torstaina, syyskuuta 07, 2017

Traumaattinen palautus

Arkistolaitoksen kuva  palautetusta inkeriläisnaisesta.  Hymy  näyttää pakotetulta.  En ihmettele,  varsinkin kun  taustalla on  Stalinin kuva ja ympärillä sotilaita  eikä  takasin kotiin ollut pääsyä. 


Viime päivinä viranomaisten toimet turvapaikanhakijoiden (mm. kahden lapsiperheen) karkottamiseksi Suomesta ovat  palauttaneet  mieleeni inkeriläisten palautukset sodan  jälkeen  Neuvostoliittoon.  Heidät höynäytettiin lähtemään lupaamalla, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen.  Viranomaiset toimivat  yhdessä  valvontakomission ja   Valpon ( Valtiollisen poliisin) kanssa.  He antoivat valvontakomissiolle inkeriläisten nimilistan, jossa  oli yli  60 000 nimeä.

 Sodan  aikana    inkeriläisiä oli  tullut  Suomeen  kaiken kaikkiaan 63 032, joista  yli 15-vuotiaita miehiä oli 13 226, naisia  28 411 ja alle  15-vuotioita lapsia 21 385.  Tiedot isäni pikkuserkun sosiaalineuvos Eero Pitkäsen kirjasta Paimenpoika Inkeristä.  Hän toimi sodan aikana apulaispäällikkönä Hangon vastaanottoleirillä. (Vertailun vuoksi vuonna 2015 Suomeen tuli turvapaikanhakijoita 32 477). Viranomaiset tulkitsivat, että inkeriläiset ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisina.   Vapaaehtoisuuden kanssa oli vähän niin ja näin.  Saksalaiset pakottivat heidät lähtemään  miehittämiltään alueilta  Länsi-Inkeristä ja Virosta.

 Sodan jälkeen   noin 55 000  inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, osa  lähti siinä hyvässä uskossa, että he pääsevät takaisin koteihinsa, osa  pakotettiin  lähtemään.  Viranomaiset toimivat tehokkaasti, he tiesivät, etteivät inkeriläiset pääse  takaisin kotiseudulleen, ja  ettei Neuvostoliitto ole turvallinen   valtio inkeriläisille, mutta heistä  oli päästävä nopeasti eroon. ”Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista ansanpaljoutta,” kuten Eero Pitkänen toteaa.  Yleinen mielipide oli inkeriläisiä vastaan, he olivat ”ryssiä,”  he  eivät kuuluneet  tähän  maahan, heistä  oli pelkkää vaivaa ja vastusta: ”Kuka teitä täällä rupeaa elättämään, pelkkiä naisia ja repaleisia lapsia”, kuten eräs tullimies totesi inkeriläisille. ( Pitkänen s. 446).  Suomalaisilla  oli siihen aikaan tarpeeksi ongelmia   kotinsa ja maansa  menettäneiden karjalaisten asuttamisessa.


Miksi  nykyiset pakkopalautukset   koskettavat minua?

 Minun lapsuudentraumani oli inkeriläisen orpotytön katoaminen.   Saksalaiset lähettivät hänet Suomeen muiden inkeriläisten joukossa. Isäni otti hänet kasvattilapseksi.  Minä olin niin pieni, että minulla ei ole hänestä  selvää muistikuvaa, mutta muistan, että  kyselin   lapsena  vanhemmiltani, missä Niina on?  Ja vastaus oli aina: hänet on luovutettu Neuvostoliittoon.  En voinut käsittää, miksi hänet oli luovutettu, sellainen asia menee lapsen ymmärryskyvyn yli, siksi kysyin yhä uudestaan missä Niina on.  Jossain vaiheessa minulle valkeni, että hänet luovutettiin siksi, että hän oli inkeriläinen.   Aloin pelätä, että isäkin luovutetaan, koska hän on inkeriläinen, ja myös minut luovutetaan, koska olen puoleksi inkeriläinen.  Inkeriläisyydestä tuli minun kohtalonkysymykseni. Ehkä fobiani ja vieraudentunteeni ovat peräisin tuosta lapsuudentraumasta. En tiedä, mutta sen kanssa olen joutunut elämäni elämään. Parin viime vuoden aikana vieraudentunteeni tässä perussuomalaisessa  Suomessa on  vain  voimistunut.

Tähän lopetan  tilityksen ja palaan romaanin kirjoitushommiin. Blogi jatkuu, kunhan olen saanut kirjan valmiiksi. 







Ei kommentteja: