Kokemuksia äänikirjoista

Kuvassa  Ninni ja kirjoja joita kuuntelen tai  olen kuunnellut   (luurien väliin ei mahtunut  neljää kirjaa enempää).

Kuinka kaikki alkoi

Olen vuosikaudet potenut kausiunettomuutta joulu-  ja   kesäkuussa, ja  syönyt  unitabletteja tai juonut  punaviiniä saadakseni unta.  Runsas  vuosi sitten joulukuussa  keksin vihdoin ja viimein ratkaisun  ongelmaan.  Se  löytyi  Ylen Areenasta.  Rupesin  kuuntelemaan  öisin    Marcel Proustin

 Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, jota luki  näyttelijä Erja  Manto.  Hänellä  oli  niin rauhoittava  ääni, että  nukahdin kymmenessä minuutissa    aivan kuin  lapsena,  kun  äiti oli lukenut iltasatuja,   joita ilman en saanut  unta.  Voi olla, että Erja Manton (Mannon?) äänessä oli jotain samaa kuin äitini äänessä, jota en  muista.

 Kuinka kaikki jatkui

Ei aikaakaan, kun halusin kuunnella  äänikirjoja myös metrossa, bussissa, junassa ja erilaisissa jonotus- ja odotustiloissa.    Aikaisemmin olin lukenut  liikennevälineissä ja odotustiloissa, mutta heikko näköni oli   heikentynyt  entistäänkin niin, että  lukeminen niissä  kävi  rasittavaksi silmille.  Mutta  Ylen Areenan kuunteleminen  oli niissä  hieman hankalaa.  Ei ollut joko  WiFi-yhteyttä tai  jos oli, niin    se katkeili   varsinkin metrossa silloin kun vaunut olivat täynnä ihmisiä luurit korvilla (ehkä he kuuntelivat äänikirjoja). 

 Latasin  puhelimeen Helmetin Ellibs - sovelluksen. Helmetin e-kirjakokoelma oli aika vaatimaton,  menekkikirjoja kyllä löytyi, mutta ei vähälevikkistä kirjallisuutta.  Novelleja oli vähän ja  runokokoelmia vain yksi, se oli   Eino Leinon runot.  Vahinko, sillä runot ovat  oivaa kuunneltavaa  lyhyillä metromatkoilla.

 Ajattelin kokeilla jotain maksullista kirjojen digipalvelua,  mutta en löytänyt   Nextorysta,  Elisasta, Bookbeatista ja Storytelista   mielikirjailijoitani Olga Tokarczukia ja   Georges Perecia. Storytel  vaikutti muuten  kiinnostavalta palvelulta, siellä oli  mm. Samuel Beckettiä englanninkielellä, Danten Divina Commedia  myös englanninkielellä -  ja  ihme kyllä Paavo Haavikon  esikoiskokoelma Tiet  etäisyyksiin ja  Katri Valan  Pesäpuu palaa!  

 Celian nettisivustolta löytyivät kaikki ne  kaipaamani  äänikirjat, joita  ei kaupallisissa  digipalveluissa ollut. Celia on  näkövammaisten kirjasto.  Siellä on  aktiivisia   äänikirjojen kuuntelijoita siitä  päätellen, että olen saanut sieltä parhaat lainauskorvaukset. Rupesin miettimään miten pääsisin  Celian asiakkaaksi.  Nettisivustolla lukee, että sen   palvelu on "tarkoitettu kaikille joille  painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi hankalaa."  Kysyin kirjastonhoitajalta, että olisiko  minulla edellytyksiä päästä  asiakkaaksi, kun  olen  lukihäiriöinen,   likinäköinen ja alkava kaihi on  ruvennut  haittamaan  lukemista.   Edellytykset riittivät.  Ensimmäinen kirja  jonka  lainasin Celiasta oli   ranskalaisen Michel Butorin  Tänä yönä nukut levottomasti. Se  kertoi keski-ikäisestä miehestä, joka matkusti yöjunassa Pariisista Roomaan vaimon luota  rakastajattaren luo. Se  oli  ranskalaisen uuden aallon romaaneja, ilmestynyt 1950-luvun loppupuolella. Junamatkan kuvaus oli syy miksi kirja kiinnosti minua.

Kuuntelukokemuksia

Ensimmäiset kuuntelemani runokirjat olivat Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Tuuli ja kissa (Poesia 2018),  ja  600 vuotta sitten eläneen zen-munkki  Ikkyuun  Riehaantunut pilvi ja luurankouni  (suom.  Kai Nieminen, Basam Books 2010).  Kyllä kannatti  kuunnella!   Mutta  jos kuuntelee metromatkalla  dekkaria,  kannattaa pitää varansa, ettei aja  aseman ohi.

Seuraavaksi yritin kuunnella  kokonaisen  runoeepoksen. Se oli  Goethen Faust (suom. Otto Manninen, WSOY 1936), joka oli tehnyt minuun vaikutuksen kuusitoista- seitsemäntoistavuotiaana niin että  muistan vieläkin säkeet:

Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,

erilleen pyrkii kumpainenkin noista;

syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa

pusertaa toinen kouristavin vaistoin,

maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin

päin alkuansa korkeaa.

Luettuna säkeet  säkeet ovat jotakuinkin siedettäviä, mutta kuultuina  aivan  kamalia.  En  pystynyt  jatkamaan kuuntelua. Vika ei ollut lukijassa, vaan aikansa  eläneessä suomennoksessa.  Sivumennen sanoen Vajaan vuoden aikana olen  kohdannut vain yhden lukijan,  jota en voinut kuunnella, koska hänellä oli niin vetelät  ässät.  

Minulle  kuuntelijana  on  tuottanut suurta  iloa  kaksi   modernia klassikkoa:  James Joycen Odysseus  ja  Georges Perecin  Elämä  Käyttöohje. Romaaneja.  Pentti Saarikoski suomensi Odysseuksen ja Ville Keynäs  Elämä Käyttöohjeen. Molemmat verrattomia suomentajia, ilman heidän  kielentajuaan kuuntelunautinto olisi  jäänyt pienemmäksi.

Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1964.  Olin siihen aikaan  kunnianhimoinen kirjallisuudenopiskelija  ja  kävin  yliopiston kuppilassa  enemmän tai  vähemmän teoreettisia keskusteluja kirjan rakenteesta, kielestä, tyylistä, kerronnasta ynnä muista seikoista.  Asiaan kuului myös  arvostella Saarikosken suomennosta kehnoksi.  Lähiluin  kirjan  rähjäiseen kuntoon kuten ylläolevasta kuvasta näkyy (se seisoo  Tammen Keltaisen kirjaston kirja Lasihelmipelin vieressä).  En  muistanut, miten  hauska kirja se oli  ennen kuin kuuntelin sen viime vuoden puolella. Ehkä en nuoruuden  tiukkapipoisuudessani ollut edes huomannut sen hauskuutta.  Ja  Saarikoskikin osoittautui   sekä luovaksi että loistavaksi  suomentajaksi.

Perecin "Käyttöohjetta" yritin lukea 2000-luvun  alussa ranskaksi pienessä ranskalaisessa kaupungissa, mutta  kielitaitoni ei riittänyt,  ja kirja  jäi kesken.  Ville Keynäsin  suomennos  ilmestyi vuonna  2006.   Ostin kirjan, mutta en päässyt lukemisen alkuun.  Oulipolaiset  teoriat kirjan  rakenteesta  olivat jäykistäneet minut.   Vapauduin  teorioiden vallasta vasta kun   rupesin  kuuntelemaan "Käyttöohjetta."  Rentouduin ja  nautin kuulemastani.  Kuuntelin kirjan ainakin kolmeen kertaan, ja joka kerta löysin  siitä jotain hykerryttävän hauskaa. 

Kolmas kuuntelemani moderni klassikko  on  Herman Hessen  Lasihelmipeli.  Teini-ikäisenä  hullaannuin +  samastuin Hessen  Arosuteen.  Hesse-huumassa minun oli  saatava lisää   lisää hänen kirjojaan, mutta suomeksi oli tuohon aikaanvain Alppien poika  Arosuden lisäksi.  Oli pakko lukea    ruotsinkielellä  Demian ja Siddhartha.  Kiinnostukseni itämaiseen henkisyyteen saattaa olla peräisin  Hesseltä.  Hyötyäkin  hänen kirjoistaan oli - ruotsinnumeroni nousi viitosesta  kahdeksikkoon, ja ylioppilaskirjoituksissa olin  hilkulla saada  laudaturin.

Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen  kerran suomeksi  1972, sen  jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia.    Ostin kirjan  viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988.   Olin edelleen  kiinnostunut  itämaisesta henkisyydestä,   mutta   en ollut  enää teini-ikäinen.  Minusta  kirja oli  pitkäveteinen utopia  Kastalia -nimisestä  provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla.  Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä  ja harrastivat  henkisiä  asioita ( tieteitä,  taiteita ja filosofiaa).    Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain  häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli  pikemminkin  dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken. 

Seuraavan kerran  yritin lukea  Hessen aateromaania vuonna  1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä.  Kirja   jäi taas kesken.  Se oli liian abstrakti.  Hesse ei kertonut mitään konkreettista  lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani.  Peli  oli ilmeisesti  jonkinlainen  kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä  hän  ollut  pelannut sitä todellisuudessa.

Kolmannen  kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä.  Viikko sitten (15.1.)  nukahdin  kesken kuuntelun. Näin unta että istuin  hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän  ääressä  tuntemattomien ihmisten kanssa.   Oli menneillään joku kokous. Pöydän  toisella puolella  seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani,  Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta.   Minulla  oli jotain  sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta  en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen  puhetulvan.  Ääni ja voimat menivät  turhissa yrityksissä, ja kurkusta  kuului  pelkkää kähinää. 

  Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa  jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta  jotain karkuun.  Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin  unohtanut  säätää kuunteluohjelman  uniajastimen,  luureissa pajatti  lukija  "veljeskuntamme ja  järjestelmämme tarkoituksesta."   Tuli tunne , että  minulla ei ole  edellytyksiä päästä tämän kirjan  sisään. Hyvästi  Lasihelmipeli!  Minun pitäisi olla  maailman ja  ihmisten  parantamisesta innostunut teini,  mutta olen  vanha nainen.  Oman  rajallisuutensa tajuaa   aamuyön hiljaisina tunteina.

