimia ja tarmoa”. Konkasta Talvela teki kirjurin, mistä tämä ei lainkaan pitänyt. Ilokseen hän sai pian luovuttaa toimistotehtävät turkulaiselle tulokkaalle ja saattoi haaveilla taistelu- ja tiedustelutehtävistä: ”Erittäin houkuttelevaa!” Hänet kuitenkin määrättiin tulkiksi erään vangin kuulusteluun, missä häntä vaivasi käsky teloittaa ”säälittävältä” vaikuttanut neuvostosotilas.

 "Ensimmäisen kerran koin millaista sissisota voi olla. Miksi piti viedä saunan taakse mies, joka oli aseeton, haavoittunut ja mitä säälittävimmän näköinen? Totta totisesti niin raaka en voi olla, ja siksi tunsin inhottavan olon sydämessäni. Samassa muistin, että velvollisuuteni on totella päällikön käskyä. Komensin punaisen sotilaan edelleni ja sanoin että vien hänet pataljoonan esikuntaan. Olin jo hyvin lähellä saunaa, kun kuulin päällikön huutavan: –Tuo takaisin!"

 Konkka pääsi lopulta mukaan taisteluun. Hän sai tulikasteensa Kuutamolahden valtauksessa jouluaatonaattona. Jo aattoiltana hän haavoittui vakavasti Porajärven suunnalla, kun luoti iski 203 hänen reiteensä takaapäin, omien joukosta. Reisiluuvamma vaati kymmenen kuukauden toipumisen Sortavalan sairaalassa.  Alaraajaan jäi iso kolo. Se ihmetytti minua nelivuotiaana pikkutyttönä, kun näin sen joulusaunassa. Juhani kertoi kolon tarinan ja näytti luunkappaleita, jotka oli poistettu reidestä. Hän säilytti niitä vanhassa nahkalompakossa kuin henkilötodistusta. Minä katselin isää kuin suurta sankaria

Heimosodan jälkeen

 Saksalaisen Erich Maria Remarquen (1998–1970) sotaromaani Länsirintamalla ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, 1928) ilmestyi heinäkuussa 1929 suomeksi opettaja Armas Hämäläisen (1884– 1955) käännöksenä. Konkka luki kirjan kahteen kertaan ja eli uudelleen omat heimosodan kauhunsa ja kärsimyksensä. Remarque iski suoraan ytimeen. Konkka alkoi kirjoittaa suuren innoituksen vallassa esikoisromaaniaan, joka perustuisi hänen rintamapäiväkirjaansa ja kertomuksiin, joita oli kuullut Itä-Karjalan pakolaisilta.

 Hän kirjoitti syyskuun lopussa aikoinaan Sortavalan seminaarissa 1923– 1925 tutuksi tulleelle Heikki Myllärille, että oli laatinut parissa kuukaudessa noin 200-sivuisen  kaunokirjallisen teoksen Me sankarit, jonka hän julkaisee Urho Torikan  salanimellä, koska halusi suojella Inkerinmaalle jääneitä   omaisiaan.  Etunimen ilmeistä herooisuutta täydensi ja muunsi leikkimielishalventavaa ”torrakka”- tai ”torrakko”-sanaa eli kivääriä muistuttava sukunimi. ”Kirjassa kohotetaan ensimmäisen kerran puolustusääni karjalaisten puolesta”, Konkka viestitti. Hän kertoi ja pohti enemmänkin.

" Olen jo myynyt teoksen Kansanvallalle. Mikään porvarillinen kustantaja ei olisi sitä ottanut. Se on liian suorasukainen ja rehellinen teos. Kansanvalta maksaa minulle palkkion 20 %:n mukaan. Se on korkein palkkio mikä kirjailijalle maksetaan Suomessa. Ensi keskiviikon jälkeen saan nostaa ennakkona 5 000 markkaa. Jos ensimmäinen painos 2 500 kpl myydään loppuun, saan kaikkiaan 15 000 markkaa.  Välisalmi,  Kansanvallan kirjallinen johtaja on sitä mieltä, että teosta menee vähintään 5 000 kappaletta, joten tuloni tulee olemaan vähintään 30 000 markkaa. Yleensä toveripiirissäni ollaan sitä mieltä, että kirja tulee herättämään yhtä suurta huomiota kuin Haanpään  novellikokoelma Kenttä ja kasarmi.  Eikä kirjani ole vailla taiteellista puoltakaan. Eräät asiantuntijat sanovat, että siinä kuvataan yksilön elämää ja tunteita sissisodassa mestarillisella tavalla. Luulen muuten, että AKS:laiset repivät minulta silmät päästä. Kirjassa annetaan heitäkin nokalle. Eniten siinä tietysti tehdään pilaa Suomen kapitalistien Suur-Suomi[-]politiikasta, ja tämä siinä eniten ärsyttää porvaristoa. "

