Inkeriläiset - unohdettuja suomalaisia

  Kuvassa on  kolme tätiäni ja yksi setä Toksovassa vuonna  1927.  Lettipäinen tyttö oikealla on Saima-täti.  Hänet erotettiin Leningradin yliopistosta, koska hänen isänsä oli kulakki (= varakas talonpoika. Saimasta tuli myöhemmin saksankielen opettaja ja tulkki. Istumassa vanhin sisar Hilma.  Hänellä ei ollut  lukupäätä,  mutta hän oli kelpo komsomolilainen ja  kommunisti.  Hänen  vieressään istuu  Eero-setäni  joka kävi  puoluekoulun. Hänestä tuli opettaja ja kommunistipuolueen kandinaattijäsen, kunnes hänet erotettiin sekä  virasta että puolueesta.  Ennen kuolemaansa hän antoi minulle parikymmentä kasettia, joille hän oli kertonut elämäntarinansa. Minä kirjoitin niiden perustalta kirjan Musta passi. Se on uskomaton selviytymistarina.  Ihmettelin kasetteja kuunnellessani  miten oli mahdollista, että hänen onnistui  säilyttää henkensä Stalinin aikana.  Kaiketi siihen tarvittiin intuitiota, nokkeluutta  ja  hyvää onnea.

Pieni  rusettipäinen tyttö  kuvan  vasemmassa laidassa on  Unelma-täti. Hän joutui isänsä, äitinsä ja veljensä Urhon kanssa Siperiaan, jonne perhe karkotettiin vuonna 1931. Vanhemmat lapset elivät jo omaa elämäänsä eivätkä  joutuneet  karkotukseen.  Unelmasta tuli  folkloristi,  jonka itkuvirsiä  käsittelevää  väitöskirjaa  ei  hyväksytty Neuvostoliitossa, koska  siinä ei mainittu, ei edes esipuheessa, Leniniä ja Stalinia. Unelman  oli sitä mieltä, että heillä  ei ole mitään tekemistä kansanrunouden kanssa eikä hän suostunut  perääntymään piiruakaan. Väitöskirja julkaistiin myöhemmin Suomessa nimellä Ikuinen itku.  Unelma  kirjoitti runoja   Katri Korvelan nimellä.  Ne ilmestyivät Petroskoissa, mutta niitä kuultiin myös Suomessa Juha Virkkusen ja Satu Koskimiehen toimittamassa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmassa.

Kuvasta puuttuu Urho-setä.  Hän kirjoitti runoja  nimellä Kajanto. Olen lukenut  muutamia runoja.  Ne ovat  nuoruuden innolla kirjoitettua sosialistista realismia. Joitakin runoja julkaistiin Neuvosto-Karjalan suomenkielisissä lehdissä Hän ei ehtinyt saada aikaiseksi kokoelmaa ennen kuin kaatui partisaanina vuonna  1942  Suomen Lapissa. Suomalaiset vangitsivat hänen vaimonsa Senjan, joka joutui Kinnasvaaran keskitysleirille.  Hänen vaiheensa suomalaisvallan alaisuudessa ovat jotakuinkin epäselvät.  Tiedän vain, että hän oli saanut  Neuvostoliitossalaskuvarjohyppääjän koulutuksen, toisin sanoen hänet oli koulutettu desantiksi. Kun sotavangit palautettiin sodan jälkeen, hän joutui Vorkutan keskitysleiriin sovittamaan kahdeksikymmeneksiviideksi (otaksun) sitä että antautui vangiksi suomalaisille. Hän selvisi leirituomiosta hengissä ja jäi  asumaan Vorkutaan.

Myös isäni puuttuu kuvasta. Hän  oli  elänyt  kuvan ottoaikaan Suomessa jo  seitsemän vuotta. Hän opiskeli sanomalehtioppia Kansankorkeakoulussa, josta tuli Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja hänestä  tuli  24-vuotiaana Päivän Uutisten päätoimittaja.  Hän julkaisi 25-vuotiaana  esikoisromaaninsa   Me sankarit,  kuten olen kertonut aikaisemmin tässä blogissa.   Talvisodan alla syksyllä 1939 häneltä ilmestyi dokumenttiromaani Kahden maailman rajalla, jossa hän  kertoo  hänen perheensä  tarinan Inkerinmaalta.   Sodan jälkeen kirja joutui valvontakomission kiellettyjen kirjojen listalle ja suljettiin  kirjastojen  ”myrkkykaappeihin”.  Hän kirjoitti kirjan uudelleen vuonna 1958. Se ilmestyi nimellä Pietarin valot ja sivuutettiin julkisuudessa vähällä huomiolla.  Samoin oli käynyt neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Ratkaisun päiville, joka kertoi mm. inkeriläistytön luovuttamisesta Neuvostoliittoon. Luovuttaminen oli 50-luvulla  niin arka  asia, että se kohtaus sensuroitiin, kun   kirjasta tehtiin elokuva Ratkaisun päivät. Elokuvan  sankaripari oli  Tauno Palo ja   Ansa Ikonen.  Elokuvaa esitetään vieläkin parin vuoden välein   televisiossa, mutta  kirja on unohdettu.

 Olen kirjoittanut inkeriläistytön luovuttamisesta kahdessa kirjassa Tyttäressä  vuonna 1983 ja Unennäkijän muistelmissa vuonna 2014.  Luovutuksesta tuli minun pahin lapsuudentraumani. En voinut ymmärtää mitä merkitsi, että kasvattisisar on  luovutettu Neuvostoliittoon.  Kauhein uhkakuva oli se, että jos olisin tuhma (varastelisin sokeria ja kiusaisin pienempiäni) minutkin luovutettaisiin Neuvostoliittoon.

Sodan aikana Suomeen siirrettiin Inkerinmaalta 63 000 inkeriläistä,  yksi heistä oli kasvattisisareni Nina, 10-vuotias orpotyttö.  Sodan jälkeen  heitä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000. He eivät päässeet takaisin Inkerinmaalle niin kuin heille oli luvattu. Loput 8 000 pakenivat  Ruotsiin  tai piiloutuivat kuka minnekin.  Tämä käy selville Kansallismuseon  näyttelystä Inkeriläiset – unohdetut  suomalaiset. Näyttelyn voi käydä katsomassa 19.4.2020 asti.  Sisäänpääsy ei maksa mitään. 

 Olen  käynyt näyttelyssä kaksi kertaa,  vaikkei  siellä   ole kovin paljon uutta minulle, kun olen elänyt inkeriläisyyttä lapsesta asti. Jotain  sentään löysin  viime käynnillä – paksun kirjan  jossa oli luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista  inkeriläisistä.  Luettelosta löytyi  Johannes Konkka, isäni serkku, teloitettu vuonna 1937. 

Kuvassa Inkerin lippu ja Inkerin itkuvirret.  Lukunurkkaus  Kansallismuseon  näyttelyssä.

Minun  täytyy käydä vielä kerran käydä Kansallismuseossa tutkimassa missä ja minkä pykälän nojalla hänet teloitettiin.  Jokaisesta inkeriläissuvusta  löytyy   telotettuja,  keskitysleireille suljettuja  ja Siperiaan  karkotettuja.   Niillä  keinoin inkeriläiset  nitistettiin  ja  vaiennettiin.  He oppivat pitämään  matalaa profiilia  ja lakkasivat  puhumasta suomea, koska puhuminen oli vaarallista. Eivätkä he pidä vieläkään melua itsestään.  Heistä tuli unohdettuja ja torjuttaja ja   he alkoivat hävetä itseään. 

Kuvassa näyttelyn lakanoita, joissa inkeriläiset kertovat inkeriläisyydestään.   Heidi Reis,  31 ja Heini Reis, 24   kertovat:  

”Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan  minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka mistä mummi on kotoisin.”

Elena Shevakova, 58  kertoo:

”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro siitä kenellekään.”

Kuvassa isovanhempani Toksovassa ennen kuin heidät  karkotettiin Siperiaan. He eivät  hävenneet  inkeriläisyyttään isäni kertoman mukaan.  Ei hänkään hävennyt.  Mutta minä opin  lapsena kantapään kautta, että  siitä  asiasta   kannattaa vaieta, jotteivät   muut lapset rupea  haukkumaan ryssäksi ja  kiusaamaan.  Koko lapsuuden ajan  tunsin, että olen   jotenkin   outo  ja erilainen. 70-luvun politisoituneessa ilmapiirissä olin epäilyttävä  puoli-inkeriläisyyteni takia.    Ja   90- luvulla kärsin  kun media  mustasi inkeriläisten  paluumuuttajien  mainetta syyttämällä  nuoria inkeriläismiehiä rikollisiksi,huumeidenvälittäjiksija  venäläismafian jäseniksi.  Ei inkeriläisäiti syyttä suotta  kieltänyt   tytärtään kertomasta sukujuuriaan.

Ohjeita lukijalle - Kansallisena lukurauhan päivänä 9.2.

Sándor Marai: Mietteiden kirja

  

”Älä unohda että vain ihmiset  lukevat”  kirjoitti Sándor Márai Mietteiden  kirjassa (  suom.  Tuomo Lahdelma. Atena   2003 ). Kirja sisältää neuvoja , arvioita, mietelmiä ja meditaatioita vuosilta 1938-43.  Näin  Márai neuvoo lukijaa:

” Lue voimakkaasti!

        Toisinaan  lukijan on luettava  voimakkaammin kuin luettava teksti on kirjoitettu. Lue hartaasti, intohimoisesti, tarkkaavaisesti ja ankariin mielin. Kirjailija voi lörpötellä, mutta sinun pitää pysyä silloinkin lakonisena. Lue kirjaa sana sanalta, kuulostele kirjaa edestakaisin, älä anna syvälle metsään vievien  jälkien  livahtaa katseeltasi, yritä  panna merkille ne salaiset viestit, joita kirjan tekijäkään ei kenties havainnut  raivatessaan tietään  teoksensa  tiheiköissä. Älä lue koskaan nenääsi nyrpistellen ja syventymättä; älä ole kuin mies, joka kutsuttiin jumalten pitoihin, mutta joka vain sorkki hänelle tarjottuja  ruokia. Pyri lukemaan  elegantisti ja  reilusti. Lue ikään kuin kuolemaantuomittu lukee vankilassa vanginvartijan  antamaa viimeistä kirjaa.  Lue henkesi edestä, sillä se on kaikkein suurinta, ihmisten lahja. Älä unohda, että vain ihmiset lukevat.”

Sándor Márai syntyi  1900  Kassan kaupungissa Unkarin  kuningaskunnassa, nykyään kaupungin nimi on Košice ja se  sijaitsee Slovakiassa.  Wikipedia kertoo,  että  Márai  piiloutui juutalaisen vaimonsa kanssa, kun Saksa miehitti Unkarin 1944.  Kommunistisessa Unkarissa hänellä ei  ollut mahdollisuuksia elää ja elättää perhettään kirjailijana ,   toisin sanoen hänestä ei  ollut  sosialistisen realismin  kirjoittajaksi.  Hänestä tuli  maahanmuuttaja ( mamu!) ensin  Sveitsiin sekä  Italiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1957. Hän  hän teki  vuonna  1989 itsemurhan  San  Diegossa.  Hänet ”uudelleen löydettiin” Ranskassa vuonna 1992, minkä  jälkeen hänen kirjansa ovat   ilmestyneet  kymmenillä kielillä  ja  hänestä on tullut osa  eurooppalaisen 20.  vuosisadan kirjallisuuskaanonia.

Minä löysin  Márain  Mietteiden kirjan sattumalta  kirjaston  hyllyltä   kuten   löydän yleensä kirjat joihin ihastun -  ja kirjoitin siitä  Kirjailijan päiväkirja –blogiin vuonna  2005.  Nyt löysin sen uudelleen juuri sopivasti ennen lukurauhan päivää.  se on sellainen kirja, joka kannattaisi omistaa, sillä sitä voi lukea useita kertoja eikä se lakastu ja menetä viehätystään. Aina siitä löytyy jotain uutta ajateltavaa.  Sen on tuonut Suomeen jyväskyläläinen  Atena  kustannus, joka  kustansi  myös  Elena Ferranten Amalian   rakkauden ja Hylkäämisen päivät  -romaanien suomennokset   ennen kuin WSOY  osti  Ferranten omaan talliinsa.  Pienillä kustantajilla on usein terävämpi kirjallisuussilmä kuin suurilla.

Ninnikin  "lukee"  tassu mun päiväkirjani päällä.  Oikeassa alakulmassa 

näkyy  osa Wlliam S. Burroughsin kissakirjan kannesta.

Nyt lukurauhan päivä on jo illassa. En lukenut aamusta iltaan, vaan kävin välillä Kansallismuseossa  katsomassa  näyttelyä Inkeriläiset –  unohdetut  suomalaiset.   Minun mielestä  inkeriläiset ovat pikemminkin   torjuttuja suomalasia kuin unohdettuja.  Näyttely oli aika suppea, mutta varmaankin  informatiivinen niille jotka  eivät inkeriläisyydestä mitään tiedä.  Minä olen sen asian kanssa elänyt koko ikäni ja kirjoittanut  siitä  muutamissa kirjoissani.

