Mitä Suleika näki, kun hän avasi silmänsä?

Guzel  Jahina. Suleika avaa  silmänsä. Suom. Kirsti Era. Into Kustannus Oy 2016

Tie kirjailijaksi 

Guzel Jahina syntyi vuonna 1977 Kazanissa tataariperheeseen, isä oli insinööri, äiti lääkäri.  Hän opiskeli Kazanin pedagogisessa instituutin vieraiden kielten laitoksella.  Valmistumisen jälkeen hän muutti  Moskovaan, jossa  työskenteli   kolmetoista  vuotta  PR-alalla ( myynti ja markkinointi), meni naimisiin ja sai  tyttären.  Hän pääsi  Moskovan  elokuvakouluun, josta valmistui  käsikirjoittajaksi vuonna 2015. Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisromaaninsa  Suleika  avaa silmät.  

Jahina oli kuunnellut lapsena isoäitinsä tarinoita. Isoäiti oli ollut seitsemänvuotias, kun perhe oli karkotettu kulakkeina  Angara-joen varteen Siperiaan. Jahinan muistin mukaan isoäidin tarinat Siperiasta olivat  olleet valoisia.  Ei siellä ollut muuta pelottavaa kuin lääkäri.  Kylän lapset uskoivat, että se tappaa lapsia.

Lapsilla on lapsen mieli. He elävät nykyhetkessä. Heille karkotus ei ollut toivonta aikaa, ei pelkkää pimeyttä ja kauhua, iloakin oli.  Eivät Unelma- tätinikään muistot Siperiasta olleet synkkiä.  Hän oli vuoden pari vanhempi kuin Jahinan isoäiti, kun isovanhempani karkotettiin kulakkeina Siperiaan, Angara-joen varrelle, jonne myös Jahinan isoäidin perhe oli karkotettu.  Eivät kuitenkaan asuneet samassa kylässä.

 Kulaksi rekisteröiminen merkitsi kansalaisoikeuksien menettämistä.  Se koski myös kulakkien lapsia, heitäkin jotka olivat jo aikuisia ja  elivät omaa elämäänsä. He eivät  saaneet töitä  eivätkä  päässeet  opiskelemaan.  Tätini Saima erotettiin yliopistosta ja  setäni Eero työpaikastaan.  Olen kertonut siitä romaanissa Musta  passi.   

Inkeriläisperheen ja tataariperheen kohtaloiden yhtäläisyys sai minut kiinnostumaan Jahinan romaanista. Se kuuluu historiallisen romaanin lajityyppiin, jota en ole lukenut sitten varhaisnuoruuden.  Viihteellisyys tekee lajin romaanit helppolukuisiksi. Ei Jahinan romaanikaan viihteellisyydeltä ole täysin välttynyt, mutta annoin   sen anteeksi  aiheen    merkittävyyden  takia.

Jahina on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Hän tutki kaksi vuotta dokumentteja ja tutkimuksia pakkosiirroista ja GULAGin asuttamisesta, luki  viranomaisten raportteja  ja karkotettujen sekä ojennustyöleiriläisten  muistelmia, istui  arkistoissa ja  kävi   lävitse  Saharov-keskuksen  materiaalia, jota  löytyy   verkosta,  samoin kuin  myös  NKDV:n  aineistoa.   Jahina  eläytyi    materiaaliin  ja   tarinallisti  sen, mutta  romaani ei  vain  ottanut syntyäkseen  ennen kuin hän oli  tehnyt  materiaalista elokuvakäsikirjoituksen oppilastyön Moskovan  elokuvakoulussa.  Sen jälkeen romaanin käsikirjoitus valmistui kahdeksassa kuukaudessa.

Käsikirjoitus kiersi kustantajalta toiselle, mutta palasi aina takaisin. Kustantajien lukijoita ei kiinnostanut musliminaisen tarina, eikä lähes kahdeksankymmentäsivuinen kansanperinteellinen kuvaus tataariperheen  tavoista ja uskomuksista  käsikirjoituksen alussa.  Olivat varmaan lukeneet muutamia sivuja, ajatelleet että ketä kiinnostaa, haukotelleet ja työntäneet käsikirjoituksen palautuskuoreen.  Etnisyys ei ole ollut muodissa 2010-luvulla. Seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvuilla etnisten kirjailijoiden teoksia julkaistiin paljon. Niitä myös suomennettiin. Minä muistan Tšingiz Aitmatovin, Anatoli Kimin, Juri Rytheun ja Juvan Šestalovin. He olivat Guzel Jahinan  edeltäjiä.  Naisia ei ollut, tai  heitä  suomennettu.

Jahinan onni kääntyi Hän löysi oikean lukijan, kun hän antoi ”kenellekään kelpaamattoman” käsikirjoituksensa  Elena  Kostjukovitšille,  ukrainalais-italialaiselle kääntäjälle, esseistille, editorille ja  kirjallisuusagentille,  jonka  ”talliin” ( = ELKOST  International Literary Agency)  kuuluvat  mm. Ljudmila Ulitskaja, Andrei Bitov ja Boris Akunin. Kostjukovitš näki romaanin mahdollisuudet,  ja niin Suleika avaa silmät sai  ilmaa  siipien alle, voitti kolme  kirjallisuuspalkintoa ja lensi ulkomaille. Tähän mennessä sen käännösoikeudet  on myyty  21:een  maahan.

Guzel Jahina  Helsingin  kirjamessuilla 2016. Ruutukaappaus.

 Uuteen  elämään!

Jahinan romaani kertoo Suleikan tarinan. Suleika on luku- ja kirjoitustaidoton talonpoikaisnainen, joka on joutunut viisitoistavuotiaana naimisiin  ja elänyt  siitä pitäen  kotiorjana  miehensä ja  ilkeän anoppinsa  määräysvallassa.  Hänen  osansa on yhtä ankea kuin   kalevalaisella miniällä (kts.Kalevalan runo  23).

 Tataarikylän elämää ovat säädelleet šaria-laki, vuosisataiset perinteet sekä kansanuskomukset,  jotka eivät  paljon  poikkea inkeriläiskylien uskomuksista Naiset ovat perinteen kantajina opettaneet  sukupolvesta toiseen  tyttärilleen miten  kunnon   naisen tulee elää ja olla.   Tavat ja perinteet ovat pysyneet samoina vuosisatojen ajan.

Suleika oli kolmekymmentävuotias, kun pakkokollektivisointi vapautti  hänet  entisestä elämästä. Mies tapettiin, anoppi jätettiin taloonsa kuolemaan ja kylän puolueosasto päätti, että Suleika karkotetaan  Siperiaan ”ensimmäisen luokan kulakkielementtinä.”

”Kuljetan teidät kansalaiset häädetyt kulakit uuteen elämään. Matkustatte vapautumaan vanhan maailman kahleista kohti uutta vapautta”, julisti karkotettujen kuljetuksen komendantiksi määrätty nuori turvallisuuspoliisin (OGPU:n) mies Ivan Ignatov karkotusmatkan alussa. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, se piti paikkansa Suleikan kohdalla.

 Matkalla Siperiaan Suleika ajattelee härkävaunun lavitsalla istuessaan miehen vieressä: ” on synti istua näin lähellä vierasta miestä. Sitä häpeäisivät esi-isätkin kolmanteen polveen saakka, sanoisi äiti. Niin, tiedän sen, äiti. Mutta kun sääntösi soveltuivat vanhaan elämään. Nyt on sen sijaan, miten se Ignatov sanoikaan, uusi  elämä. Ohoh, millainen meillä nyt onkaan…”

Suleikaa hävetti koko ajan. Hävetti haju joka lähti pesemättömästä ruumiista. Hävetti  huiviton pää. Hävetti kyykistyä kaikkien nähden käymälän verhon taakse. Hävetti  painautua lavitsalla öisin  nukkuvaa  professori Leibea vasten, että olisi edes vähän lämpimämpi.  Eniten hävetti raskaudentila, jota hän joutui kantamaan kaikkien nähden. Ensi kertaa elämässään hän ei pystynyt kätkemään salaisuuttaan.