 Konkan oma poliittinen ajattelu oli jatkuvassa murroksessa. Hän oli opiskelijana lähentynyt Kansalaiskorkeakoulun rehtorina Helsingissä vaikuttanutta Yrjö Ruutua (1887–1956, alk. Ruuth), joka oli kulkenut pitkän tien jääkäriliikkeestä valkoisen armeijan kautta heimoaktivistiksi ja 20-luvun omintakeisen ”valtiososialistisen” ideologiansa pääedustajaksi. Konkka toimi ensin tämän perustaman ja vain puoli vuotta jaksaneen Päivän Uutiset -lehden (1928) päätoimittajana ja sitten ruutulaisen aikakausjulkaisun Tähystäjän (1928–1930) toimitussihteerinä. Romaanihankkeen yhtenä tavoitteena oli itsenäistyä näistä pesteistä ja sidoksista..

 "Jos saan kirjastani vähintään 20 000 markkaa, eroan Tähystäjästä ja antaudun yksinomaan kirjoittamaan. Luulen, että minulla on hyvät mahdollisuudet vapaana ammattilaisena.

 Joulukuussa 1929 ilmestyneen Me sankareiden Reino Kivekkään hahmossa Konkka saattoi tarkastella heimoaatteen ja aggressiivisen nationalismin lumoa ja ongelmia. Päähenkilön sota kesti vain kuukauden, mutta siinäkin oli puolet enemmän kuin kirjailijalla. Teoksen yksi avainrepliikki sijoitetaan Kivekkään ystävän ja sotakaverin Pekkalan suuhun:

" Meidän kaikkien sydämet on myrkytettyjä. siksi emme koskaan tunne todellista onnea. Toiset meistä saattavat mennä naimisiin ja saada lapsiakin, mutta se on suuri onnettomuus, me tuhoamme vaimojemme ja lapsiemme elämän." 

Esikoisteoksen poliittinen vastaanotto

Konkka ennusti oikein. Suur-Suomi-aatteen innoittaman vaikutusvaltaisen Akateemisen Karja-Seuran (1922–1944) ”kansallispoliittisessa aikakauslehdessä” Suomen Heimossa (1923–1944) nimimerkki Vasara löi matalaksi sekä kirjan että tekijän. Kriitikko oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut kaikkien niiden heimosoturien puolesta, jotka olivat taistelleet Karjalan vapauden  puolesta:" romaani häpäisee miehiä, jotka ovat olleet tuolla onnettomasti päättyneellä vapautusretkellä. He ovat sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja hän itse on, kehumisia kirjastaan ja korostaa sen sensaatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia!"

 Lisää lunta tupaan tuli saman lehden palstoilla. Suomen Heimon kirjallisuustoimittaja nimimerkki P. Mustapää alias Martti Haavio (1899–1973) lyttäsi neljällä rivillä Me sankarit. Hänen mielestään kirja oli pelkkää pötyä, jota oli reklamoitu Karjalassa taistelleen koulupojan kirjoittamaksi: Kirja ei ole muuta kuin äärimmäisen kunnianhimoisen miehen tekele ja […] sen tekijä ei ole koskaan millään Karjalan retkellä ollutkaan."

 Kaksikymmentäviisivuotias esikoiskirjailija raivostui. Konkka soitti Haaviolle ja sanoi: ”Te tiedätte erinomaisesti, että minä olen ollut Karjalan retkellä ja olen siellä vakavasti haavoittunut. Jos te olisitte puhunut vain kirjasta ja sen ansioista ja heikkouksista, silloin en olisi vaivautunut soittamaan teille, mutta kun teidän tarkoituksenne oli loukata minua henkilökohtaisesti, niin sanon teille ilman sarvia ja hampaita, mikäli te nyt näinä päivinä osutte minun eteeni, niin isken teitä nyrkillä leukaan.” 

Hän tapasi Mustapään onneksi vasta runsaan kymmenen vuoden kuluttua. Haavio oli tunnetusti pitkävihainen ja -muistinen mies. Hän ei unohtanut saamaansa uhkausta, josta oli haittaa Konkalle, sillä Haavio oli noussut kustannusmaailmassa portinvartijaksi työskennellessään WSOY:llä editorina 1924–1931 (jatkaakseen sitten Suomalainen Suomi -lehden päätoimittajana 1933–1945).

 Kirjankustannustoimintaa 1918–1934 harjoittanut Kansanvalta oli jo ennen Me sankareiden ilmestymistä puffannut uutuuttaan sensaatioteokseksi. Romaanin mainoskampanjaa edisti käänteisesti ja huomattavasti entinen ilmavoimien komentaja Arne Somersalo (19891– 1941), joka sittemmin toimitti äärioikeistolaisten lehtiä, Lapuan liikkeen Ajan Sanaa (1930–1942) ja Isänmallisen Kansanliikkeen Ajan Suuntaa (1932– 1944) sekä vaikutti IKL:n kansanedustajana 1933– 1936. Everstiluutnantti oli aktiivinen esimerkiksi antikommunistisen Suomen Suojelusliiton (1923–1944) pääasiamiehenä ja Mäntsälän kapinallisena 1932. Hän lähetti porvarillisten lehtien päätoimittajille kiertokirjeen, jossa hän kehotti lehtiä vaikenemaan Me sankarit -kirjasta maan yleisen edun vuoksi.

" Karjalan retkikunnan esittää Torikka vain suomalaisten liikemiesten häpeämättömäksi metsäkeinotteluksi ja kapitalistiseksi saalistusyritykseksi. [...] Upseerit ja alipäällystö ovat järjestään hulikaaneja ja rikollisia. Isänmaallisia tunteita ja ”Suur-Suomi”-aatetta pilkataan kirjassa mitä törkeimmällä tavalla melkein joka toisella sivulla. [...] Porvarillisella lehdistöllä ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propaganda."

Isänmaallisuuden pornografiaa

. Kiertokirje sai aikaan kirjasodan. Kansanvalta-yhtiön niin ikään kustantama Suomen Sosialidemokraatti (1895–, alk. Työmies, nyk. Demari) nimittäin julkaisi sen etusivullaan 14. joulukuuta 1929. Vasemmistolehdet kiittivät kirjan rehellisyyttä ja totuudellisuutta, sen kaunokirjallisia arvoja, tyyliä ja mainiota henkilökuvausta, kun taas oikeistotoimitteet vaikenivat noudattaen Somersalon kehotusta. Vain kokoomuslainen Iltalehti (1919–1930), joka kuului Uuden Suomen (1919– 1991) konserniin, julkaisi arvostelun. Nimimerkki  A. P. totesi, että ”teoksen kirjalliset avut eivät ole olemattomat. Siinä on tyylin nasevaa iskevyyttä, hyvää kuvien valintaa, terävästi piirrettyjä tilanneasetteluja, vaikkakin usein raakoja ja ruokottomia, ja päähenkilön psykologinen kehityskin on uskottavaa”. Yhtä kaikki arvostelun mukaan romaani ”on muodollisista ansioistaan huolimatta hengeltään eräänlaista isänmaallisuuden pornografiaa. Ja muutamassa kohdassa tavattava tahallinen Jumalan-pilkka panee ajattelemaan, onko sellainen kirjallisuudessamme sallittua edes tyylillisissä tarkoituksissa.”

 Kriitikko toivoo, ettei vastaava parjaus saisi laajempaa jalansijaa kirjallisuudessamme. Kustantajan riemuksi Me sankareista tuli kuin tulikin kohuteos. Joulukuussa 1929 ilmestynyt ensimmäinen painos myytiin loppuun ennen pyhiä. Toinen painos otettiin tammikuussa ja Krasnaja Karelija (Kaunis Karjala) -niminen lehti (1919–2011, alk. Izvestija, myöh. Kurjer Karelii) julkaisi alakertoina venäjänkielisen käännöksen kirjasta, mutta Juhani ei saanut käännöspalkkioita. Se ei kuulunut itänaapurin tapoihin silloin eikä myöhemminkään, eikä hän onnistunut saamaan Neuvostoliiton lähetystöstä lehden numeroita. Petroskoissa ilmestynyt kuukausijulkaisu Kommunisti (1925–1937) piti romaania sinänsä tervetulleena soraäänenä suomalaisten muuten harrastamassa sapelinkalistelussa ja ”lahtariagitatsioonissa”. Ei tosin maltettu olla luonnehtimatta Torikkaa / Konkkaa ”porvarillisen yliopistosivistyksen saaneeksi Karjalan rosvoretkeen osallistuneeksi pikkuporvariksi”. Suomen puolella esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Kansan Työ (1919–1963) ylisti romaanin ”tärisyttävää tragiikkaa”. Se oli päätoimittajansa – entisen punavangin ja tulevan SAK:n puheenjohtajan ja ministerin – Eero A. Wuoren (1900–1966) suulla valmis julistamaan Konkan ”Suomen Remarqueksi”, ja tätä kirjailijalle varmastikin mairittelevaa nimitystä Kansanvalta sitten käyttikin taajaan Me sankarit -markkinoinnissaan. 

 

Ingeborg Bachmannista

 

Kävin katsomassa Margarethe von Trottan elämäkertaelokuvan Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle.  Elokuva vaikutti aika sekavalta. Ajattelin että se johtuu käsikirjoituksesta. Mutta saattaahan se johtua myös Bachmannin elämästä. Hänestä ei ole kirjoitettu vielä elämäkertaa, koska hänen henkilökohtaiset arkistonsa pysyvät omaisten toiveesta suljettuina vuoteen 2025 asti.  Sen jälkeen hänestä alkaa taatusti ilmestyä elämäkertakirjoja samaan tahtiin kuin Sylvia Plathista. Hänen kuolemansa oli traaginen – itseaiheutettu mutta ei itsemurha kuten  Plathin kuolema.

Elokuva ei ehkä olisi vaikuttanut niin sekavalta, jos olisin hakenut  netistää  tietoja  ennen elokuvaan menoa  tai lukenut edes  arvostelut.  Netistä selvisi, että  käsikirjoituksen oli tehnyt von Trotta. Hän oli  käyttänyt  pohjana itävaltalaisen   toimittaja  ja elokuvantekijä  Adolf Opelin kirjaa 'Wo mir das Lachen zurückgekommen ist' (Missä naurusi palasi). Se kertoo Opelin ja Bachmannin  yhteisistä matkoista.  Yksi matka 60-luvun suuntautui Egyptiin 60-luvun alkupuolella. Elokuvan mukaan se oli Bachmannille matka vapauteen.  Hän vapautui kirjailija  Max Frischistä.  

Ihmettelin elokuvissa istuessani onko ryhmäseksisessio kahden arabin ja yhden nuorenpuoleisen miehen eurooppalaismiehen kanssa Egyptissä elämäkerrallisesti kovinkaan merkittävä tapahtuma.  Nettiselailun jälkeen ymmärsin, että oli se tärkeä kohtaus, joka kertoi Ingeborgin vapautumisesta  eikä vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Se oli esteettisestikin kaunis kohtaus.  Tosin  se ei  ns. todellisuudessa tapahtunut Egyptissä  vaan Ateenassa eivätkä miehet olleet  arabeja vaan kreikkalaisia. Mutta ei kai  elokuviin  tosiasioita mennä  hakemaan.

Mieleeni jäi elokuvasta repliikki,. jonka elokuvan Ingeborg -hahmo sanoi Max -hahmolle. Se kuului suunnilleen seuraavasti: ”Fasismi ei kuollut vuonna 1945, vaan se jatkuu miesten ja naisten välisissä suhteissa.”  Löysin netistä tiedon, että Bachmann oli puhunut patriarkaalisen yhteiskunnan vaikutuksesta naisiin ja sanonut  jossain    yhteydessä sanonut:  ”Olen miettinyt  ennenkin mistä  fasismi alkaa. Se ei ala ensimmäisistä heitetyistä pommeista, vaan ihmisten välisistä suhteista.  Se vaikuttaa ennen kaikkea miehen ja naisen välisessä  suhteessa.”

 Kävin katsomassa elokuvan sen ensiesitysviikolla Maximissa.  Salissa istui joitakin naisia  siellä täällä ja  yksi mies.   Kirjailijaelokuvat eivät suomalaisia liiemmin kiinnosta, kun urheilukansaa ollaan. Arvostelutkaan eväti olleet  innostuneita.  Samalla viikolla kuoli muuten  Henry Kissinger.  Hän oli yksi  Bachmannin elämän  miehistä,  Saksan juutalaisia joka  pakeni  perheen mukana  Yhdysvaltoihin vuonna 1938.  Hän kutsui Bachmannin  Harvardissa pidettyyn symposiumiin kesällä  1955,   ja  "the two had a romantic relationship that lasted several years”, kertoo englanninkielinen Wikiwand.  Suomalainen Wikipedia ei kerro   näin henkilökohtaisia asioita.  Molemmat olivat nuoria tohtoreita, Kissinger syntynyt 1923 ja väitellyt valtio-opista  1950 ja  Bachmann syntynyt 1926  ja väitellyt  Heideggerin filosofiasta. Kissinger oli naimisissa, Bachmann ei ollut eikä koskaan mennyt naimisiin, vaikka jossakin  nettijutussa toisin väitettiin.

Elokuvan jälkeen nostin työpöydälle neljä  kirjaa:  Bachmannin romaanin  Malina ja kertomuskokoelman Simultaani sekä Max Frischin teokset  Montauk  ja Olkoon nimeni Gantenbein. Kuvasta puuttuu Bachmannin  Kolmanneskymmenes vuosi joka oli minun  suosikkini vuonna 1964, jolloin kokoelma  ilmestyi suomeksi. En löytänyt sitä kirjahyllyistäni.  Ehkä olin lainannut  sen jollekin ystävälle, joka  ei  muistanut palauttaa  enkä minä muistanut kenelle olin lainannut sen.   Bachmannista uudelleen innostuneena kävin kirjastossa  lainaamassa   sen ja  samalla lainasin  saksankielisen  nykykirjallisuuden  esseekokoelman Muistijälkiä.  Tässä yhteydessä nykykirjallisuus tarkoittaa noin 50-60 vuotta vanhaa  kirjallisuutta.  Kokoelmasta löytyi minua riemastuttanut kirjallisuudenlaji  ”isäkirjallisuus” (Väterliteratur), jota syntyi  Saksassa runsaasti, kun  nuori sukupolvi nousi kritisoimaan isiensä  fasistista perintöä ja  kirjoitti  traumoista joita  kansallissosialismi oli heille  aiheuttanut.   Tietämättömänä ”isäkirjallisuudesta” kirjoitin sitä lajia  ensimmäisessä ja toisessa ja vielä 90-luvullakin yhdessä romaanissani.

Margaretha von  Trottan  lisäksi muutkin  ohjaajat ovat olleet kiinnostuneita Ingeborg  Bachmannista.  Michael Haneke on jo vuonna 1976 tehnyt elokuvan   Drei Wege zum See, joka perustuu  Bachmannin kertomukseen  ”Kolme tietä järven rantaan” kokoelmassa Simultaani.  Se kertoo vanhan isän ja viisikymmentävuotiaan tyttären suhteesta ja tyttären suhteista muihin miehiin.  Sen  elokuvan haluaisin nähdä samoin kuin itävaltalaisen Ruth Beckermannin  elokuvan The Dreamed Ones (Die Geträumten; 2016).  Sen pohjana on Bachmannin  ja  runoilija  Paul Celanin  rakkaus/kirjeenvaihto.  Kolmas elokuva on   saksalaisen Werner Schroeterin tulkinta  romaanista Malina,  käsikirjoittajana on    nobelkirjailij Elfriede Jelinek  ja kirjailijan  pääosassa Isabelle  Huppert. Hänen ja  Jelinekin takia  haluaisin  nähdä  tämän elokuvan.   Enempää en löytänyt Youtubesta.

Matkan tarkoitus

 

Otteita käsikirjoituksesta ”Matkan tarkoitus”, jota kirjoitin vuonna  2018. Käsikirjoituksesta ei tullut valmista kirjaa.   Vuonna  2000 kesällä  satakunta kirjailijaa kiersi kuusi  viikkoa junalla Eurooppaa. Heinäkuussa kirjallisuusjuna saapui Moskovaan.   Putin oli noussut  valtaan  keväällä 2000.  Matkaan  osallistuneet eurooppalaiset  kirjailijat aavistelivat pahaa.

Aamu Moskovassa  heinäkuussa  2000

 

 Hotelli Rossijan sängyssä Moskovassa näin matkan ainoan kauhu-unen.   Kävelin kahden naisen kanssa Helsingin Kuusisaaressa. Kuului voimakas räjähdys. Tienpenkalla lennähti ruhjoutunut verinen ruumis. Toinen ruumis lennähti Didrichsenin taidemuseon pihalle.  Ambulanssin ujellus voimistui. Kuului taas räjähdys tai pikemminkin se oli rysähdys ikään kuin  kaksi  autoa olisit  törmännyt toisiinsa kovalla vauhdilla. Kuolleita ja loukkaantuneita oli paljon. Ambulansseja ja ruumisautoja ajoi onnettomuuspaikalle. En halunnut nähdä enempää ja heräsin ahdistuneena kello kolmelta yöllä.  Ei  hätää rauhoittelin itseäni,  todellisuudentaju ole  pettänyt, koska tiedän, että se oli vain unta. Varmuuden vuoksi nousin katsomaan, oliko kadulla tapahtunut onnettomuus.  En nähnyt katua, vain hotellin sisäpihan ja sen toisella puolella rivin pimeitä ikkunoita.

  Vetoomus   Putinille

 

Edellisenä  päivänä aivoni olivat käyneet  ylikierroksilla. Päässä humisi ja sydän tykytti korvassa. Olin ollut aamusta asti liikkeellä, osallistunut kaupunkikierrokseen ja lehdistötilaisuuteen, käynyt kaksilla coctail-kutsuilla ja Journalistiliiton  tarjoamalla päivällisellä.   Moskovalainen kirjailija  Fazil Iskander oli pitänyt lehdistötilaisuudessa jylisevän moraalisaarnan rahan vallasta,  nykykirjallisuuden  eettisestä tyhjyydestä,  ja  varottanut internetistä, joka on tyhjyyden ja pahuuden tyyssija. Hän oli puhunut Dostojevskista ja kärsimyksestä, pesättömistä ihmistä, joilla ei  sijaa  tässä  pahuuden maailmassa. Olemmeko enää sivistyneitä ihmisiä? hän oli kysynyt.

 

 Olin osallistunut  Journalistiliiton päivälliselle  hotelli Rossijassa.   Siellä oli seisova pöytä, liikaa ihmisiä, ahdasta ja hikistä.  Ukrainalainen  Kateryna puikkelehti ihmisjoukossa keräämässä allekirjoituksia Putinille lähetettävään   vetoomukseen, jotta  hän  lopettaisi  lasten,  naisten ja vanhusten tappamisen  Tšetšeniassa.  Luin vetoomuksen jonka  Kateryna oli kirjoittanut   englanniksi.  Se oli seuraavanlainen  suomeksi:

Rakas Herra Presidentti. Me, kansainvälisen Literature Express Europe 2000 -projektin osanottajat olemme syvästi huolestuneita armeijan ja turvallisuuspalvelun suorittamista sotilaallisista toimenpiteistä Itškerian tasavallassa. Tämä sota jonka väitetään suuntautuvan ”terroristeja” vastaan, kohdistuu pääasiassa naisiin, lapsiin ja vanhuksiin.  Se raunioittaa maan – tosiasiassa tuhoaa täydellisesti koko pienen tšetšeenivaltion, joka on ollut lujasti osa Venäjän imperiumia 1800-luvulta asti.

  Me vetoamme vakavasti Teihin Herra Presidentti, että osoittaisitte suuren maan suuren johtajan laupeutta ja järkeä, mutta ennen kaikkea humanismia, ja käyttäisitte sekä poliittisia että diplomaattisia taitojanne ja hallinnollisia voimavarojanne saadaksenne häpeällisen verenvuodatuksen loppumaan ja ratkaistaksenne konfliktin rauhanomaisesti neuvottelujen kautta. Tämä sota tuo kuolemaa ja tuhoa tšetšeeneille, mutta myös Venäjän kansalle. Se vaarantaa maanne demoralisoimalla armeijan, herättämällä pahimmat eläimelliset vaistot sotilaissa ja lietsomalla pseudoisänmaallista muukalaispelkoa venäläisessä yhteiskunnassa.

Me uskoisimme mielellämme, että uusi Venäjä astuu uudelle vuosisadalle vapautuneena imperialististen kunnianhimojen vanhasta taakasta ja aikansa eläneestä halusta hallita muita kansoja.

    Syvästi kunnioittaen

  Eurooppalaiset  kirjailijat  

Kysyin mikä on Itškerian tasavalta.  ”Tšetšenia”  Kateryna valisti minua. Allekirjoitin vetoomuksen, jossa oli silmämitalla jo koko joukko allekirjoituksia, ehkä viisikymmentä ellei enemmänkin.  Enemmistönä näytti olevan itsenäistyneitä entisten neuvostotasavaltojen ja itäblokin maiden kirjailijoita.  Eräs länsieurooppalainen kirjailija  oli yliviivannut nimensä.  Hän oli tullut toisiin  ajatuksiin. Kenties hänet oli ylipuhunut  moskovalainen   matkatoveri Roman,  jonka sukunimeä en muista ja etunimestäkään en ole varma.   Hän kierteli juhlasalissa valistamassa, että ukrainalaisten kirjailijoiden  kirjoittama vetoomus on provokaatio. Samalla  hän oli  selvittänyt, että    länsieurooppalainen media levittää väärää tietoa Tšetšenian sodasta.

Vähän myöhemmin törmäsin ihmisjoukossa  tuttuun kirjailijaan , joka oli vahvassa venäläisessä  votkahumalassa.  Hän  kysyi paninko nimeni  siihen paperiin.

   ”Panin”, minä myönsin.

   ”Tiesitkö, mitä teit?”

   ”Tiesin. Ainoa hyvä teko tällä matkalla. ”

    ”Oletko varma?”  hän kysyi  silmiään pyöritellen.

Hän saattoi tietää  enemmän kuin minä tiesin tai pelätä enemmän kuin minä pelkäsin.  Mutta minua ei huvittanut puhua  hänen eikä kenenkään   muunkaan kanssa. Pakenin hotellihuoneeseen.  Olin yliväsynyt ja huonolla tuulella.  Mieleen tuli, että entä jos en saisi enää viisumia Venäjälle? Yksi lysti.  En minä Venäjälle enää kaivannut.   Vapauden aika oli ohi.  

Uusi komento oli alkanut, kun Putinista oli tullut pääministeri, ja Moskovassa oli räjäytetty kaksi kerrostaloa.  Hän oli saanut hyvän syyn aloittaa terrorismin vastaisen sodan Tšetšeniassa. Hänen kannatuksensa nousi kahdesta prosentista neljäänkymmeneenviiteen prosenttiin ja hänestä tuli kansan sankari.  Maaliskuussa hän voitti presidentinvaalit.  Mutta ketä minun oli uskominen: moskovalaista kirjailijaa ja Venäjän mediaa, joka syytti tšetšeenejä kerrostalojen pommi-iskuista vai länsieurooppalaista mediaa, joka väitti Putinia iskujen  toimeksiantajaksi  ja  turvallisuuspalvelu FSB:ta niiden toimeenpanijaksi?  Hän oli ollut turvallisuuspalvelun päällikkö ennen pääministeriksi tuloaan.  Uskolliset alaiset olivat ehkä toteuttaneet hänen toiveensa. Kuka sen tietää?  Ja kuka osaa ennustaa millainen tulevaisuus odottaa nurkan takana? Joutuisivatko Venäjällä  asuvat    sukulaiseni epäilyttävinä henkilöinä Siperiaan,    koska sukulainen   asuu ulkomailla, levittää väärä  tietoa  ja allekirjoittaa Putinille osoitetun vetoomuksen .  Sellaista oli tapahtunut Stalinin aikana.

