Ohjeita lukijalle - Kansallisena lukurauhan päivänä 9.2.

Sándor Marai: Mietteiden kirja

  

”Älä unohda että vain ihmiset  lukevat”  kirjoitti Sándor Márai Mietteiden  kirjassa (  suom.  Tuomo Lahdelma. Atena   2003 ). Kirja sisältää neuvoja , arvioita, mietelmiä ja meditaatioita vuosilta 1938-43.  Näin  Márai neuvoo lukijaa:

” Lue voimakkaasti!

        Toisinaan  lukijan on luettava  voimakkaammin kuin luettava teksti on kirjoitettu. Lue hartaasti, intohimoisesti, tarkkaavaisesti ja ankariin mielin. Kirjailija voi lörpötellä, mutta sinun pitää pysyä silloinkin lakonisena. Lue kirjaa sana sanalta, kuulostele kirjaa edestakaisin, älä anna syvälle metsään vievien  jälkien  livahtaa katseeltasi, yritä  panna merkille ne salaiset viestit, joita kirjan tekijäkään ei kenties havainnut  raivatessaan tietään  teoksensa  tiheiköissä. Älä lue koskaan nenääsi nyrpistellen ja syventymättä; älä ole kuin mies, joka kutsuttiin jumalten pitoihin, mutta joka vain sorkki hänelle tarjottuja  ruokia. Pyri lukemaan  elegantisti ja  reilusti. Lue ikään kuin kuolemaantuomittu lukee vankilassa vanginvartijan  antamaa viimeistä kirjaa.  Lue henkesi edestä, sillä se on kaikkein suurinta, ihmisten lahja. Älä unohda, että vain ihmiset lukevat.”

Sándor Márai syntyi  1900  Kassan kaupungissa Unkarin  kuningaskunnassa, nykyään kaupungin nimi on Košice ja se  sijaitsee Slovakiassa.  Wikipedia kertoo,  että  Márai  piiloutui juutalaisen vaimonsa kanssa, kun Saksa miehitti Unkarin 1944.  Kommunistisessa Unkarissa hänellä ei  ollut mahdollisuuksia elää ja elättää perhettään kirjailijana ,   toisin sanoen hänestä ei  ollut  sosialistisen realismin  kirjoittajaksi.  Hänestä tuli  maahanmuuttaja ( mamu!) ensin  Sveitsiin sekä  Italiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1957. Hän  hän teki  vuonna  1989 itsemurhan  San  Diegossa.  Hänet ”uudelleen löydettiin” Ranskassa vuonna 1992, minkä  jälkeen hänen kirjansa ovat   ilmestyneet  kymmenillä kielillä  ja  hänestä on tullut osa  eurooppalaisen 20.  vuosisadan kirjallisuuskaanonia.

Minä löysin  Márain  Mietteiden kirjan sattumalta  kirjaston  hyllyltä   kuten   löydän yleensä kirjat joihin ihastun -  ja kirjoitin siitä  Kirjailijan päiväkirja –blogiin vuonna  2005.  Nyt löysin sen uudelleen juuri sopivasti ennen lukurauhan päivää.  se on sellainen kirja, joka kannattaisi omistaa, sillä sitä voi lukea useita kertoja eikä se lakastu ja menetä viehätystään. Aina siitä löytyy jotain uutta ajateltavaa.  Sen on tuonut Suomeen jyväskyläläinen  Atena  kustannus, joka  kustansi  myös  Elena Ferranten Amalian   rakkauden ja Hylkäämisen päivät  -romaanien suomennokset   ennen kuin WSOY  osti  Ferranten omaan talliinsa.  Pienillä kustantajilla on usein terävämpi kirjallisuussilmä kuin suurilla.

Ninnikin  "lukee"  tassu mun päiväkirjani päällä.  Oikeassa alakulmassa 

näkyy  osa Wlliam S. Burroughsin kissakirjan kannesta.

Nyt lukurauhan päivä on jo illassa. En lukenut aamusta iltaan, vaan kävin välillä Kansallismuseossa  katsomassa  näyttelyä Inkeriläiset –  unohdetut  suomalaiset.   Minun mielestä  inkeriläiset ovat pikemminkin   torjuttuja suomalasia kuin unohdettuja.  Näyttely oli aika suppea, mutta varmaankin  informatiivinen niille jotka  eivät inkeriläisyydestä mitään tiedä.  Minä olen sen asian kanssa elänyt koko ikäni ja kirjoittanut  siitä  muutamissa kirjoissani.

PS. 14.2. Kirjallisuuden ystävien sivuston kautta tuli  korjaus.   Ferranten ensimmäiset kirjat Suomessa eivät  ilmestyneet  Atena -kustanjalta vaan  Avaimet- kustantajalta  Pahoittelen väärää tietoa.  Kiitokset  valppaalle lukijalle,joka kertoi oikean kustanjan.

Leo Tolstoin viimeinen haastattelu - Arkistojen aarteita 2

Kuvassa Leo Tolstoi  ja vunukka (=lapsenlapsi) Vera vuonna 1907

Sanomalehtimies A. Pashtor kertoo Neues Wiener Journal'issa siitä, miten hän 22 p:nä elokuuta 1910, kolme kuukautta ennen Tolstoin kuolemaa, kävi Jasnaja Poljanassa ja keskusteli puolisen tuntia suuren kirjailijan kanssa.    Vajaa puolet  hänen jutustaan  kertoo  miten  hänen piti selittää asiansa kolmelle portinvartijalle:  Tolstoin vaimolle, pojalle ja sihteerille. Sinnikkyys voitti ja hän pääsi  Tolstoin  puheille.  