PS. 14.2. Kirjallisuuden ystävien sivuston kautta tuli  korjaus.   Ferranten ensimmäiset kirjat Suomessa eivät  ilmestyneet  Atena -kustanjalta vaan  Avaimet- kustantajalta  Pahoittelen väärää tietoa.  Kiitokset  valppaalle lukijalle,joka kertoi oikean kustanjan.

Leo Tolstoin viimeinen haastattelu - Arkistojen aarteita 2

Kuvassa Leo Tolstoi  ja vunukka (=lapsenlapsi) Vera vuonna 1907

Sanomalehtimies A. Pashtor kertoo Neues Wiener Journal'issa siitä, miten hän 22 p:nä elokuuta 1910, kolme kuukautta ennen Tolstoin kuolemaa, kävi Jasnaja Poljanassa ja keskusteli puolisen tuntia suuren kirjailijan kanssa.    Vajaa puolet  hänen jutustaan  kertoo  miten  hänen piti selittää asiansa kolmelle portinvartijalle:  Tolstoin vaimolle, pojalle ja sihteerille. Sinnikkyys voitti ja hän pääsi  Tolstoin  puheille.  

Alla  osa  jutusta, jonka  on skannattu Kansalliskirjaston  digitaalsiesta lehtiarkistosta.  Olen korjannut skannusvirheet, mutta  en  tuntemattoman suomentajan kieltä. 

 Äkkiä avautui ovi. Mitä? Sihteerikö? Nousin seisomaan. Eteeni oli ilmestyi itse Tolstoi. Hän oli puettu kuten talonpoika pitkävartisiin saappaisiin, leveisiin housuihin. Musta talonpoikaispaita oli vyötetty nahkavyöllä. Hän katseli tutkivasti minua. Mitkä ihmeelliset silmät ! Hänen katseensa oli ankara, läpitunkeva. Hän osoitti minulle tuolia ja istui eteeni kuin tuomari. Pieni huone tuntui minusta vieläkin pienemmältä. Niistä tunteista, jotka täyttivät sydämeni, en voinut mitään lausua julki. Hän pelasti minut kömpelöstä asemasta.

    ”Missä tarkoituksessa saavuitte Venäjälle?”

  "Tarkoituksenani on matkustaa maapallon ympäri. Lähin päämääräni on Japani. Sieltä matkustan Amerikkaan. Saavuttuani Moskovaan en voinut pidättää haluani nähdä teitä Minulla ei ole sanoja, joilla tulkitsisin teille ihailuni.”

     Kuvaamattoman ivallinen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Se oli hymyä ihmisen, joka seisoo yläpuolella maailman menon, joka on ulkopuolelta kaiken arkipäiväisyyden.

   ”Olkaa hyvä, jättäkää sellainen. Minua eivät miellytä kiitokset ja kehumiset, ne ovat vastenmielisiä. Parempi, jos sanotte minulle, oletteko suhteissa hallitukseen? Mahdollisesti olette diplomaatti?”

  ”0len sanomalehtimies ja harrastan erikoisesti siirtolaiskysymystä. Luulen voivani käyttää osan aikaani tämän kysymyksen tutkimiseen mentyäni Ameriikkaan."

   ”Muuttavatko talonpojat omasta maastanne maan puutteen takia?

   ”Kyllä… miltei kaikki maa kuuluu aristokratialle ja papeille.”

    ”Ja te valitsitte siirtolaiset tutkimuksenne esineeksi. Mitä aioitte heistä kirjoittaa?”

   ”Kokoamani tosiasiat aion julkaista joko tieteellisessä tai kaunokirjallisessa muodossa.”

   Kaunokirjallisessa muodossa?”

    Ja uudelleen huomasin hänen huulillaan pilkallisen hymyn.

   ”Minä inhoan kaunokirjallisuutta,” huomautti Tolstoi. ”Mitä varten ihmiset oikeastaan kirjoittavat? Vain suuret valitut kirjailijat saavat käyttää ajatustensa tulkitsemiseksi kaunokirjallista muotoa. Täytyy kirjoittaa totta. Mutta missä on totuus? Mikä on totuus? Jokainen voi kuvata huomioitaan ja jokaisella on siis oma käsityksensä totuudesta. Taide ? Sitä ei ole. On vain kunnian- ja rahanhimoa, mutta raha – se on kaiken taiteen ja kaunokirjallisuuden loppu. Jokainen näyttää kirjoittavan rahojen takia ja myyvän yksilöllisyyttään rahasta... Minun kirjani kuuluvat kaikille. Annoin täyden vapauden painattaa niitä kaikkialla – ilman minkäänlaisia ehtoja. Tämä johti riitaan vaimoni kanssa. Minä tiedän, miten kaikki loppuu... Uskonnon täytyy olla sinä peruskivenä, jonka päällä ajatus voisi levätä. Olen sen vasta nyt ymmärtänyt. Totuus on tullut niin lähelle minua, että minä miltei näen sen ..."

     ”Mutta »Sota ja rauha?»

     ”Olen unohtanut sen.”

     »Anna Karenina.»

    ”Unohtanut senkin ja kaiken muun”

    Hän katkasi äkkiä puheensa ja katsoi minuun kiinteästi. Sitten hän uudelleen kääntyi minun puoleeni.

   ”Mitä te pääasiassa kirjoitatte?”

   ” Pääasiassa teatteria varten”, vastasin minä.

    ”En tunnusta ansioksi sitä ...”

     ”Eikö runojakaan?”

     ”Vielä vähemmän. Ketkä tarvitsevat runoja? Ajatuksia, jotka voidaan ilmaista paremmin suorasanaisessa muodossa, tehdään vain epäselviksi. Se on jäännöstä barbaariajoilta."

    ” Mutta Goethe” yritin minä.

    ”Goethe?... Goethe oli mitättömyys.”

    Tolstoin kummallinen huomautus palautti minut tietoisuuteen. Huomasin, että monet hänen mielipiteistään eivät olisi kestäneet vakavaa arvostelua.

   ”Te viittasitte maakysymykseen. Se kiinnostaa minua yksin enemmän kuin kaikki muut kysymykset yhteensä. Olen yhtä mieltä Henry Georgen kanssa. Tunnetteko hänen mielipiteitään?”

    Hän silmäili minua kuin professori ylioppilasta.

    ”Ei, en tunne”, häveten tunnustin

     ”Onneton nuori mies ... te ette tunne Henry Georgen mielipiteitä. Lukekaa hänen teoksiaan, lukekaa ... ”

     ”Kyllä, kyllä, sen minä teen,” vastasin vapisevin äänin.” Minä rupean niitä ...”

     Tunsin itseni nolatuksi. Häpesin, etten ollut lukenut Henry Georgea.

    ”Suokaa anteeksi”,  sanoi Tolstoi.”Minun täytyy mennä. Voikaa hyvin.”

     Hän ojensi minulle kätensä ja katosi huoneesta tarmokkain askelin.

     Hänen syvällepainuneita, etsiviä, sinisenvihreitä silmiään en voi koskaan unohtaa. Sellaisia silmiä en koskaan enää nähnyt. Niillä silmillään tulisieluinen nero katseli koko ihmiskuntaa.  Ne olivat Leo Tolstoin silmät.»

Kuvausryhmä  Jasnaja Poljanassa  19.5. 1910.  Tolstoi antaa haastattelua. Vaimo Sofja Andrejevna seisoo vieressä parin  vunukan kanssa.

Leo Tolstoi kuoli  20. päivä marraskuuta (vanhan ajanlaskun mukaan 7. päivä marraskuuta)  82-vuotiaana   Astopovon  asemalla lähdettyään  kotioloja karkuun. Viimeisiä  haastatteluja saattoi olla useitakin Tolstoin viimeisenä kesänä ja syksynä,  arvelen.

Juttu ilmestyi Päivän  Uutisten näytenumerossa 000   17. päivä elokuuta1928 otsikolla Sanomalehtimies Leo Tolstoin luona: Mestarin viimeinen haastattelu.    Näytenumeroita ilmestyi  kolme numeroa.  Ensimmäinen varsinainen numero ilmestyi  syyskuun  4. päivä, jolloin  lehden päätoimittaja   Juhani Konkka  täytti  24 vuotta.  Hän oli vasta  valmistunut  Kansalaiskorkeakoulun (myöhemminYhteiskunnallinen korkeakoulu)  Varsinaisia numeroita  ilmestyi    kolmekymmentä mutta  digitaaliseasta arkistosta niitä  löytyi vain kaksi.  Lehti lakkasi  ilmestymästä  vuoden lopulla.  Mutta eipä hätää,   toimealiaasta nuoresta miehestä tuli  aikakauslehti Tähystäjän  taloudenhoitaja. Siinä ohessa hän kirjoitti esikoisromaanin, joka ilmestyi vuoden 1929 loppupuolella.  Siitä olen  kirjoittanut aikaisemmassa blogikirjoituksessa: Esikoisromaani ja sen vastaanotto.

Levoton mieli - taiteilijaromaani pohjalaiseen tapaan

Antti  Tuurin  Levottoman mielen  kansi.   Arvid Bromsin  omakuva .

Kannattaako Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli lukea? kysyi ystävä. Vastasin että kannattaa, jos tykkää pohjalaisesta  huumorista  ja siitä että      kerronta on tasaista  kuin  lakeus, että  taksilla  ajetaan ja kahvia juodaan kaiken aikaa eikä paljon  mitään tapahdu,  mitä nyt taiteilija ryypyspäissään heittää tavarat tuvasta pihalle. Se on suomalaisten miesten ikiaikainen tapa ilmaista tunteitaan. Saattaa sellaista tapahtua jossain muuallakin.

Minua romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että  halusin  tietää  miten  Antti Tuuri  rakentaa Arvid Bromsin ( 1910-1968) taiteilijahahmon ja -tarinan.   Kirja on ovelasti   kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ikään kuin  Broms itse  kertoisi  elämänsä kymmenestä  viimeisestä  vuodesta,  ja  taksilla ajelun ja  taulujen   maalaamisen  sekä  myymisen välissä  selittäisi      Helmi  Inkerille, kirjan  tärkeälle naishenkilölle,  taksikuski Matille    ja   taulujen ostajille elämänsä  kirjavia vaiheita.  Helmi Inkeri on viides vaimo, entinen mielisairaalan hoitaja, joka  säätelee  Bromsin   juomisia ja hallitsee hänen hulluuskohtauksensa ammatin  antamalla kokemuksella.

 Tuurin   luoma   Broms on aikamoinen veijari ja huijari.  Hänen jutuistaan ei aina tiedä mikä on totta, mikä tarinaa.    Minua huvitti suuresti  kohtaus junassa, kun Broms on matkalla Helmi Inkerin kanssa vihille Tampereelle.  Samaan junaan osuu   humalainen mies  Bromsin menneisyydestä ja alkaa  kertoa    kovaäänisesti tämän tekemistä  rötöksistä, joista  samassa  vaunussa istuvat  kiinnostuvat kovasti.  Broms  oli esiintynyt asianajajana ja juristina, vuokrannut kirjoituskoneen ja jättänyt vuokran maksamatta eikä  palauttanut konetta, vaan   vei sen Ouluun,  missä panttasi sen. Kaiken lisäksi  hän oli jättänyt vaimonsa pantiksi   pietarsaarelaiseen  matkustajakotiin. 

 Jälkeenpäin  Broms  selittää Helmi Inkerille, että Karlssonin oli moraaliton ihminen jo  ennen  sotia,  ja hän oli  antautunut   Karlssonin vietäväksi  mistä ei mitään hyvää seurannut. Kirjoituskone oli kanitettu ja  hänet  oli  pidätetty ja viety Vaasan linnaan, jossa joutui  odottamaan kuukausikaupalla oikeudenkäyntiä,  vaikka    Karlsson olisi pitänyt vangita, koska oli keksinyt panttaamisen, ottanut rahat ja juonut ne. 

Broms  oli pikkurikollinen, jonka istui    vankilassa  muutamankin kerran  varkauksien ja petosten  takia ja   sanoo  parantaneensa tapansa , mutta  vielä vanhoilla päivilläänkin ”lainaa”  naapuritalon pihalta öljytynnyrin, koska häneltä on  rahat  ja öljy  lopussa,  mutta  ”unohtaa” maksaa lainansa   takaisin.   Kaikesta päätellen Broms oli myös hyvä supliikkimies, joka  osasi puhua Etelä-Pohjanmaan    kirkonkylien    silmäätekevät ostamaan  tauluja.     Kun hän ei onnistunut tekemään kauppoja, hän tunsi olonsa noloksi ja alakuloiseksi.  Etelä-Pohjanmaalla on varmaankin  kerrottu Bromsista  tarinoita, joita  Tuuri  on kertonut  ”Bromsina”  tässä  taiteilijaromaanissa.

 Tuuri ei moralisoi Bromsin toimia, vaan kuvaa niitä vähäeleisellä pohjalaishuumorilla, mikä  piilee  hänen   kielessään  ja tavassaan kertoa  ihmisistä. Hänen Bromsinsa on värikäs ja välillä surkuhupaisa henkilöhahmo,  kuin  jonkinlainen  suomalainen Münchausen, joka  yrittää kiskoa tukasta   itseään    ylös suosta.   Bromsin tarinoinnin  takia jaksoin  lukea  loppuun asti kirjan,   joka hitaan rytminsä  takia  olisi saattanut  jäädä minulta muuten kesken.  

  

Arvid Broms. Vanki  ( 1930-1939)

Omistaja: Suomen  valtio

Kuva: Kansallisgalleria

Minua  ei  häirinnyt, että Tuuri  kirjoitti  ensimmäisessä persoonassa Bromsina  Bromsin   tarinaan.     Kuukautta aikaisemmin olin lukenut  Sanna Tahvanaisen romaanin  Kirsikoita lumessa,  joka kertoo  ensimmäisenä persoonassa Sylvia Plathista  New Yorkissa.   Tuolloin     kerronta ensimmäisessä persoonassa alkoi tökkiä minua ja   jätin kirjan kesken.  Syy  oli varmaankin siinä, että    olin sisäistänyt Plathin tuotannon ja elämän niin hyvin,  etten pystynyt  hyväksymään tapaa, jolla Tahvanainen  kertoi hänen elämäänsä.  Minusta Plath kuvasi paljon  paremmin  kuin hän  aikaa New Yorkissa romaanissaan  Lasikellon alla.  Sen sijaan Tuurin kirjan  ensimmäisen persoonan kerronta    ei tökkinyt  lainkaan, mitä ihmettelin. Tulin siihen tulokseen,   että    minun  oli helpompi hyväksyä  Tuurin  kerronta, koska  en tiennyt Bromsista mitään.

Kuinka  löysin Arvid Bromsin?

Isäni kirjoittaa päiväkirjassaan, että hänelle oli tänään ( 9.2.1957) soittanut  Arvid Bromsin  vaimo, joka  kertoi että Arvi oli tullut sekopäiseksi, ja   kysyi tunsinko isäni   Munkkiniemestä ketään lääkäriä, joka  voisi tulla Arvin luo  Jussi Jurkan  asuntoon, jossa he asuivat tilapäisesti. Päiväkirjan mukaan Arvi  ”oli  maalannut kolme viikkoa Porthanian   ala-aulaan Suomen suurinta  nonfiguratiivista työtä, josta eilisessä  Uudessa Suomessa on melko  laaja uutinen. Saatuaan työn valmiiksi Arvi oli niin lopussa, että alkoi puhua  sekavia.”

   Isäni jatkaa: ”Arvi on eräs omalaatuisimpia  taiteilijahahmoja, epäilemättä lahjakas, mutta samalla myös rikollinen luonne – istunut vankilassakin  joistakin  väärennyksistä. Ennen talvisotaa,  muistaakseni  v. 1938, hänellä oli Kumlinilla näyttely, siellä lienee ollut esillä maamme ensimmäisiä nonfigura-töitä. En käynyt näyttelyssä, mutta se herätti huomiota eräällä merkillisellä tavalla: Broms silpoi puukolla useita taulujaan, joita uhattiin ulosmitata maksamattomista veroista. Kuinka monetta kertaa hän on naimisissa, sitä en tiedä. Tällä kertaa hänellä on vaimona järvenpääläinen kotitalousopettaja, asuvat maalla, vaimon omistamassa kodissa. Kerran Broms kovasti pyyteli sinne vierailuille, mutta ei tullut mentyä. Pariin vuoteen hänestä ei ole kuulunut mitään.”

Kun olin lukenut tuon päiväkirjaotteen, kävin katsomassa Porthanian seinämaalausta.  Se oli ollut siellä jo silloin kun opiskelin yliopistossa.  En tiennyt silloin kuka sen oli tehnyt. Se oli niin valju harmaansininen abstraktio, ettei se  ollut jäänyt mieleeni. Taulun alanurkassa oli pieni laatta, jossa luki:  ”Helsingin yliopistolle on lahjoittanut taiteilija Arvid Bromsin seinämaalauksen ETEENPÄIN JA KORKEAMMALLE tässä talossa suoritetun suurisuuntaisen  elementtirakentamisen muistoksi Rakennuselementti Oy Saga ja Matti Janhunen.” Neljännesvuosisataa myöhemmin istuin Rakennusinsinööriliiton historiatoimikunnassa tekemässä Matti Janhusen ja muutaman muun  rakentajan kanssa  Rakentamisen historiaa.

Muutama päivä sen jälkeen kun olin  käynyt Porthaniassa katsomassa Bromsin seinämaalausta, näin  kirjaston  pikalainatelineessä    Levottoman mielen.  Se oli ilmestynyt jo syksyllä. Mutta en ollut silloin  huomannut arvosteluja enkä tiennyt kirjasta mitään.  Se tuli minulle näkyväksi vasta kun olin  lukenut  päiväkirjasta  mitä isäni kirjoitti Bromsista.  Päiväkirjaa luin siksi, että olin luvannut kirjoittaa  Ajan kohinaan  jutun  ”Šolohov Suomessa isäni päiväkirjan mukaan.” Kaikki  liittyy kaikkeen  mutkan kautta tai suoraan, eikä tätä  blogijuttua olisi, ellei  Šolohov olisi käynyt  Suomessa vuonna 1957.