Kenties oli aihetta huoleen. Vapauden  aika saattoi olla ohi, olin  miettinyt ennen nukahtamista. Avasin television hätistääkseni  ahdistavat  ajatukset tiehensä.  Uutiset ja niiden  jokailtainen Putin-osio oli lopuillaan. Seurasi reportaasi moskovalaisista, joita kaduilla vapaina juoksentelevat kulkukoirat olivat purreet. Ihmiset makasivat sairaalassa purtuina. Säätiedotus lupasi helteen jatkuvan, metsäpaloista varotettiin.  Uutisten jälkeen seurasi olutmainos.  Kaksi miestä kittasi  Baltikaa  datšan pihalla ja  taustalla kaivoi vanha nainen ojaa. Hän heitteli multaa kiivaaseen tahtiin kummallekin puolelle ojaa. Toinen mies pani olutpullon keskelle puutarhapöytää niin että raatajanainen peittyi sen taakse, mutta oluen merkki näkyi hyvin. Toinen mies sanoi: ”Harasoo.” 

 

  Mielenkuohua   junassa: Kielten muurin voi ylittää, mutta ei mielten muuria

 

 Saksalaiset puut vilahtelevat ikkunan ohitse.  Vanha  museojuna Görlitz, jossa ei ole ilmastointia,  kolistelee kohti Berliiniä.  Tunnelma   junassa   on kiihtynyt.  Thomas W:n ”sinfoniaorkesterista”, josta hän oli niin ylpeä alkumatkasta, kuuluu monenlaista riitasointua.  Nuoret  runoilijat kapinoivat. Miksi  hän oli juhlapuheissa hymistellyt Valko-Venäjää? Miksi hän ei edes sivulauseessa maininnut ihmisoikeuksia ja sananvapautta, eurooppalaisen demokratian peruspilareita? Eräs heistä kiteytti tyytymättömyyden sanoihin: ”Kirjailijat ovat pelkkiä statisteja.  Thomas toteuttaa omaa projektiaan ja käyttää meitä hyväkseen.”

Junan baarivaunussa vellovat poliittiset tunteet.   Kuulostaa siltä, että  juopa lännen ja isän  välillä on   revennyt  kuiluksi. Thomas W:n unelma kirjallisuusjunasta lännen ja idän  kohtauspaikkana  on romuttumassa.  Kielten muurin voi tavalla ja toisella ylittää, mutta ei mielten muuria. Moskovalaiskirjailija syyttää ukrainalaiskirjailijoita harhaanjohtajiksi ja riidankylväjiksi, jotka levittävät disinformaatiota junassa. Heidän masinoimansa vetoomus Putinille Tšetšenian sotaa vastaan oli itse asiassa suunnattu Venäjää vastaan ja jatkoi vain sitä politiikkaa, jonka tarkoituksena oli antaa huono kuva hänen maastaan ja eristää se muusta Euroopasta.  Eikä siinä kaikki!  Hänen mukaansa    ukrainalaiset  olivat jatkaneet provokaatiota  Minskissä  järjestämällä pyöreän pöydän keskustelun ”kuvottavaan neuvostopropagandistiseen tyyliin”, kuten hän sanoi.

 ”Oliko kukaan teistä siinä tilaisuudessa.  Mitä siellä  puhuttiin?”    kysyin naisilta, jotka istuvat samassa pöydässä.  Olin  itse oli osallistunut Minskin yliopistolla kielikeskusteluun, jossa opiskelijat puolustivat pontevasti  valkovenäjää  kirjallisuuden  ja opiskelun kielenä. Kukaan naisista  ei ollut osallistunut pyöreän pöydän keskusteluun eikä tiennyt mitä oli puhuttu.

    ”Luultavasti Valko-Venäjän ihmisoikeus- ja sananvapaustilanteesta”, arveli Nina .

  ”Moni voi henkisesti pahoin Minskissä”, sanoo tummatukkainen nainen junan kuvaajaryhmästä.  

  En tiennyt naisen nimeä eikä  kehdannut  enää kysyä,  koska olimme   matkustaneet yhdessä  jo viisi viikkoa.  Kerroin voineeni Minskissä fyysisesti niin huonosti, ettei pystynyt syömään kolmeen päivään muuta kuin kuvia keksejä ja juomaan punaviiniä. Nyt  söin hyvällä ruokahalulla baarivaunun mozarella -salaattia kolmioleivän kera.

      ”Kauhea  matka”, sanoi  vieressäni istuva  bulgarialainen  Virginia.

    Hän kertoi, että hänen mielialansa ovat nousseet ja laskeneet kuin vuoristorata matkan aikana..  Lillessä hän oli ollut niin masentunut, että ei ole jaksanut lähteä minnekään, oli vain maannut hotellihuoneessa ja itkenyt. Hänellä    oli  ollut kurjaa  myös Flanderin retkellä Marguerite Youncenairin talossa, kun humalaiset mieskirjailijat olivat  möykänneet,  eikä kukaan kunnioittanut  paikan henkeä.   Hän oli sitä mieltä, että joukossa huono henki tarttui ja  kirjailijat tyhmistyvät, varsinkin mieskirjailijat, sen takia matka on ollut niin rasittava.  Pietarissa hän oli ajatellut että ei jaksa enää, että hän lähtee kotiin, mutta oli kuitenkin jatkanut. 

Moskovalaiskirjailija jakaa paperia.   Hän oli  kirjoittanut  sen  Varsovassa    yleisen kokouksen jälkeen, jossa oli  käsitelty johtoryhmän  kirjoittamaa Euroopan  parlamentille   lähetettävää   kulttuuripoliittisesta julkilausumaa  ”Kohti uutta kulttuuripolitiikkaa Euroopassa.”    Moskovalaiskirjailijaa oli loukannut lause, jonka mukaan joillakin Euroopan alueilla rikotaan yhä eurooppalaisen demokratian perusperiaatteita: sananvapautta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia.  Hän oli vaatinut lauseen poistamista.  Lauseessa ei mainittu Venäjää, mutta isänmaallisena miehenä hän ymmärsi mistä  oli kyse ja   oli pitänyt  pitkän luennon Tšetšenian sodan todellisista syistä.  Kokouksen puheenjohtaja Christiane L. oli  pyöritellyt kynää sormissaan ja kuunnellut  kärsivällisesti. Hän kunnioitti sananvapautta.  Kun moskovalaiskirjailija oli lopettanut, hän päätti kokouksen esittämällä, että jokainen kirjoittaisi oman ehdotuksensa julkilausuman parantamiseksi ja toisi sen hänelle ennen matkan päättymistä.

 

Moskovalaiskirjailijan paperi käsitteli kirjettä Putinille ja Minskissä käytyä pyöreän pöydän keskustelua, joka oli aiheuttanut mielenkuohua junan edellisellä etapilla.  Hänen paperinsa  mukaan ne  84 kirjailijaa, jotka olivat  allekirjoittaneet vetoomuksen Tšetšenian sodan lopettamiseksi,  eivät  ymmärtäneet, että  itse asiassa he   kannattivat   terrorismia.   Mitä taas ukrainalaisiin tulee, he ovat harhaanjohtajia, riidankylväjiä ja provokaattoreita, jotka ovat rikkoneet junassa vallinneen hyvän yhteishengen,  mitä  hän  pahoittelee  syvästi.

 

 Hänen paperistaan puhuttiin baarivaunussa. Useimpien mielestä  se  oli  poliittinen teko, joka  jakoi mielipiteitä ja  aiheutti  säröilyä kollektiivisessa tajunnassa.   Junan kolke  häiritsi  keskustelun kuuntelua enkä päässyt perille, mitä kaikkea hänen paperistaan sanottiin,  mutta  se kävi selväksi, että Eurooppa oli kahtiajakautunut,   yhteistä Eurooppaa ei ollut  eikä  tulisi koskaan olemaan.  Kirjallisuus ei ollut erillään politiikasta eikä politiikkaa erillään junamatkailusta.  Venäläiset katsoivat  Eurooppaa  eri  suunnasta kuin länsieurooppalaiset, 

     ”Romanin  paperi on pelkkää paskaa,  minä en koske siihen tikullakaan”, ilmoitti Virginia pontevasti  ja  sitten hän sanoi minulle:

    ”Lähdetään, täältä ei saa enää edes kahvia. Minulla on sinulle jotain muistoksi.”

Hän antoi runonsa, jonka oli kääntänyt englanniksi. Pitkä runo suhteen päättymisen tuskasta. Se alkoi sanoilla: ”Rakkaus  ei ole koira joka palaa  illalla kotiovellesi” ja päättyi säkeisiin ”Minä olen jo toisella asemalla/ toisilla raiteilla/ tukkani ei ole enää suora"

Lisää kirjallisuusjunasta täällä;

https://www.humansinthe.eu/stories/europesliteratureexpress