Alla  osa  jutusta, jonka  on skannattu Kansalliskirjaston  digitaalsiesta lehtiarkistosta.  Olen korjannut skannusvirheet, mutta  en  tuntemattoman suomentajan kieltä. 

 Äkkiä avautui ovi. Mitä? Sihteerikö? Nousin seisomaan. Eteeni oli ilmestyi itse Tolstoi. Hän oli puettu kuten talonpoika pitkävartisiin saappaisiin, leveisiin housuihin. Musta talonpoikaispaita oli vyötetty nahkavyöllä. Hän katseli tutkivasti minua. Mitkä ihmeelliset silmät ! Hänen katseensa oli ankara, läpitunkeva. Hän osoitti minulle tuolia ja istui eteeni kuin tuomari. Pieni huone tuntui minusta vieläkin pienemmältä. Niistä tunteista, jotka täyttivät sydämeni, en voinut mitään lausua julki. Hän pelasti minut kömpelöstä asemasta.

    ”Missä tarkoituksessa saavuitte Venäjälle?”

  "Tarkoituksenani on matkustaa maapallon ympäri. Lähin päämääräni on Japani. Sieltä matkustan Amerikkaan. Saavuttuani Moskovaan en voinut pidättää haluani nähdä teitä Minulla ei ole sanoja, joilla tulkitsisin teille ihailuni.”

     Kuvaamattoman ivallinen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Se oli hymyä ihmisen, joka seisoo yläpuolella maailman menon, joka on ulkopuolelta kaiken arkipäiväisyyden.

   ”Olkaa hyvä, jättäkää sellainen. Minua eivät miellytä kiitokset ja kehumiset, ne ovat vastenmielisiä. Parempi, jos sanotte minulle, oletteko suhteissa hallitukseen? Mahdollisesti olette diplomaatti?”

  ”0len sanomalehtimies ja harrastan erikoisesti siirtolaiskysymystä. Luulen voivani käyttää osan aikaani tämän kysymyksen tutkimiseen mentyäni Ameriikkaan."

   ”Muuttavatko talonpojat omasta maastanne maan puutteen takia?

   ”Kyllä… miltei kaikki maa kuuluu aristokratialle ja papeille.”

    ”Ja te valitsitte siirtolaiset tutkimuksenne esineeksi. Mitä aioitte heistä kirjoittaa?”

   ”Kokoamani tosiasiat aion julkaista joko tieteellisessä tai kaunokirjallisessa muodossa.”

   Kaunokirjallisessa muodossa?”

    Ja uudelleen huomasin hänen huulillaan pilkallisen hymyn.

   ”Minä inhoan kaunokirjallisuutta,” huomautti Tolstoi. ”Mitä varten ihmiset oikeastaan kirjoittavat? Vain suuret valitut kirjailijat saavat käyttää ajatustensa tulkitsemiseksi kaunokirjallista muotoa. Täytyy kirjoittaa totta. Mutta missä on totuus? Mikä on totuus? Jokainen voi kuvata huomioitaan ja jokaisella on siis oma käsityksensä totuudesta. Taide ? Sitä ei ole. On vain kunnian- ja rahanhimoa, mutta raha – se on kaiken taiteen ja kaunokirjallisuuden loppu. Jokainen näyttää kirjoittavan rahojen takia ja myyvän yksilöllisyyttään rahasta... Minun kirjani kuuluvat kaikille. Annoin täyden vapauden painattaa niitä kaikkialla – ilman minkäänlaisia ehtoja. Tämä johti riitaan vaimoni kanssa. Minä tiedän, miten kaikki loppuu... Uskonnon täytyy olla sinä peruskivenä, jonka päällä ajatus voisi levätä. Olen sen vasta nyt ymmärtänyt. Totuus on tullut niin lähelle minua, että minä miltei näen sen ..."

     ”Mutta »Sota ja rauha?»

     ”Olen unohtanut sen.”

     »Anna Karenina.»

    ”Unohtanut senkin ja kaiken muun”

    Hän katkasi äkkiä puheensa ja katsoi minuun kiinteästi. Sitten hän uudelleen kääntyi minun puoleeni.

   ”Mitä te pääasiassa kirjoitatte?”

   ” Pääasiassa teatteria varten”, vastasin minä.

    ”En tunnusta ansioksi sitä ...”

     ”Eikö runojakaan?”

     ”Vielä vähemmän. Ketkä tarvitsevat runoja? Ajatuksia, jotka voidaan ilmaista paremmin suorasanaisessa muodossa, tehdään vain epäselviksi. Se on jäännöstä barbaariajoilta."

    ” Mutta Goethe” yritin minä.

    ”Goethe?... Goethe oli mitättömyys.”

    Tolstoin kummallinen huomautus palautti minut tietoisuuteen. Huomasin, että monet hänen mielipiteistään eivät olisi kestäneet vakavaa arvostelua.

   ”Te viittasitte maakysymykseen. Se kiinnostaa minua yksin enemmän kuin kaikki muut kysymykset yhteensä. Olen yhtä mieltä Henry Georgen kanssa. Tunnetteko hänen mielipiteitään?”

    Hän silmäili minua kuin professori ylioppilasta.

    ”Ei, en tunne”, häveten tunnustin

     ”Onneton nuori mies ... te ette tunne Henry Georgen mielipiteitä. Lukekaa hänen teoksiaan, lukekaa ... ”

     ”Kyllä, kyllä, sen minä teen,” vastasin vapisevin äänin.” Minä rupean niitä ...”

     Tunsin itseni nolatuksi. Häpesin, etten ollut lukenut Henry Georgea.

    ”Suokaa anteeksi”,  sanoi Tolstoi.”Minun täytyy mennä. Voikaa hyvin.”

     Hän ojensi minulle kätensä ja katosi huoneesta tarmokkain askelin.

     Hänen syvällepainuneita, etsiviä, sinisenvihreitä silmiään en voi koskaan unohtaa. Sellaisia silmiä en koskaan enää nähnyt. Niillä silmillään tulisieluinen nero katseli koko ihmiskuntaa.  Ne olivat Leo Tolstoin silmät.»

Kuvausryhmä  Jasnaja Poljanassa  19.5. 1910.  Tolstoi antaa haastattelua. Vaimo Sofja Andrejevna seisoo vieressä parin  vunukan kanssa.

Leo Tolstoi kuoli  20. päivä marraskuuta (vanhan ajanlaskun mukaan 7. päivä marraskuuta)  82-vuotiaana   Astopovon  asemalla lähdettyään  kotioloja karkuun. Viimeisiä  haastatteluja saattoi olla useitakin Tolstoin viimeisenä kesänä ja syksynä,  arvelen.

Juttu ilmestyi Päivän  Uutisten näytenumerossa 000   17. päivä elokuuta1928 otsikolla Sanomalehtimies Leo Tolstoin luona: Mestarin viimeinen haastattelu.    Näytenumeroita ilmestyi  kolme numeroa.  Ensimmäinen varsinainen numero ilmestyi  syyskuun  4. päivä, jolloin  lehden päätoimittaja   Juhani Konkka  täytti  24 vuotta.  Hän oli vasta  valmistunut  Kansalaiskorkeakoulun (myöhemminYhteiskunnallinen korkeakoulu)  Varsinaisia numeroita  ilmestyi    kolmekymmentä mutta  digitaaliseasta arkistosta niitä  löytyi vain kaksi.  Lehti lakkasi  ilmestymästä  vuoden lopulla.  Mutta eipä hätää,   toimealiaasta nuoresta miehestä tuli  aikakauslehti Tähystäjän  taloudenhoitaja. Siinä ohessa hän kirjoitti esikoisromaanin, joka ilmestyi vuoden 1929 loppupuolella.  Siitä olen  kirjoittanut aikaisemmassa blogikirjoituksessa: Esikoisromaani ja sen vastaanotto.

Levoton mieli - taiteilijaromaani pohjalaiseen tapaan

Antti  Tuurin  Levottoman mielen  kansi.   Arvid Bromsin  omakuva .

Kannattaako Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli lukea? kysyi ystävä. Vastasin että kannattaa, jos tykkää pohjalaisesta  huumorista  ja siitä että      kerronta on tasaista  kuin  lakeus, että  taksilla  ajetaan ja kahvia juodaan kaiken aikaa eikä paljon  mitään tapahdu,  mitä nyt taiteilija ryypyspäissään heittää tavarat tuvasta pihalle. Se on suomalaisten miesten ikiaikainen tapa ilmaista tunteitaan. Saattaa sellaista tapahtua jossain muuallakin.

Minua romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että  halusin  tietää  miten  Antti Tuuri  rakentaa Arvid Bromsin ( 1910-1968) taiteilijahahmon ja -tarinan.   Kirja on ovelasti   kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ikään kuin  Broms itse  kertoisi  elämänsä kymmenestä  viimeisestä  vuodesta,  ja  taksilla ajelun ja  taulujen   maalaamisen  sekä  myymisen välissä  selittäisi      Helmi  Inkerille, kirjan  tärkeälle naishenkilölle,  taksikuski Matille    ja   taulujen ostajille elämänsä  kirjavia vaiheita.  Helmi Inkeri on viides vaimo, entinen mielisairaalan hoitaja, joka  säätelee  Bromsin   juomisia ja hallitsee hänen hulluuskohtauksensa ammatin  antamalla kokemuksella.

 Tuurin   luoma   Broms on aikamoinen veijari ja huijari.  Hänen jutuistaan ei aina tiedä mikä on totta, mikä tarinaa.    Minua huvitti suuresti  kohtaus junassa, kun Broms on matkalla Helmi Inkerin kanssa vihille Tampereelle.  Samaan junaan osuu   humalainen mies  Bromsin menneisyydestä ja alkaa  kertoa    kovaäänisesti tämän tekemistä  rötöksistä, joista  samassa  vaunussa istuvat  kiinnostuvat kovasti.  Broms  oli esiintynyt asianajajana ja juristina, vuokrannut kirjoituskoneen ja jättänyt vuokran maksamatta eikä  palauttanut konetta, vaan   vei sen Ouluun,  missä panttasi sen. Kaiken lisäksi  hän oli jättänyt vaimonsa pantiksi   pietarsaarelaiseen  matkustajakotiin. 

 Jälkeenpäin  Broms  selittää Helmi Inkerille, että Karlssonin oli moraaliton ihminen jo  ennen  sotia,  ja hän oli  antautunut   Karlssonin vietäväksi  mistä ei mitään hyvää seurannut. Kirjoituskone oli kanitettu ja  hänet  oli  pidätetty ja viety Vaasan linnaan, jossa joutui  odottamaan kuukausikaupalla oikeudenkäyntiä,  vaikka    Karlsson olisi pitänyt vangita, koska oli keksinyt panttaamisen, ottanut rahat ja juonut ne. 