Puoli vuotta kestäneen kuljetuksen aikana pakkosiirrettävistä kuoli joko tauteihin tai nälkään  yli puolet. Ensimmäisinä kuolivat lapset ja vanhukset.  Laihaa soppaa sai joka toinen päivä, eikä aina silloinkaan,  leipää ei ollut ollenkaan,  nälkään oli tarjolla vain kuumaa   vettä.  Komendantin    kävi  sääliksi nälkiintyneitä,   niinpä  hän lahjoi   eräässä  pysähdyspaikassa asemapäällikön, ja  sai sangollisen hirssipuuroa, mutta ei yhdellä sangollisella pitkälle potkittu.

  Ihme että  Jahinan  isoäiti, joka  oli  ollut silloin lapsi,   oli  säilynyt  hengissä.  Aikuisena hän muisti matkasta vain proomun uppoamisen Angara-joella. Sen mukana hukkui kolmesataa ihmistä.  Suurin osa oli  kuollut  junakuljetuksen aikana, ja osa oli karannut. Noin kahdeksansadan pakkosiirrettävän  kuljetuksesta   oli jäänyt   jäljelle vain   29 henkeä ja komendantti.  Suleika jäi henkiin. Angara-joesta hänet oli pelastanut Ignatov. Miksi? Sitä Ignatov itsekin ihmetteli.

 Karkotetut olivat haaksirikon jälkeen kuin robinsoneja autiolla saarella, paitsi että Siperiassa olot olivat paljon ankarammat. He rakensivat Angaran rannalle korsun, jossa asuivat talven yli, ja elivät riistalla, jota saivat  satunnaisesti taigasta. Suleika synnytti pojan, joka ei kuollutkaan pian synnytyksen jälkeen niin kuin Suleikan neljä tytärtä.  Kun maito ruuan puutteen vuoksi ehtyi, hän imetti poikaa omalla verellään.  Näin he sinnittelivät talven yli, ja poika jäi henkiin.

 Jäiden sulamisen jälkeen leiriin rahdattiin  vartijoita ja lisää  karkotettuja.  Leirin komendantiksi määrättiin Ivan  Ignatov  vastoin  tahtoaan.  Hän oli ”aatteen mies sormenpäitään myöten,” kuten hänen esimiehensä NKVD:stä sanoi, mutta hänen ”syntilistansa” kuljetuksen ajalta oli niin iso, että  hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tehtävä vastaan ja jäädä  GULAG:iin.  Hän oli ”samassa  veneessä” vankien kanssa,  hänellä ei ollut vapautta. 

Historiallista realismia 

Minä luin suurella mielenkiinnolla karkotuspaikan historiaa. Se oli yksi GULAGin monista vankileireistä, joita hallinnoi  turvallisuuspoliisi (OGPU sittemmin NKVD).  Se ei ollut yhtä paha paikka kuin ojennustyöleirit; piikkilanka-aidat ja vartiotornit puuttuivat.  Vangit tekivät työtä kahdessa vuorossa. He kaatoivat taigassa puita metsäteollisuuden tarpeisiin. Vain harvat selviytyivät päivänormista, naiset eivät koskaan, siksi päivittäistä ruoka-annosta vähennettiin usein. Leiri sai pääasialliset tulonsa puunhakkuusta.  Työ oli pakkotyötä ja olot olivat ankeat, talvisin nähtiin nälkää.  Paljon väkeä kuoli  joko nälkään  tai tauteihin.  Ensimmäisenä kesänä karkotetut rakensivat kolme parakkia, ruokalan, komendantin talon, vartioiden hirsimökin ja sairaalan.   Leirin keskelle pystytettiin agitaatiotaulu, jossa julisteet vaihtuivat tiuhaan.  Niiden tarkoitus oli ”riistäjäluokan” uudelleenkasvatus.