 Klassikkojen  lisäksi olen kuunnellut koko joukon  viime  vuonna  ilmestyneitä kirjoja, mutta   en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi  näkö- kuin kuulomuisti,  joka  on kertakaikkiaan kehno,  ollut sellainen aina.  En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät  esitellään minulle  ensikertaa. Se on kiusallista.  Kaksi  kirjaa  on kuitenkin jäänyt   mieleeni.  Toinen  on  Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen  öisin ja toinen Eeva  Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.  

 Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli  niin persoonallinen,että heidän  kirjansa  erottuivat  selkeästi muista kirjoista. Tuntui  kuin Tukkimäki olisi   puhunut   minulle itsestään  ja  kiinnostuksensa kohteista  naisista, jotka  kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin  olisin ollut  hänen hyvä  kaverinsa.    Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja  taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.

 Turusen virkeät lauseet,  hänen kielensä rytmi ja  kekseliäisyys puolestaan hurmasivat  minun korvani. Erityisen paljon  pidin kertomuksesta  Parahin tekninen isännöitsijä,  jossa  yksinäinen  nainen kirjoittaa isännöitsijälle  pitkää kirjettä.  Nautin   hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat  niin tragikoomisia, että hihittelin  itsekseni metrossa. Ne  poikkesivat    huumorinsa takia  niin paljon   angstisista  suomalaisihmistarinoista. 

Summa summarum:  Äänikirjat  ovat  armottomia. Ne paljastavat  kielen ja tyylin  falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset   metaforat ja vertaukset tappavat  kielen. Jos kieli on tylsää  ja  lauseiden rytmi   yksitoikkoisen elotonta,   kirja on  kuuntelukelvoton.  Mikäli   tarinan rakenne, monikerroksisuus,  yksityiskohdat ynnä muut  kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea   enemmin  kuin kuunnella kirja. 

Erilainen matkakirja

Japanilaisen Susumu Shingun  liikkuva veistos Mudamissa, Modernin taiteen museossa Luxemburgissa ( ja minä  ihailemassa   veistosta).   Shingun näyttely päättyi loppiaisena.  Ihastuin hänen  kineettisiin   veistoksiinsa, joita tuuli  liikutteli Mudamin pihamaalla.  Minusta  on mainiota , että  veistokset  liikkuvat   eivätkä enää jökötä liikkumattomina maassa.  

                                   Matkat ja museot

Joulun ja uudenvuoden  välissä  lensin  Helsingistä  Frankfurtiin, sieltä Luxemburgiin  ja   samaa  reittiä toisinpäin takaisin Suomeen. Matkakirjana  minulla  oli  Tokarczukin   Vaeltajat ( Suom. Tapani Kärkkäinen  2012.)  Teoksen   teeman  keskeinen lause, minun mielestäni on: " Se joka pysähtyy, kivettyy, joka jää, lävistetään kuin hyönteinen, hänen sydämensä läpi isketään puinen neula."  

Vaeltajien  kertoja on nimetön nainen.   Hänen  itineraarinsa on paljon kiinnostaampi kuin minun.  Se  on  seuraavanlainen:  1. Wien, Narrenturm  2. Wien, Josephinum 3. Dresden, Deutsches Hygiene-Museum 4. Berlin, Berliner Medizinhistorische Museum der Charité 5. Leiden  Museum  Boerhaave 6. Amsterdam, Vrolik Museum 7. Riika, Paula Stradina Medicinas vestures muzejs ja Jekaba Primana anatomijas muzejes 8. Pietari, Musei antropologii  (Kunstakamera) 9. Philadelphia, Mütter Museum.

Olen linkittänyt  kolme  museota, jotta  lukija voi  käydä  katsomassa mikä  nimetöntä minäkertojaa kiinnostaa.   Hän sanoo, ettei hän ole koskaan  ollut  kovin kiinnostunut taidemuseoista ja  mikäli  hänestä riippuisi,  hän muuttaisi ne mielihyvin "kuriositeettikabineteiksi, joihin  kootaan esille pantavaksi kaikkea sellaista, mikä on  harvinaista ja ainutkertaista, kummallista ja hirviömäistä. Sellaista mikä lymyää tietoisuuden varjopuolella ja joka sinne kurkistaessa lymyää samantien näköpiiristä." 

(Minun lisäykseni: Kuten yli 300 miljoonaa vuotta vanha sokeritoukka, joka livahtaa piiloon  kun kylpyhuoneeseen sytyttää valon).

 Häntä   vetävät   puoleensa sairaaloiden yhteydessä olevat  kokoelmat.    "Ne  kertovat  muinaisten keräilijöidensä  arveluttavasta mausta,   jota  edustavat      vuosien varrella kerätyt luonnonoikut, kaksipäiset ja päättömät     formaldehydiliuoksessa leijuvat reliikit.   Joku on nähtävästi katsonut, että  näille luonnonoikuille kuuluu kuolemattomuus."   Anatomisten museoiden reliikit ovat  kertojan  vaelluksen  päämäärä.   Hän vertaa itseään pyhiinvaeltajaan.   Hän on  sitä mieltä, että  ihmisestä, joka ei pidä yksin matkustamisesta, ei ole  pyhiinvaeltajakasi.

Hän    vaeltaa    kaksituhattaluvun  ensimmäisellä  vuosikymmenellä pääasiassa Euroopassa,   ehkä vuoden 2005 tienoilla,  koska   minun muistini  mukaan  tuon vuosikymmenen   parina ensimmäisenä  vuonna ei  vielä ollut  videoyhteydellä  varustettuja kännyköitä,  ei Wikipediaa , ei ilmaista internettiä lentokentillä,  ei naisille  minikokoisia kosmetiikkapakkauksia  lentomatkoja varten eikä    Lara Croftia   voinut pelata  lentokoneessa.   Ne olivat viattomuuden aikoja.   Somea ja  Facebookia ei ollut,   Googlekin kulki  vielä lapsenkengissä, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä googlaamalla  v oi löytää   melkein kenet tahansa.    Jos ihmistä ei  löydy internetistä , niin häntä ei  ole  olemassa, toteaa  kertoja.  Yksi  Vaeltajien monista tarinoista kertoo miehestä, joka  löytää nuoruudenrakastettunsa     nimen ja osoitteen netistä ja   ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla. Nainen matkustaa toiselta puolen  maapalloa tapaamaan miestä.

Kertoja on senikäinen  nainen, että hän  on muuttunut näkymättömäksi.  Se tapahtuu  väistämättä  naisille  keski-iän koittaessa. Hänestä se on hyvä asia. Silloin  voi   tarkkailla ihmisiä ja kirjoittaa rauhassa,  mitä näkee ja ajattelee.    Hän kertoo kirjoittavansa junissa, hotelleissa,  odotushalleissa, lentokoneiden  alas laskettavilla pöydillä, museoiden portailla, kahviloissa, tiensivuun pysäytetyssä autossa. Hän kirjoittaa lounaan aikana, joka pöydän alla ( mikä huvittaa minua) tai vessassa.  Minä ymmärrän häntä. Matkoilla   saa paljon   ideoita, jotka on kirjoitettava heti muistiin  muuten ne katoavat  kuin öiset unet.   On matkustettava yksin  ja   välteltävä maanmiehiä, että voi kirjoittaa.

 "Mutta minusta ei koskaan tullut oikeaa kirjailijaa - miehet ylipäätään tuntuvat kirjailijoina vakuuttavammilta,"  kertoja toteaa ja jatkaa: " Teksteissäni elämä muuttui epätäydellisiksi kertomuksiksi, unenomaisiksi pikkutarinoiksi tai  hämäriksi  juonenpätkiksi, se näyttäytyi etäältä, kummallisesti nyrjähtäneistä näkökulmista tai  poikkileikkauksina, ja kokonaisuudesta oli vaikea sanoa yhtään mitään."  Onneksi hän  ei  oppinut  kirjoittamaan kuten miehet. 

 Vaeltajat -romaanin   kerronta  ei etene lineaarisesti kuin juna  pisteestä A pisteeseen B, vaan  hypähtelee  ajasta,  paikasta, asiasta ja henkilöstä toiseen. Kirjassa on 116 otsikolla varustettua fragmenttia. Jotkut  niistä   ovat vain  lauseen tai parin mittaisia, jotkut kymmenien  sivujen pituisia  tarinoita. Valitsen näytteeksi fragmentin, joka  on vajaan puolen sivun mittainen. Sen nimi  on: 

                                                    Naparetket.

"Mieleeni muistuu, että Borges muisti joskus lukeneensa  siitä, miten tanskalaispapit olivat tiettävästi joskus Tanskan  suurvalta-aikaan julistaneet kirkoissa, että se joka lähtee  naparetkelle Pohjoisnavalle saa helpommin  osakseen sielun pelastuksen. Mutta koska halukkaita ei juuri ollut, papit totesivat että retki olisi pitkä ja raskas, eikä se suinkaan sopisi kaikille vaan ainoastaan rohkeimmille. Mutta halukkaita ei edelleenkään ilmaantunut. Jotta papit olisivat  säilyttäneet kasvonsa, he yksinkertaistivat julistustaan: oikeastaan mikä tahansa matka voitaisiin lukea naparetken veroiseksi, vaikka ihan lyhytkin retki, jopa vossikka-ajelu.
     Nykyään varmaan metromatkakin."

Minä valitsin tuon  fragmentin, koska ennen  matkalle  lähtöä  olin  lukenut  Borgesin esseen   Kafka ja hänen edeltäjänsä kokoelmasta  Haarautuvien polkujen  puutarha. Latasin kokoelman äänikirjana matkapuhelimeeni   Tokarczukin Vaeltajien lisäksi   ja riemastuin kun  löysin Borges-muistuman hänen kirjastaan.   Se ei sinänsä  ollut mikään suuri yhteensattuma, mutta  kirjallisuuden lukeminen on    toisinaan  suuri löytöretki.

Borges oli pitänyt Kierkegaardia  yhtenä Kafkan edeltäjistä ja perustellut näkemystään  mm. tarinalla tanskalaisista papeista, jonka oli löytänyt Kierkegaard-elämäkerrasta.  Kierkegaardin mukaan   papit ilmoittivat lopulta, että" matka kuin matka, vaikkapa vain  laivaretki Tanskasta Lontooseen, tai sunnuntaiajelu kaupungin keskustassa on oikein tulkittuna  todellinen naparetki." ( Matti Rossin käännös v. 1969).  

Yhtä  riemastuttava oli   ensikohtaaminen Olga Tockarczukin  kanssa vuonna  2004, jolloin hänen  romaaninsa  Päivän talo, yön talo  ilmestyi suomeksi Tapani Kärkkäisen suomentamana.  Tockarczukista tuli   suosikkikirjailijana, kun luin että kirjan  minäkertoja  kävi  internetin  unisivustoilla lukemassa  unia.  Unet olivat  kirjan keskeinen teema. Ajattelin, että ehkä me olemme tavanneet jollakin  unisivustolla  yhdeksänkymmentäluvulla, jolloin  vierailin ahkerasti noilla sivustoilla.  Hänestä tuli  tuolloin minun  kirjailijasuosikkini.  Suhde häneen   on ollut kestävä.   Me olemme  tavanneet kerran  Best European Fiction -antologian  sivuilla (se tapahtui vuonna 2011), mutta en  ole varma huomasiko hän minut. 

                            Kirjan  uusi  tuleminen

Vuonna  2018   Tockarczukin matkakirja ilmestyi englanniksi  nimellä  Flights ja  sai  samantien   arvostetun Kansainvälisen Booker- palkinnon.  Flights tarkoittaa lentoja ja pakoja eikä se aivan  vastaa vuonna 2007 ilmestyneen  alkuteoksen nimeä Bieguni.    Kirjan  suomentaja Tapani  Kärkkäinen    selvittää blogikirjoituksessaan Olga Tockarczukista,  että   Bieguni -nimi   viittaa 1700 luvulla syntyneeseen vanhauskoiseen lahkoon, joka tunnetaan venäjäksi nimellä beguny tai stranniki, suomeksi "vaeltajat, "muukalaiset" tai "pakenijat."  Lahko uskoo, että maailma on joutunut saatanan valtaan ja ainoa keino pysyä puhtaana on olla  alituisesti liikkeessä ja välttää kaikkia  yhteiskunnan järjestyneitä organisaatioita.  

Palkinnon jälkeen  Australiassa ilmestynyt  pokkarin kansi. En tiedä kuka on  graafikko. Palkinto  tuli  toukokuussa. ja minä päätin, että luen  kirjan uudelleen heti kun pääsen eroon oman matkakirjani käsikirjoituksesta.  (Pääsin siitä irti vasta joulun alla).  Olin lukenut   Tockarczukin kirjan  kuusi, melkein seitsemän  vuotta   sitten,  kun  kirja ilmestyi  suomeksi,  ja kirjoittanut  siitä   blogitekstin, mutta unohtanut  sekä sen  tekstin  että  kirjan sisällön   lukuun ottamatta yhtä tarinaa, jossa  heinällä  täytetty  itävaltalainen hovimies  ja diplomaatti  Angelo Soliman oli pantu  näytteille  Wienin  Kunstkameraan, koska hän oli  ihonväriltään musta.  Tarina oli tehnyt minuun vaikutuksen.  Kirja kannatti lukea uudelleen. Se oli  ollut  hyvä jo  ensimmäisellä lukukerralla ja vain   parantunut  vanhetessaan.  

Kansainvälinen   Booker-palkinto nosti   Tokarczukin  kirjan  unholasta.  Harvoille kirjoille käy  niin onnellisesti, mutta joskus  ajallinen välimatka auttaa näkemään  paremmin kirjan monet tasot. Tokarczuk sanoi palkinnonjakotilaisuudessa olevansa  yllättynyt ja  onnellinen.    Hän oli  uskonut , että    Vaeltajien  aika  oli ohitse, koska se oli  ilmestynyt  jo  yksitoista vuotta sitten.  " Olen  hyvin onnellinen, että  tämä kirja on saavuttanut uuden tason  yleismaailmallisena   kertomuksena  matkustamisesta,  liikkeestä ja liikkuvuudesta.   Kirja tuntuu olevan   yhä ajankohtainen," hän  totesi palkintopuheessa. 

 Tilaisuuden  jälkeen tehdyssä  haastattelussa  hän kertoi, että  hän oli  aloittanut  Vaeltajien kirjoittamisen  etsimällä uutta muotoa romaanille, "koska  me elämme  sellaisessa hullussa maailmassa, että meidän  on  määriteltävä uudelleen  mikä  romaani on. On mahdotonta  kertoa  kirjan tarinaa alusta loppuun lineaarisella tavalla.  Aluksi  mielessäni oli    hyppiminen  yhdestä pisteestä toiseen. Se  on kuin  tietokoneen ikkunoiden avaaminen, on niin paljon  paikkoja.  Tai kuin  television laittaminen  päälle  - siinä toinen metafora - ja   voi  hyppiä  kanavalta toiselle."

                           Ihmisen vahvin elin on kieli

Vaeltajat   on kääntäjiä palkitseva kirja.  Vuonna  2013 Tapani Kärkkäinen sai Acgricola-palkinnon parhaasta   suomennoksesta,  ja  vuonna 2018 Jennifer Croft parhaasta englanninnoksesta. Hän jakoi  Kansainvälisen Booker-palkinnon  50 000 puntaa Olga Tokarczukin kanssa. 

