keskiviikkona, helmikuuta 05, 2020

Leo Tolstoin viimeinen haastattelu - Arkistojen aarteita 2

Kuvassa Leo Tolstoi  ja vunukka (=lapsenlapsi) Vera vuonna 1907


Sanomalehtimies A. Pashtor kertoo Neues Wiener Journal'issa siitä, miten hän 22 p:nä elokuuta 1910, kolme kuukautta ennen Tolstoin kuolemaa, kävi Jasnaja Poljanassa ja keskusteli puolisen tuntia suuren kirjailijan kanssa.    Vajaa puolet  hänen jutustaan  kertoo  miten  hänen piti selittää asiansa kolmelle portinvartijalle:  Tolstoin vaimolle, pojalle ja sihteerille. Sinnikkyys voitti ja hän pääsi  Tolstoin  puheille.  


Alla  osa  jutusta, jonka  on skannattu Kansalliskirjaston  digitaalsiesta lehtiarkistosta.  Olen korjannut skannusvirheet, mutta  en  tuntemattoman suomentajan kieltä. 


 Äkkiä avautui ovi. Mitä? Sihteerikö? Nousin seisomaan. Eteeni oli ilmestyi itse Tolstoi. Hän oli puettu kuten talonpoika pitkävartisiin saappaisiin, leveisiin housuihin. Musta talonpoikaispaita oli vyötetty nahkavyöllä. Hän katseli tutkivasti minua. Mitkä ihmeelliset silmät ! Hänen katseensa oli ankara, läpitunkeva. Hän osoitti minulle tuolia ja istui eteeni kuin tuomari. Pieni huone tuntui minusta vieläkin pienemmältä. Niistä tunteista, jotka täyttivät sydämeni, en voinut mitään lausua julki. Hän pelasti minut kömpelöstä asemasta.
    ”Missä tarkoituksessa saavuitte Venäjälle?”
  "Tarkoituksenani on matkustaa maapallon ympäri. Lähin päämääräni on Japani. Sieltä matkustan Amerikkaan. Saavuttuani Moskovaan en voinut pidättää haluani nähdä teitä Minulla ei ole sanoja, joilla tulkitsisin teille ihailuni.”
     Kuvaamattoman ivallinen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Se oli hymyä ihmisen, joka seisoo yläpuolella maailman menon, joka on ulkopuolelta kaiken arkipäiväisyyden.
   ”Olkaa hyvä, jättäkää sellainen. Minua eivät miellytä kiitokset ja kehumiset, ne ovat vastenmielisiä. Parempi, jos sanotte minulle, oletteko suhteissa hallitukseen? Mahdollisesti olette diplomaatti?”
  ”0len sanomalehtimies ja harrastan erikoisesti siirtolaiskysymystä. Luulen voivani käyttää osan aikaani tämän kysymyksen tutkimiseen mentyäni Ameriikkaan."
   ”Muuttavatko talonpojat omasta maastanne maan puutteen takia?
   ”Kyllä… miltei kaikki maa kuuluu aristokratialle ja papeille.”
    ”Ja te valitsitte siirtolaiset tutkimuksenne esineeksi. Mitä aioitte heistä kirjoittaa?”
   ”Kokoamani tosiasiat aion julkaista joko tieteellisessä tai kaunokirjallisessa muodossa.”
   Kaunokirjallisessa muodossa?”
    Ja uudelleen huomasin hänen huulillaan pilkallisen hymyn.
   ”Minä inhoan kaunokirjallisuutta,” huomautti Tolstoi. ”Mitä varten ihmiset oikeastaan kirjoittavat? Vain suuret valitut kirjailijat saavat käyttää ajatustensa tulkitsemiseksi kaunokirjallista muotoa. Täytyy kirjoittaa totta. Mutta missä on totuus? Mikä on totuus? Jokainen voi kuvata huomioitaan ja jokaisella on siis oma käsityksensä totuudesta. Taide ? Sitä ei ole. On vain kunnian- ja rahanhimoa, mutta raha – se on kaiken taiteen ja kaunokirjallisuuden loppu. Jokainen näyttää kirjoittavan rahojen takia ja myyvän yksilöllisyyttään rahasta... Minun kirjani kuuluvat kaikille. Annoin täyden vapauden painattaa niitä kaikkialla – ilman minkäänlaisia ehtoja. Tämä johti riitaan vaimoni kanssa. Minä tiedän, miten kaikki loppuu... Uskonnon täytyy olla sinä peruskivenä, jonka päällä ajatus voisi levätä. Olen sen vasta nyt ymmärtänyt. Totuus on tullut niin lähelle minua, että minä miltei näen sen ..."
     ”Mutta »Sota ja rauha?»
     ”Olen unohtanut sen.”
     »Anna Karenina.»
    ”Unohtanut senkin ja kaiken muun”
    Hän katkasi äkkiä puheensa ja katsoi minuun kiinteästi. Sitten hän uudelleen kääntyi minun puoleeni.
   ”Mitä te pääasiassa kirjoitatte?”
   ” Pääasiassa teatteria varten”, vastasin minä.
    ”En tunnusta ansioksi sitä ...”
     ”Eikö runojakaan?”
     ”Vielä vähemmän. Ketkä tarvitsevat runoja? Ajatuksia, jotka voidaan ilmaista paremmin suorasanaisessa muodossa, tehdään vain epäselviksi. Se on jäännöstä barbaariajoilta."
    ” Mutta Goethe” yritin minä.
    ”Goethe?... Goethe oli mitättömyys.”
    Tolstoin kummallinen huomautus palautti minut tietoisuuteen. Huomasin, että monet hänen mielipiteistään eivät olisi kestäneet vakavaa arvostelua.
   ”Te viittasitte maakysymykseen. Se kiinnostaa minua yksin enemmän kuin kaikki muut kysymykset yhteensä. Olen yhtä mieltä Henry Georgen kanssa. Tunnetteko hänen mielipiteitään?”
    Hän silmäili minua kuin professori ylioppilasta.
    ”Ei, en tunne”, häveten tunnustin
     ”Onneton nuori mies ... te ette tunne Henry Georgen mielipiteitä. Lukekaa hänen teoksiaan, lukekaa ... ”
     ”Kyllä, kyllä, sen minä teen,” vastasin vapisevin äänin.” Minä rupean niitä ...”
     Tunsin itseni nolatuksi. Häpesin, etten ollut lukenut Henry Georgea.
    ”Suokaa anteeksi”,  sanoi Tolstoi.”Minun täytyy mennä. Voikaa hyvin.”
     Hän ojensi minulle kätensä ja katosi huoneesta tarmokkain askelin.
     Hänen syvällepainuneita, etsiviä, sinisenvihreitä silmiään en voi koskaan unohtaa. Sellaisia silmiä en koskaan enää nähnyt. Niillä silmillään tulisieluinen nero katseli koko ihmiskuntaa.  Ne olivat Leo Tolstoin silmät.»

Kuvausryhmä  Jasnaja Poljanassa  19.5. 1910.  Tolstoi antaa haastattelua. Vaimo Sofja Andrejevna seisoo vieressä parin  vunukan kanssa.

Leo Tolstoi kuoli  20. päivä marraskuuta (vanhan ajanlaskun mukaan 7. päivä marraskuuta)  82-vuotiaana   Astopovon  asemalla lähdettyään  kotioloja karkuun. Viimeisiä  haastatteluja saattoi olla useitakin Tolstoin viimeisenä kesänä ja syksynä,  arvelen.

Juttu ilmestyi Päivän  Uutisten näytenumerossa 000   17. päivä elokuuta1928 otsikolla Sanomalehtimies Leo Tolstoin luona: Mestarin viimeinen haastattelu.    Näytenumeroita ilmestyi  kolme numeroa.  Ensimmäinen varsinainen numero ilmestyi  syyskuun  4. päivä, jolloin  lehden päätoimittaja   Juhani Konkka  täytti  24 vuotta.  Hän oli vasta  valmistunut  Kansalaiskorkeakoulun (myöhemminYhteiskunnallinen korkeakoulu)  Varsinaisia numeroita  ilmestyi    kolmekymmentä mutta  digitaaliseasta arkistosta niitä  löytyi vain kaksi.  Lehti lakkasi  ilmestymästä  vuoden lopulla.  Mutta eipä hätää,   toimealiaasta nuoresta miehestä tuli  aikakauslehti Tähystäjän  taloudenhoitaja. Siinä ohessa hän kirjoitti esikoisromaanin, joka ilmestyi vuoden 1929 loppupuolella.  Siitä olen  kirjoittanut aikaisemmassa blogikirjoituksessa: Esikoisromaani ja sen vastaanotto.

Ei kommentteja: