Sándor Marai: Mietteiden kirja
”Älä unohda että vain ihmiset lukevat” kirjoitti Sándor Márai Mietteiden kirjassa ( suom. Tuomo Lahdelma. Atena 2003 ). Kirja sisältää neuvoja , arvioita, mietelmiä ja meditaatioita vuosilta 1938-43. Näin Márai neuvoo lukijaa:
” Lue voimakkaasti!
Toisinaan lukijan on luettava voimakkaammin kuin luettava teksti on kirjoitettu. Lue hartaasti, intohimoisesti, tarkkaavaisesti ja ankariin mielin. Kirjailija voi lörpötellä, mutta sinun pitää pysyä silloinkin lakonisena. Lue kirjaa sana sanalta, kuulostele kirjaa edestakaisin, älä anna syvälle metsään vievien jälkien livahtaa katseeltasi, yritä panna merkille ne salaiset viestit, joita kirjan tekijäkään ei kenties havainnut raivatessaan tietään teoksensa tiheiköissä. Älä lue koskaan nenääsi nyrpistellen ja syventymättä; älä ole kuin mies, joka kutsuttiin jumalten pitoihin, mutta joka vain sorkki hänelle tarjottuja ruokia. Pyri lukemaan elegantisti ja reilusti. Lue ikään kuin kuolemaantuomittu lukee vankilassa vanginvartijan antamaa viimeistä kirjaa. Lue henkesi edestä, sillä se on kaikkein suurinta, ihmisten lahja. Älä unohda, että vain ihmiset lukevat.”
Sándor Márai syntyi 1900 Kassan kaupungissa Unkarin kuningaskunnassa, nykyään kaupungin nimi on Košice ja se sijaitsee Slovakiassa. Wikipedia kertoo, että Márai piiloutui juutalaisen vaimonsa kanssa, kun Saksa miehitti Unkarin 1944. Kommunistisessa Unkarissa hänellä ei ollut mahdollisuuksia elää ja elättää perhettään kirjailijana , toisin sanoen hänestä ei ollut sosialistisen realismin kirjoittajaksi. Hänestä tuli maahanmuuttaja ( mamu!) ensin Sveitsiin sekä Italiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1957. Hän hän teki vuonna 1989 itsemurhan San Diegossa. Hänet ”uudelleen löydettiin” Ranskassa vuonna 1992, minkä jälkeen hänen kirjansa ovat ilmestyneet kymmenillä kielillä ja hänestä on tullut osa eurooppalaisen 20. vuosisadan kirjallisuuskaanonia.
Minä löysin Márain Mietteiden kirjan sattumalta kirjaston hyllyltä kuten löydän yleensä kirjat joihin ihastun - ja kirjoitin siitä Kirjailijan päiväkirja –blogiin vuonna 2005. Nyt löysin sen uudelleen juuri sopivasti ennen lukurauhan päivää. se on sellainen kirja, joka kannattaisi omistaa, sillä sitä voi lukea useita kertoja eikä se lakastu ja menetä viehätystään. Aina siitä löytyy jotain uutta ajateltavaa. Sen on tuonut Suomeen jyväskyläläinen Atena kustannus, joka kustansi myös Elena Ferranten Amalian rakkauden ja Hylkäämisen päivät -romaanien suomennokset ennen kuin WSOY osti Ferranten omaan talliinsa. Pienillä kustantajilla on usein terävämpi kirjallisuussilmä kuin suurilla.
Ninnikin "lukee" tassu mun päiväkirjani päällä. Oikeassa alakulmassa
näkyy osa Wlliam S. Burroughsin kissakirjan kannesta.
Nyt lukurauhan päivä on jo illassa. En lukenut aamusta iltaan, vaan kävin välillä Kansallismuseossa katsomassa näyttelyä Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Minun mielestä inkeriläiset ovat pikemminkin torjuttuja suomalasia kuin unohdettuja. Näyttely oli aika suppea, mutta varmaankin informatiivinen niille jotka eivät inkeriläisyydestä mitään tiedä. Minä olen sen asian kanssa elänyt koko ikäni ja kirjoittanut siitä muutamissa kirjoissani.
PS. 14.2. Kirjallisuuden ystävien sivuston kautta tuli korjaus. Ferranten ensimmäiset kirjat Suomessa eivät ilmestyneet Atena -kustanjalta vaan Avaimet- kustantajalta Pahoittelen väärää tietoa. Kiitokset valppaalle lukijalle,joka kertoi oikean kustanjan.
PS. 14.2. Kirjallisuuden ystävien sivuston kautta tuli korjaus. Ferranten ensimmäiset kirjat Suomessa eivät ilmestyneet Atena -kustanjalta vaan Avaimet- kustantajalta Pahoittelen väärää tietoa. Kiitokset valppaalle lukijalle,joka kertoi oikean kustanjan.
4 kommenttia:
Onpa osuva teksti tähän nimenomaiseen päivään! Kiitos!
ak
oletko tutustunut tähän inkeriläispalaajaan eli Viola Houtsoseen ja hänen blogeihinsa:
http://www.radioviola.net/blogi/blogi-2019
Tässä Violan taustaa:
http://www.radioviola.net/minae-viola-heistonen/tietolaatikko
Kiitos vinkistä hikkaj. Kävin lukemassa Viola Houtsosen blogia. Tuttua tarinaa, lähes jokaisella inkerinsuomalaisella on ollut samankaltainen "elämänkoulu". Vähemmän ovat kertoneet siitä millaista oli tulla Suomeen 1990-luvulla. Vastaanotto oli aika ankea, Suomessa oli lama, "ryssät"
eivät olleet tervetulleita. Media kirjoitti juttuja inkeriläisistä nuorista miehistä, jotka toivat maahan huumeita ja harrastivat muitakin rikollisia puuhua. Niin saatiin inkeriläisten maahanmuuttajien maine mustattua . Inkeriläiset pitivät matalaa profiilia, vaikenivat. Olivat oppineet sen Neuvostoliitossa.
ak
Heistonen näkyy Viola olevan, kun tarkemmin lukee ja täältä näkyy löytyvän uusimmat Violalta: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/author/viovio/
Lähetä kommentti