Jennifer Croft on kirjailija, kriitikko ja kääntäjä.  Hän on opiskellut  puolankieltä Iowan yliopistossa, suorittanut maisterin tutkinnon kirjallisuuden kääntämisestä ja   asunut  kaksi vuotta Puolassa  Fullbright- stipendiaattina.    Kaikin puolin  ansioituneellekin  kääntäjälle tulee  eteen  pulmatilanteita.   Puolan- ja suomenkielessä  on  yksi "kieli" jolla on kaksi merkitystä, se tarkoittaa yhteydestä riippuen joka  anatomista  lihasta tai  puhuttua, kirjoitettua, viitottua kieltä. Englanninkielessä on "tongue" (lihas) ja "language" (kielijärjestelmä).   Ylläoleva otsikko  on  Kärkkäisen käännös suomeksi.  Croft kääntää  saman  otsikon englanniksi: " The    Tongue Is the Smallest Muscle" ( katso Wikipedian artikkeli, jossa on luettelo kirjan otsikoista). En tiedä millainen on alkukielen otsikko,  mutta englanninkielellä otsikko menettää metaforisen merkityksensä.  Kieli on, jos ei ihmisen, niin ainakin kirjailijan vahvin elin.  Englanninkielinen lause ei sitäpaitsi pidä paikaansa.  Ihmisen pienin lihas on  välikorvan jalustinlihas, ei kieli.   Tämänkaltaisiin  ongelmiin  kääntäjä  törmää, kun hän siirtyy kielijärjestelmästä toiseen.   Mutta onneksi on   vielä olemassa lannistumattomia  kääntäjiä. Ilman heidän työtään  lukijoiden maailma jäisi  kovin  nurkkakuntaiseksi.

 OlgaTokarczukin romaanin Vaeltajat kuvitusta.  Aukeaman  kuva    Odysseuksen   vaelluksista.   Karttakuva  on peräisin   teoksesta The Agile Rabbit Book of  Historical and Curious Maps. The Perin Press, Amsterdam  2005.  

Kirjastossa

Työpöydällä kirjakissa Ninni ja  Borgesin  suomennetut teokset

Millainen on suurenmoinen kirjasto?  Mark Twainin mukaan se on  kirjasto, josta on jätetty pois Jane Austenin kirjat ”Vaikka  siihen kirjastoon ei muita kirjoja jäisikään, se olisi  edelleen  suurenmoinen kirjasto, koska siinä ei olisi Jane  Austenin teoksia.”    Mark Twainin kirjastomielipide on peräisin Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerrasta (Suom. Pentti Saarista. Aviador 2018.) Alkuperäisteoksen nimi on Autobiographical Essay. Se ilmestyi New Yorkerissa vuonna 1970. Kirja keskittyy olennaiseen eli siihen miten Borges kehittyi lukijasta kirjailijaksi.  Ensimmäinen romaani, jonka hän muistaa lukeneensa kokonaan, oli Twainin Huckleberry Finn. Hän oli yksinäinen lapsi, kuten monet tulevat kirjailijat ovat olleet lapsuusvuosinaan. Kirjat olivat hänen kavereitaan. Isä opetti hänelle muun muassa ”runouden mahdin: sen tosiasian etteivät sanat ole yksinomaan keino kommunikoida vaan maagisia ja musikaalisia symboleja.”  

Omaelämäkerta on kiitettävän tiivis kirja, vain 124 sivua. Kaikki epäolennainen kuten rakkaudet, vaimot ja epäonnistuneet avioliitot on jätetty syrjään.  Hänen elämänsä nainen oli kirjallisesti sivistynyt äiti, joka oli siitä pitäen  kun hän sokeutui, hänen  vakituinen työtoverinsa, sihteerinsä,  matka- ja asuinkumppaninsa. 

Borges oli 38-vuotias, kun hän sai ensimmäisen vakituisen työpaikan apulaisvirkailijana Buenos Airesin kaupunginkirjaston sivukirjastossa. Sitä ennen hän oli julkaissut  seitsemän runo- ja esseekokoelmaa, perustanut  pari kolme kirjallista lehteä, jotka eivät  eläneet kauan, ja   avustanut uutis- ja aikakauslehtiä. Hän oli saanut mainetta kirjallisissa piireissä, mutta kirjastossa hänen nimeään  ei  tunnettu. Hänen mukaansa kirjaston muita ”virkailijoita kiinnostivat ainoastaan hevoskilpailut, jalkapallo-ottelut ja roisit vitsit.”  Minua ihmetyttää miksi he olivat valinneet kirjaston työpaikakseen,  kun kirjat eivät kerran heitä  kiinnostaneet.

 Borgesin tehtävänä oli luokitella kirjaston kirjat kahdenkymmenen muun virkailijan kanssa. Hän luokitteli kirjoja niin vauhdikkaasti, että työtoverit alkoivat pelätä työpaikan menetystä. ”Koska tämä luokittelu on ajateltu näyttämään ulospäin työnteolta, sinä toimitat meidät kaikki kadulle”, työtoverit sanoivat hänelle.  Hän hiljensi työvauhtia, teki tunnissa päivän työt ja vietti viisi  tuntia kirjaston  kellarissa lukemassa ja kirjoittamassa.