Broms  oli pikkurikollinen, jonka istui    vankilassa  muutamankin kerran  varkauksien ja petosten  takia ja   sanoo  parantaneensa tapansa , mutta  vielä vanhoilla päivilläänkin ”lainaa”  naapuritalon pihalta öljytynnyrin, koska häneltä on  rahat  ja öljy  lopussa,  mutta  ”unohtaa” maksaa lainansa   takaisin.   Kaikesta päätellen Broms oli myös hyvä supliikkimies, joka  osasi puhua Etelä-Pohjanmaan    kirkonkylien    silmäätekevät ostamaan  tauluja.     Kun hän ei onnistunut tekemään kauppoja, hän tunsi olonsa noloksi ja alakuloiseksi.  Etelä-Pohjanmaalla on varmaankin  kerrottu Bromsista  tarinoita, joita  Tuuri  on kertonut  ”Bromsina”  tässä  taiteilijaromaanissa.

 Tuuri ei moralisoi Bromsin toimia, vaan kuvaa niitä vähäeleisellä pohjalaishuumorilla, mikä  piilee  hänen   kielessään  ja tavassaan kertoa  ihmisistä. Hänen Bromsinsa on värikäs ja välillä surkuhupaisa henkilöhahmo,  kuin  jonkinlainen  suomalainen Münchausen, joka  yrittää kiskoa tukasta   itseään    ylös suosta.   Bromsin tarinoinnin  takia jaksoin  lukea  loppuun asti kirjan,   joka hitaan rytminsä  takia  olisi saattanut  jäädä minulta muuten kesken.  

  

Arvid Broms. Vanki  ( 1930-1939)

Omistaja: Suomen  valtio

Kuva: Kansallisgalleria

Minua  ei  häirinnyt, että Tuuri  kirjoitti  ensimmäisessä persoonassa Bromsina  Bromsin   tarinaan.     Kuukautta aikaisemmin olin lukenut  Sanna Tahvanaisen romaanin  Kirsikoita lumessa,  joka kertoo  ensimmäisenä persoonassa Sylvia Plathista  New Yorkissa.   Tuolloin     kerronta ensimmäisessä persoonassa alkoi tökkiä minua ja   jätin kirjan kesken.  Syy  oli varmaankin siinä, että    olin sisäistänyt Plathin tuotannon ja elämän niin hyvin,  etten pystynyt  hyväksymään tapaa, jolla Tahvanainen  kertoi hänen elämäänsä.  Minusta Plath kuvasi paljon  paremmin  kuin hän  aikaa New Yorkissa romaanissaan  Lasikellon alla.  Sen sijaan Tuurin kirjan  ensimmäisen persoonan kerronta    ei tökkinyt  lainkaan, mitä ihmettelin. Tulin siihen tulokseen,   että    minun  oli helpompi hyväksyä  Tuurin  kerronta, koska  en tiennyt Bromsista mitään.

Kuinka  löysin Arvid Bromsin?

Isäni kirjoittaa päiväkirjassaan, että hänelle oli tänään ( 9.2.1957) soittanut  Arvid Bromsin  vaimo, joka  kertoi että Arvi oli tullut sekopäiseksi, ja   kysyi tunsinko isäni   Munkkiniemestä ketään lääkäriä, joka  voisi tulla Arvin luo  Jussi Jurkan  asuntoon, jossa he asuivat tilapäisesti. Päiväkirjan mukaan Arvi  ”oli  maalannut kolme viikkoa Porthanian   ala-aulaan Suomen suurinta  nonfiguratiivista työtä, josta eilisessä  Uudessa Suomessa on melko  laaja uutinen. Saatuaan työn valmiiksi Arvi oli niin lopussa, että alkoi puhua  sekavia.”

   Isäni jatkaa: ”Arvi on eräs omalaatuisimpia  taiteilijahahmoja, epäilemättä lahjakas, mutta samalla myös rikollinen luonne – istunut vankilassakin  joistakin  väärennyksistä. Ennen talvisotaa,  muistaakseni  v. 1938, hänellä oli Kumlinilla näyttely, siellä lienee ollut esillä maamme ensimmäisiä nonfigura-töitä. En käynyt näyttelyssä, mutta se herätti huomiota eräällä merkillisellä tavalla: Broms silpoi puukolla useita taulujaan, joita uhattiin ulosmitata maksamattomista veroista. Kuinka monetta kertaa hän on naimisissa, sitä en tiedä. Tällä kertaa hänellä on vaimona järvenpääläinen kotitalousopettaja, asuvat maalla, vaimon omistamassa kodissa. Kerran Broms kovasti pyyteli sinne vierailuille, mutta ei tullut mentyä. Pariin vuoteen hänestä ei ole kuulunut mitään.”

Kun olin lukenut tuon päiväkirjaotteen, kävin katsomassa Porthanian seinämaalausta.  Se oli ollut siellä jo silloin kun opiskelin yliopistossa.  En tiennyt silloin kuka sen oli tehnyt. Se oli niin valju harmaansininen abstraktio, ettei se  ollut jäänyt mieleeni. Taulun alanurkassa oli pieni laatta, jossa luki:  ”Helsingin yliopistolle on lahjoittanut taiteilija Arvid Bromsin seinämaalauksen ETEENPÄIN JA KORKEAMMALLE tässä talossa suoritetun suurisuuntaisen  elementtirakentamisen muistoksi Rakennuselementti Oy Saga ja Matti Janhunen.” Neljännesvuosisataa myöhemmin istuin Rakennusinsinööriliiton historiatoimikunnassa tekemässä Matti Janhusen ja muutaman muun  rakentajan kanssa  Rakentamisen historiaa.