PS1. Asuimme Munkkiniemessä  vuonna 1957.  Jussi Jurkka, joka  oli Bromsin oletettu  poika  Emmi Jurkan kanssa,  asui  Laajalahdentien apinalinnoissa..  Niissä  asui näyttelijöitä,  siitä  niiden nimi.

 PS 2.  Bromsin näyttely, jossa hän silpoi taulunsa, oli vuonna  1939  Kumlinilla   surrealisti  Otto Mäkilän kanssa.

PS 3.  Broms sai Tuurin kirjan mukaan Porthanian  seinämaalauksesta noin  80 000  vanhaa markkaa, mikä on Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan   2194 euroa. Hänelle maksettiin käsittämättömän vähän  isosta työstä. Vertailun vuoksi isäni sai  Stephen  Razinin  kääntämisestä samana vuonna  295 000  vanhaa markkaa mikä vastaa nykyään  8092 euroa. 

Esikoisromaani ja sen vastaanotto - arkistojen aarteita

Juhani Konkan esikoisromaani Me  sankarit. Se ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2015.  Kääntäjä on   Suomessa asuva  valkovenäläinen Jakub  Lapatka,  joka ihastui kirjaan  ja päätti kääntää sen. En tiedä millaisen vastaanoton se on saanut  Venäjällä.

Aloitin  viikko sitten  ”Isäni tarinan”  materiaalinkeruun   Kansallisarkiston   digitoitujen lehtien arkistosta. Sen voi onneksi tehdä kotona oman työpöytänsä ääressä.   Arkistosta löytyi isäni  esikoisromaanin   arvosteluja  vuodelta 1929.  Hän oli 25-vuotias, kun  Me  sankarit  ilmestyi.  Kirja perustui hänen  kokemuksiinsa   Vienan-Karjalan sotaretkestä johon  hän osallistui  vuonna 1921.  Hän  kirjoitti  romaanin salanimellä Urho Torikka suojellakseen  Inkerinmaalle palanneita  vanhempiaan ja sisaruksiaan. Hänen kirjailijauransa  alkoi  räväkästi.    Akateemisen Karjalaseuran lehti  Suomen Heimo( n:o12/1929)  haukkui  tekijän  pystyyn,  tähän tapaan:

"Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta on luvannut tämän syksyn  suurimman sensation tökerösti kirjoitetussa Urho Torikan – salanimen jonka taakse  kätkeytyy eräs epätoivoisesti  pinnalle pyrkivä henkilö – teoksessa Me  sankarit.   Sensaation  varjossa on tätä kirjaa  mainostettu. On luvattu  siinä lausua julki totuus Karjalan noususta ja paljastaa Suur-Suomi-ihanteiden onttous. Karjalan tukkimetsät, siinä on nuorison tulevaisuuden  toiveiden  alaston selitys. Ja kirjailija häpäisee4 myös niitä miehiä, jotka ovat olleet hänen mukanaan tuolla onnettomasti päättyneellä Karjalan retkellä: he ovat nyt sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu näin paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja häön itse on, kehumisia kirjastaan ja niissäkin hän korostaa erikoisesti kirjansa sensatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia."

 Arvostelu   jatkuu , mutta en siteeraa sitä  tämän  enempää.  Osattiin sitä ennenkin lyödä  lujaa!   Esikoisromaani synnytti   pienen  kirjasodan., mikä edisti myyntiä..   Pilapiirokseenkin kirja pääsi.

 Parikymmentä vuotta myöhemmin  isäni tunnusti  kirjailijoiden elämäkertateoksessa Aleksis Kivestä  Olavi Siippaiseen, että    pissa  oli noussut hänen päähänsä tuon  kirjakohun takia.  Myöhemmin hän varotteli minua siitä miten julkisuus  turmelee nuoren kirjailijan. Otin hänen  sanansa  vakavasti ja  yritin vältellä julkisuutta, mikä  oli tietysti  huono juttu, sillä  ilman    julkisuutta kirjoja  ei myydä ,   ei myyty  edes ”iloisella” 20-luvulla.  Jatkan   materiaalin  keruuta, saapa nähdä mitä eteeni tulee.