Hän työskenteli yhdeksän vuotta kirjastossa. Hänen mukaansa ne olivat kovan onnen vuosia. Niiden vuosien aikana hän kirjoitti tuossa kellarissa kertomuksia, jotka loivat hänen maailmanmaineensa.  Kirjasto oli hänen maailmankaikkeutensa, jota hän kuvaa kertomuksessa ”Baabelin kirjasto”, jonka hän oli ajattelut työpaikkansa painajaismaiseksi toisinnoksi. ”Siinä kuvailtu kirjojen ja hyllyjen ja hyllyjenmäärä vastaa kirjaimellisesti niitä kirjoja ja hyllyjä jotka olivat aivan vieressäni.” Minusta ”kovan onnen vuodet” ovat kirjailija- ja taiteilijaelämä- ja omaelämäkertojen kiintoisinta  ainesta.

Kun Juan Perónista tuli presidentti, Borges sai ”ylennyksen”. Hänet ylennettiin apulaiskirjastovirkailijasta lintujen ja kaniinien torikaupan tarkastajaksi. Hän kieltäytyi virasta ja niin hänestä tuli työtön. Hän kertoo, että ”eräs ystävä poimi minut tien  ohesta ja minut nimitettiin Argentiinan   Englantilaisen Kulttuurin Seuran  kirjallisuuden professoriksi.” Perónin ensimmäisen presidenttikauden päätyttyä vuonna 1955 Borges nimitettiin Kansalliskirjaston johtajaksi.  Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän kirjoitti Hiekkakirjan saatesanoissa” (suom. Pentti Saaritsa WSOY 2003) ”Tunnen hienoista helpotusta, mutta en halua edes kulkea Kansalliskirjaston ohitse.”

Borgesin Omaelämäkerran jälkeen  mieli lukea  uudelleen  Borgesin  tarinoita,  niistä   erityisesti ”Baabelin kirjasto.”  Menin Oodi –nimiseen  Helsingin kaupungin kirjaston sivukirjastoon, joka oli  vastikään  avattu.    Se kirjasto ei olisi  täyttänyt  Mark Twainin suurenmoisen  kirjaston laatuvaatimuksia.  Hyllyistä löytyi kaksi  Jane  Austenin  romaania!   Oodin kirjahyllyjen mataluudesta on ollut sosiaalisessa  mediassa keskustelua . Ovat kuulemma liian matalia.  Minua se ei häiritse.  Matalien hyllyjen ylitse  voi  pitää pientä silmäpeliä miellyttäviltä  vaikuttavien lainaajien kanssa.   

 Löysin Oodin  hyllystä  Borgesin   Hiekkakirjan, mutta  en  Kuvitteellisten olentojen kirjaa (suom. Sari Selander. Teos 2009), jota ei ollut edes  Oodin kirjaluettelossa.  Omaelämäkerta oli  kyllä    luettelossa, mutta  se  oli varastossa, josta sen olisi saanut  ( ehkä) tilaamalla.   Omasta hyllystä löytyi  Haarautuvien  polkujen puutarha ( suom. Matti Rossi WSOY 1969).  Mutta  hieman vaivaa piti nähdä, jotta olisin löytänyt Kolmannen maailman, joka on Matti  Rossin toimittama ja suomentama  antologia   eteläamerikkalaista proosaa ja sisältää Borgesin  kolme tarinaa,  joista yksi on  mieleeni  ensimmäiseltä lukukerralta  jäänyt. ”Baabelin kirjasto.  Se löytyi  lopulta   Sörnäisten rantatieltä  Työväen kirjastosta,  joka on sympaattisen  hiljainen ja kotoisa kirjasto.  Kävin siellä Oodissa käynnin jälkeen.  Olin ainoa asiakas. Silmä ja varsinkin korva lepäsi hiljaisuudessa.   Nyt  minulla on menneillään  Borges-kausi.

Hyvää vuodenvaihdetta ja uutta vuotta blogin lukijoille!  Lupaan olla ahkerampi blogikirjailija  vuonna 2019.   

Traumaattinen palautus

Arkistolaitoksen kuva  palautetusta inkeriläisnaisesta.  Hymy  näyttää pakotetulta.  En ihmettele,  varsinkin kun  taustalla on  Stalinin kuva ja ympärillä sotilaita  eikä  takasin kotiin ollut pääsyä. 

Viime päivinä viranomaisten toimet turvapaikanhakijoiden (mm. kahden lapsiperheen) karkottamiseksi Suomesta ovat  palauttaneet  mieleeni inkeriläisten palautukset sodan  jälkeen  Neuvostoliittoon.  Heidät höynäytettiin lähtemään lupaamalla, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen.  Viranomaiset toimivat  yhdessä  valvontakomission ja   Valpon ( Valtiollisen poliisin) kanssa.  He antoivat valvontakomissiolle inkeriläisten nimilistan, jossa  oli yli  60 000 nimeä.