Muutama päivä sen jälkeen kun olin  käynyt Porthaniassa katsomassa Bromsin seinämaalausta, näin  kirjaston  pikalainatelineessä    Levottoman mielen.  Se oli ilmestynyt jo syksyllä. Mutta en ollut silloin  huomannut arvosteluja enkä tiennyt kirjasta mitään.  Se tuli minulle näkyväksi vasta kun olin  lukenut  päiväkirjasta  mitä isäni kirjoitti Bromsista.  Päiväkirjaa luin siksi, että olin luvannut kirjoittaa  Ajan kohinaan  jutun  ”Šolohov Suomessa isäni päiväkirjan mukaan.” Kaikki  liittyy kaikkeen  mutkan kautta tai suoraan, eikä tätä  blogijuttua olisi, ellei  Šolohov olisi käynyt  Suomessa vuonna 1957.

PS1. Asuimme Munkkiniemessä  vuonna 1957.  Jussi Jurkka, joka  oli Bromsin oletettu  poika  Emmi Jurkan kanssa,  asui  Laajalahdentien apinalinnoissa..  Niissä  asui näyttelijöitä,  siitä  niiden nimi.

 PS 2.  Bromsin näyttely, jossa hän silpoi taulunsa, oli vuonna  1939  Kumlinilla   surrealisti  Otto Mäkilän kanssa.

PS 3.  Broms sai Tuurin kirjan mukaan Porthanian  seinämaalauksesta noin  80 000  vanhaa markkaa, mikä on Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan   2194 euroa. Hänelle maksettiin käsittämättömän vähän  isosta työstä. Vertailun vuoksi isäni sai  Stephen  Razinin  kääntämisestä samana vuonna  295 000  vanhaa markkaa mikä vastaa nykyään  8092 euroa. 

Esikoisromaani ja sen vastaanotto - arkistojen aarteita

Juhani Konkan esikoisromaani Me  sankarit. Se ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2015.  Kääntäjä on   Suomessa asuva  valkovenäläinen Jakub  Lapatka,  joka ihastui kirjaan  ja päätti kääntää sen. En tiedä millaisen vastaanoton se on saanut  Venäjällä.

Aloitin  viikko sitten  ”Isäni tarinan”  materiaalinkeruun   Kansallisarkiston   digitoitujen lehtien arkistosta. Sen voi onneksi tehdä kotona oman työpöytänsä ääressä.   Arkistosta löytyi isäni  esikoisromaanin   arvosteluja  vuodelta 1929.  Hän oli 25-vuotias, kun  Me  sankarit  ilmestyi.  Kirja perustui hänen  kokemuksiinsa   Vienan-Karjalan sotaretkestä johon  hän osallistui  vuonna 1921.  Hän  kirjoitti  romaanin salanimellä Urho Torikka suojellakseen  Inkerinmaalle palanneita  vanhempiaan ja sisaruksiaan. Hänen kirjailijauransa  alkoi  räväkästi.    Akateemisen Karjalaseuran lehti  Suomen Heimo( n:o12/1929)  haukkui  tekijän  pystyyn,  tähän tapaan:

"Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta on luvannut tämän syksyn  suurimman sensation tökerösti kirjoitetussa Urho Torikan – salanimen jonka taakse  kätkeytyy eräs epätoivoisesti  pinnalle pyrkivä henkilö – teoksessa Me  sankarit.   Sensaation  varjossa on tätä kirjaa  mainostettu. On luvattu  siinä lausua julki totuus Karjalan noususta ja paljastaa Suur-Suomi-ihanteiden onttous. Karjalan tukkimetsät, siinä on nuorison tulevaisuuden  toiveiden  alaston selitys. Ja kirjailija häpäisee4 myös niitä miehiä, jotka ovat olleet hänen mukanaan tuolla onnettomasti päättyneellä Karjalan retkellä: he ovat nyt sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu näin paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja häön itse on, kehumisia kirjastaan ja niissäkin hän korostaa erikoisesti kirjansa sensatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia."

 Arvostelu   jatkuu , mutta en siteeraa sitä  tämän  enempää.  Osattiin sitä ennenkin lyödä  lujaa!   Esikoisromaani synnytti   pienen  kirjasodan., mikä edisti myyntiä..   Pilapiirokseenkin kirja pääsi.

 Parikymmentä vuotta myöhemmin  isäni tunnusti  kirjailijoiden elämäkertateoksessa Aleksis Kivestä  Olavi Siippaiseen, että    pissa  oli noussut hänen päähänsä tuon  kirjakohun takia.  Myöhemmin hän varotteli minua siitä miten julkisuus  turmelee nuoren kirjailijan. Otin hänen  sanansa  vakavasti ja  yritin vältellä julkisuutta, mikä  oli tietysti  huono juttu, sillä  ilman    julkisuutta kirjoja  ei myydä ,   ei myyty  edes ”iloisella” 20-luvulla.  Jatkan   materiaalin  keruuta, saapa nähdä mitä eteeni tulee.

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä - elämää eron jälkeen

Rachel Cusk.  Ääriviivat. Suomentanut Kaisa Kattelus.  Kustantanut S&S Helsinki.  Toinen painos 2019. ( Kuva  kirjoituspöydältäni.

Kiinnostukseni Rachel Cuskiin heräsi, kun luin Helsingin Sanomien haastattelun ( HS 15-5-2019).  Hän  kertoi haastattelussa,   että   hänen kirjansa  Aftermathin saama murskakritiikki oli ajaa   hänet täydelliseen hiljaisuuteen. Aftermath oli autofaktaa  hänen avioliitostaan ja  -erostaan.  Cusk  kertoi  ajatelleensa,   ettei enää ikinä  kirjoittaisi mitään,  niin pahasti hän oli saanut siivelleen.   Kirjan  feministinen näkökulma ja  tunteiden rehellinen kuvaaminen oli  ärsyttänyt lukijoita ja  saanut monet raivon valtaan.  

 Cusk  toipui   nopeasti.  Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen   vuonna  2014 ilmestyi   hänen  avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat,  joka oli  anglosaksisessa lehdistössä  arvostelumenestys.  Cusk oli  oppinut suojautumaan,  hän  fiktionalisoi  kokemuksensa.  Kun  kertoja  ei tule vaikeine  kokemuksineen  lukijan iholle, välimatka  säilyy ja  kirjailija on turvassa  negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että   julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on  täytynyt  vaikuttaa jollakin  tapaa    trilogian  kertojaratkaisuun:  minäkertoja ei kerro  omasta elämästään, vaan  muista ihmisistä,  ja heidän kauttaan itsestään.

Haastattelun luettuani yritin lainata Ääriviivat  Helmetistä. Mutta siellä oli  jo runsaasti yli   tuhat varaaja  jonossa.   Ilmeisesti hekin  olivat  lukeneet  Hesarin haastattelun,  innostuneet kirjailijasta ja  ehtineet  kirjautua varausjonoon ennen minua. Lainasin  sen  sitten   Celiasta  äänikirjana.    Kuultuna  sitä oli  vaikea hahmottaa. Tai kuten  nykyään  sanotaan:  se oli haasteellista kuunneltava.   Minua ärsytti kertoja,   ärsytti  myös  se että en tiennyt kuka milloinkin puhui.   Kun  lopulta  sain   Ääriviivat  kirjana ja     luin sen,  selvisi että kirja ei   ole  ollenkaan vaikea.  Rakenne on  selkeä, ei takaumia,  ei poikkeamia eikä muitakaan monimutkaisuuksia, ja  kertojia on  vain  yksi eikä  hän ole   kovin ärsyttävä,  trilogian toisessa osassa hän on  lähes sympaattinen. 

Tärkeintä  ei ole juoni, vaan  ihmiset, joita  kertoja  Faye tapaa ja  jotka kertovat   hänelle  omaa tarinaansa.  Melkein kaikki tarinat kietoutuvat  eron ja vaikeiden ihmissuhteiden ympärille,   teeman joka  tuohon aikaan  hallitsee hänen  elämäänsä.    Hän kuuntelee  ihmisiä  ja heittää väliin  jonkin kysymyksen kuin terapeutti,  mutta  ei kerro itsestään mitään, eikä   ole  erityisen empaattinen kuuntelija.   Hän kuvailee  tapaamiaan  ihmisistä, varsinkin miehiä  kuivan sarkastisesti perienglantilaiseen tyyliin. Kirjoituskurssilaisiinsa hän sentään suhtautuu   lempeämmin.  

Hän  matkustaa  kesäkursseille  Ateenaan  opettamaan luovaa kirjoittamista.   Vapaa-aikana hän tapaa kollegoitaan,    ateenalaisia kustannusalan ihmisiä   ja  miestä, johon oli tutustunut  lentokoneessa. Mies  oli istunut hänen vieressään,  ja  kysynyt  miksi  hän oli  menossa Ateenaan ja hän  oli vastannut,  koska miehellä  oli  kummalliset hopeanväriset kulmakarvat. "Juuri tämän  eriskummallisuuden takia vastasin hänelle.  Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus, "  Faye tuumi.  Joskus    matkoilla tapahtuu,  että    tuntemattomat    ihmiset  avautuvat toisilleen,   alkavat  kertoa  asioita,  joita eivät  ole voineet  puhua  muille. 

Hän kertoo vierustoverilleen, että hän on muuttanut  hiljattain  Lontooseen maaseudulta, jossa oli asunut kymmenen vuotta, viimeiset kolme  vuotta yksin lastensa kanssa.  Kun  vierustoveri  kysyy syitä  avioeroon, hän  vastaa, että "avioliitto on muuan muassa  uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka  se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät  impulssit ovat mysteeri.  Hänelle  oli lopulta todellista luopuminen talosta maalla, "koska  siitä oli tullut paikka, joka  edusti toivoa, että mennyt  vielä palaisi,"  kuten hän  sanoo. 

En ole ollut  ikinä kirjoituskurssilla enkä tiedä miten siellä toimitaan,  mutta  minusta vaikuttaa siltä, että  Faye on hyvä opettaja. Minun  suosikkini kymmenen kurssilaisen joukossa  on nelikymppinen Penelope,  joka  toteaa ensimmäisen kurssipäivän lopussa murheellisena, ettei hän voi  olla   kirjailija, koska hänellä ei ole omaa  aikaa. Hän on täynnä ihmissuhteita ja velvollisuuksia, jotka tekevät hänet  hulluksi:"niin  täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäiväisiä tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen välillä vähitellen murenevan, kunnes hän ei ollut enää varma mitä oli tapahtunut  hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa mikä oli todellista ja mikä ei", Tyypillistä naiskirjailijan elämää, sanoisin. Cusk kuvaa  Penelopen ahdinkoa niin myötätuntoisesti, että  tuntuu kuin hän olisi joskus elänyt itsekin samanlaisessa tilanteessa,  ollut vailla omaa identiteettiä,   ehkä taakankantaja,  joka  on kuunnellut  ihmisten huolia ja murheita uupumukseen asti ja tuntenut olevansa kuin "sadun merenneito, joka kulkee veitsenkärjillä joita kukaan muu ei näe."  

Viimeinen henkilö jonka  Faye  Ateenassa   tapaa,  on  kuin hänen  peilikuvansa,  näytelmäkirjailija  Anne, joka  on tullut    opettamaan hänen jälkeensä kirjoituskurssilaisia.   Lähtöiltana  Faye  kuuntelee  Annen kertomusta.  Annellakin on takanapäin avioero ja  lisäksi traumaattinen tapahtuma jota hän sanoo "selkkaukseksi."  Hän oli kokenut peräjälkeen kaksi kriisiä, joista toinen oli identiteettikriisi. "Hän oli kuin ihminen, joka oli unohtanut äidinkielensä [...] häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja." Lentokoneessa hän oli  aloittanut  keskustelun  vieressä istuvan miehen kanssa karkoittaakseen     ahdistavat ajatukset.  Mies oli diplomaatti joka oli elänyt monilla kielillä.  Kun hän kuunteli  miestä 

"hän oli  alkanut nähdä itsensä  muotona, ääriviivoina joita  yksityiskohdat kehystivät  muodon itsensä  pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vielä tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran  selkkauksen jälkeen hahmottamaan  kuka  hän oli" (alleviivaus minun).

Onko Faye  epäluotettava kertoja?    Kun mies  johon hän tutustui lentokoneessa ja jonka kanssa kävi  veneretkellä kaksi kertaa, soittaa pyytää häntä taas  veneretkelle, hän sanoo pokkana, että  menee katselemaan nähtävyyksiä erään tuttavansa kanssa, vaikka  on lähdössä parin tunnin kuluttua lentokentälle. Miksi hän valehtelee? Ehkä se selviää trilogian seuraavassa osassa.

Rachel Cusk. Siirtymä.  Suomentanut Kaisa Kattelus, Kustantamo S&S, Helsinki 2019

Alkukielellä   Cuskin  trilogian  toisen  osan nimi on  Transit. Kirjojen nimet   ovat  tienviittoja  sisältöön, siksi tärkeitä.  Transit voi  siirtymän  lisäksi   merkitä  kauttakulkua  tai  ylikulkua, joka astronomiassa viittaa Wikipedian  mukaan "tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna."  Astrologiassa  planeettojen ylikulku ( transiitti)  viittaa ihmisen sisäisen  tähtikartan  tapahtumiin, jotka  voivat heijastua  ulkoisiin tapahtumiin. 

Toisen osan  alussa  digitaalinen astrologi ottaa Fayeen  sähköpostitse yhteyttä.   Faye  arvelee, että tietokonealgoritmi on  luonut sähköpostin. Jos  niin on, niin se merkitsee,   että hän  on surffailut  netin  astrologiasivustoilla  useammin kuin kerran.    Hän  elää muutoksen aikaa,  ei ihme, että  hän  hakee  neuvoa  nettiastrologiasta. Niin minäkin  olen tehnyt , sen  lisäksi   että olen konsultoinut I Chingia eli Muutosten kirjaa ja Tarot-kortteja.  Sähköpostissa oli  linkki  Fayen  tähtikarttaansa.  Hän maksoi  pyydetyn  summan ja   avasi linkin. Luultavasti  hän  suunnitteli    tuolloin  muuttoa Lontooseen.   Hän viittaa muuttoon ensimmäisen osan alussa.  Alkukesästä hän     osti    Lontoosta  asunnon. Muutto oli  niin  tuore  tapahtuma, että  hänen poikansa  eksyi  koulumatkalla ja  soitti hänelle Ateenaan kesken  kirjoituskurssin.  Faye antoi puhelinneuvontaa ja  poika löysi koulunsa.  

 Trilogian toinen osa  kuvaa   Fayen  arkea Lontoossa.   Astunto  on   niin  kehnossa kunnossa, että  siellä on tehtävä  täysremontti ennen kuin lapset voivat asua siellä.  He asuvat isänsä luona remontin aikana. Faye elää elämäänsä remontin keskellä,  kuuntelee   urakoitsijan  huolia ja alakerran pariskunnan rähinöitä ( he ovat "kuin  Beckettin Nagg ja Nell  roskasäiliöisään"), käy   värjäyttämässä hiuksensa  uusiksi kampaajalla, joka vastustaa kaikkia muutoksia,(hiukset  hiukset! naisen  sisäisen muutos näkyy ensimmäisenä  hiustyylin muutoksena),  tapaa kadulla sattumalta  entisen poikaystävänsä, jonka  hylkäsi viisitoista vuotta sitten  miehen takia, jonka kanssa meni naimisiin ja joka jätti hänet kolme vuotta sitten, osallistuu  kirjallisuusfestivaaliin (ironinen kuvaus tapahtumasta, jossa  mieskirjailijat puhuvat vanhaan miesmalliin) ja  opettaa  viikottain fiktiokurssilla kirjoittamista. Hänellä on myös  yksityisoppilaita. Eräs  heistä on valokuvaaja, joka   haluaa kirjoittaa kirjan taidemaalari Marsden Hartleysta (1877-1943).   Valokuvaajalla  on 300 000 sanaa muistipainoja taiteilijasta, mutta hän   ei tiedä miten  saisi kirjan  kasaan.  Hän  on kova puhumaan,  Faye kuuntelee  ja ajattelee, että ihmiset paljastavat  itsensä huomioissa, joita tekevät toisista.   Kirjan  loppupuolella hän sanoo, että "oli oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi."

Päivä joka   tietokoneastrologin maksullisen raportin mukaan   on erityisen  merkittävä tulevassa siirtymävaiheessa, on tuiki tavallinen päivä.  Faye juttelee remonttimiesten kanssa, hänen poikansa  soittaa, että on kadottanut  avaimet eikä pääse isänsä kotiin, Faye lohduttaa  poikaa,  ja   lähtee sitten opettamaan  fiktiokurssia.  Sen jälkeen  hän illastaa miehen kanssa,   mikä  saattaa olla  merkittävä tapahtuma  tai  sitten ei ole.   Jotain kuitenkin  tapahtui.  Kun hän myöhemmin  illalla palasi kotiin, "huoneet olivat hiljaisia ja tuntuivat lujilta jalkojen alla." Se oli uutta.  Entistä oli alakerran nainen joka huusi hänelle  oven takana: "Helvetin huora."  

Vaikuttaa siltä, että   Faye on alkanut  hiljalleen toipua  avioerosta, sillä   kirjan  viimeisessä  luvussa  hän  pystyy puhumaan  myös  omista tunteistaan  eikä vain  kuuntelemaan  toisia. Serkkunsa  ja  tämän  uuden naisen  kutsuilla ( serkku oli hiljaittan eronnut ja aloittanut uuden elämän) hän  kertoo   milloin   oli  tajunnut, että  hänen avioliittonsa  on  ohi.  Mies oli poissa kotoa ja   hänellä  oli ahdistava olo,  lapset riitelivät, isompi poika tarttui pienemmän päähän ja iski sen  kaikin voimin keittiön työtasoon.  Hän kertoo, että  hänelle oli konkretisoitunut silloin jotakin mitä hän ilmeisesti jo tiesi.  Hän oli kuvitellut että lapset olivat toimineet  "tämän tiedon palveluksessa, ajautuneet tekemään näkyväksi sellaista mitä he eivät    itse ymmärtäneet tai tajunneet." Ei se  ole  kuvitelmaa,  niin lapset toimivat vanhempien kriisitilanteissa.  Sitä sanotaan ajeeraukseksi (englanniksi "acting out," opin  sen termin, kun olin  töissä  kasvatusneuvolassa ).  Vuoden kuluttuan  mies muutti pois  kotoa.   

Faye kertoo,  että yhteen  aikaan miehen lähdön jälkeen  erityisen  raskaita kokemuksia   olivat  olleet  poikien lemmikkieläinten kuolemat,  niitä kuoli  koko ajan. "Minusta tuntui kuin jokin talossa olisi tappanut ne, ilmapiiri jota yritin herpaantumatta kieltää tai hälventää." Serkku tulkitsee,  että se oli miehen kosto: mies jätti hänet lasten kanssa yksin kuolemaan taloon." Siinä talossa sinulle ei olisi voinut tapahtua mitään hyvää," serkku  sanoo.

Minä tulkitsen  miehen lähdön ja  lemmikkien kuoleman synkronisiteetiksi: kaksi tapahtumaa  näyttää liittyvän   yhteen, vaikkei niillä ole  mitään  syy-seuraus-  eikä  muutakaan järjellistä suhdetta.   Synkronisiteetti on symbolinen tapahtuma. Sisäinen ja ulkoinen  komppaavat  toisiaan.  Minulta  särkyivät  aikoinaan kaikki peilit eron  jälkeen, se jos mikään oli symbolinen tapahtuma, sillä  vanhan kansan uskomusten mukaan se merkitsee kuolemaa.  

Faye lähtee serkun talosta ja kirja päättyy sanoihin: "Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan.  Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa."

Suljin kirjan   vaikuttuneena.  Haluaisin  lukea kolmannen osan saman tien, mutta se  ilmestyy   vasta ensi vuonna.  Osan nimi  on englanniksi Kudos, se  tarkoittaa   kiitosta ja ylistystä,  myös kehuja. Olen nauttinut  trilogian  kahden osan   lukemisesta,  kolmas osa tuskin  tulee olemaan pettymys.  Kävin  Helmetin nettisivulla katsomassa saako sen  englanniksi. Helmetissä sitä on  8 kappaletta, mutta   varausjonossa  on 92 ihmistä. Taitaa mennä pitkälle syksyyn ennen kuin saisin  sen.  Akateemisessa  kirjakaupassa  näyttäisi  olevan  huokea pokkaripainos.  Harkitsen ostamista, se kannattaisi, koska  Cuskin teksti on niin tiuhaa ja monikerroksista, että  se ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla.   


Trilogian kaksi ensimmäistä osaa sain kustantajalta. 


Rachel Cuskin haastattelu Ylen Areenassa
https://areena.yle.fi/1-50157460