 Sodan  aikana    inkeriläisiä oli  tullut  Suomeen  kaiken kaikkiaan 63 032, joista  yli 15-vuotiaita miehiä oli 13 226, naisia  28 411 ja alle  15-vuotioita lapsia 21 385.  Tiedot isäni pikkuserkun sosiaalineuvos Eero Pitkäsen kirjasta Paimenpoika Inkeristä.  Hän toimi sodan aikana apulaispäällikkönä Hangon vastaanottoleirillä. (Vertailun vuoksi vuonna 2015 Suomeen tuli turvapaikanhakijoita 32 477). Viranomaiset tulkitsivat, että inkeriläiset ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisina.   Vapaaehtoisuuden kanssa oli vähän niin ja näin.  Saksalaiset pakottivat heidät lähtemään  miehittämiltään alueilta  Länsi-Inkeristä ja Virosta.

 Sodan jälkeen   noin 55 000  inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, osa  lähti siinä hyvässä uskossa, että he pääsevät takaisin koteihinsa, osa  pakotettiin  lähtemään.  Viranomaiset toimivat tehokkaasti, he tiesivät, etteivät inkeriläiset pääse  takaisin kotiseudulleen, ja  ettei Neuvostoliitto ole turvallinen   valtio inkeriläisille, mutta heistä  oli päästävä nopeasti eroon. ”Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista ansanpaljoutta,” kuten Eero Pitkänen toteaa.  Yleinen mielipide oli inkeriläisiä vastaan, he olivat ”ryssiä,”  he  eivät kuuluneet  tähän  maahan, heistä  oli pelkkää vaivaa ja vastusta: ”Kuka teitä täällä rupeaa elättämään, pelkkiä naisia ja repaleisia lapsia”, kuten eräs tullimies totesi inkeriläisille. ( Pitkänen s. 446).  Suomalaisilla  oli siihen aikaan tarpeeksi ongelmia   kotinsa ja maansa  menettäneiden karjalaisten asuttamisessa.

Miksi  nykyiset pakkopalautukset   koskettavat minua?

 Minun lapsuudentraumani oli inkeriläisen orpotytön katoaminen.   Saksalaiset lähettivät hänet Suomeen muiden inkeriläisten joukossa. Isäni otti hänet kasvattilapseksi.  Minä olin niin pieni, että minulla ei ole hänestä  selvää muistikuvaa, mutta muistan, että  kyselin   lapsena  vanhemmiltani, missä Niina on?  Ja vastaus oli aina: hänet on luovutettu Neuvostoliittoon.  En voinut käsittää, miksi hänet oli luovutettu, sellainen asia menee lapsen ymmärryskyvyn yli, siksi kysyin yhä uudestaan missä Niina on.  Jossain vaiheessa minulle valkeni, että hänet luovutettiin siksi, että hän oli inkeriläinen.   Aloin pelätä, että isäkin luovutetaan, koska hän on inkeriläinen, ja myös minut luovutetaan, koska olen puoleksi inkeriläinen.  Inkeriläisyydestä tuli minun kohtalonkysymykseni. Ehkä fobiani ja vieraudentunteeni ovat peräisin tuosta lapsuudentraumasta. En tiedä, mutta sen kanssa olen joutunut elämäni elämään. Parin viime vuoden aikana vieraudentunteeni tässä perussuomalaisessa  Suomessa on  vain  voimistunut.

Tähän lopetan  tilityksen ja palaan romaanin kirjoitushommiin. Blogi jatkuu, kunhan olen saanut kirjan valmiiksi. 

Blogi lomalla

Kerrottuja tulppaaneja  viljelypalstan reunalla,  alkoivat kukkia tänä vuonna vasta toukokuun lopulla.

En  ole aikoihin  ehtinyt  päivittää  blogia.  Syy: ryhdyin kirjoittamaan uutta  kirjaa huhtikuussa. Unennäkijän muistelmien jälkeen vannoin, että en  kirjoita enää  ikinä  kirjoja,   rupean  lukemaan  kirjoja ja kirjoittamaan niistä  täällä.  Mutta kuinkas  kävikään!  Kului kolmatta vuotta,  kirjoitussyyhy alkoi vaivata. Päätin  tehdä pienen kirjan, koska  Unennäkijä  oli  ollut  uuvuttava  urakka.  Liian paksukin siitä tuli.  Niin siinä käy kun yrittää sulloa koko elämän yksien kansien väliin.

Kun kirjoitan kirjaa, en  pysty  lukemaan  muiden kirjoja, on mahdotonta päästä  toisenlaiseen  sanamaailmaan sisään,  siksi minulla ei ole mitään  sanottavaa Sanat –blogissa. Tekeillä oleva kirja pitää otteessaan kuin mustasukkainen rakastaja.  Jos jossain välissä pääsen livahtamaan sen otteesta hetkesi, niin  yritän kirjoittaa lyhyen päivityksen  laiminlyömääni  Kirjailijan päiväkirjaan.   Palaan tähän blogiin  sitten kun  kirjasta alkaa tulla valmista. En osaa ennustaa  kuinka kauan  siihen menee.   Pienikin kirja vaatii aikaa syntyäkseen - joskus enemmän, joskus vähemmän kuin yhdeksän kuukautta.

Hyvää  kesää  kaikille lukijoille!