Kerhotalo rakennettiin,  kun korkeimmalta taholta  oli tullut määräys, että sellainen  piti olla, jotta agitaatio- ja  kulttuuripuoli  saataisiin järjestykseen.  Mutta kerhotalo seisoi  enimmäkseen tyhjänä. Kukaan ei viitsinyt käydä Taistelevien ateistien liiton tai Alas lukutaidottomuus –yhdistyksen kokouksissa. Agitaatio ei purrut talonpoikiin, uudelleenkasvatuksesta huolimatta he alkoivat jälleen ”kulakoitua” - rakensivat pikku mökkejään asutuksen reunoille, viljelivät maata ja hankkivat karjaa. Minunkin isoäidilläni oli lehmä, se antoi maitoa ja kynti pellon, kun ei ollut hevosta eikä härkää.

Myöhemmin turvallisuuspoliisi luovutti leirin Metsätalouden kansankomissariaatille. Leiri muuttui asutukseksi ja karkotetut siirtolaisiksi. Komento jäi turvallisuuspoliisille ja ilmiantajia värvättiin siirtolaisten  keskuudesta tarkkailemaan ja raportoimaan   mitä  asutuksessa puhuttiin.   Systeemi toimi kuten muuallakin yhteiskunnassa, pelko piti ihmiset kurissa.  Värvääminen oli helppoa, monilla kun oli lapsia, heikkouksia tai jotain muuta suojeltavaa, millä värvärit kiristivät ihmisiä ilmiantajiksi.  Suleika ei suostunut raportoimaan  mitä kuuli komendantin  talossa, vaikka   värväri  muistutti, että hänellä on poika.

Suleika ja tunteet 

Olen vuosien varrella lukenut GULAG-kirjoja, sekä faktaa että fiktiota.  Ne ovat olleet miesten kirjoittamia.  Guzel Jahinan kirja on  ensimmäinen  naisen kirjoittama romaani, jonka  olen  aiheesta lukenut.   Ehkä siksi se teki minuun suuren vaikutuksen.  Jahinan  mukaan kirjan   keskeinen   teema on Suleikan  henkilökohtainen vapautuminen,  hänen tiensä  itseymmärrykseen. (Katso: http://areena.yle.fi/1-3790485?autoplay=true).   

 Ulkoiset olosuhteet pakottavat Suleikan muuttumaan  sisäisesti. ”Kaikki mitä äiti oli opettanut, mitä oli pidetty oikeana ja  tarpeellisena miehen kotona, mikä oli tuntunut  muodostavan  hänen olemuksensa  ytimen, perustan, sisällön – se kaikki  hajosi, lahosi, tuhoutui.”   Hän lakkasi  rukoilemasta  ja muistelemasta miestään, anoppia ja kuolleita tyttäriään.  Hän teki asioita jotka ennen olivat tuntuneet häpeällisiltä ja mahdottomilta: kuului metsästysartelliin, kävi metsällä yksinään, teki työtä ruokalassa vieraan miehen rinnalla ja  asui    karkotuspaikan       sairaalassa     professori Leiben kanssa.  Se oli varmaankin hänen pelastuksensa niiltä nöyryyttäviltä kokemuksilta, joita naiset GULAGissa joutuivat kokemaan.  Mutta häpeäntunteesta Suleika  ei  ollut vapautunut. Kun hän vei päivittäin  ruokaa  komendantin taloon ja  Ignatov katsoi  häntä,  hän tunsi miten hän muuttui  hunajaksi,  kädet  jotka  laittoivat  ruuan pöydälle, ikään kuin valuivat pitkin kupeita, jalat  liimaantuivat lattiaan ja  pää  pehmeni.

”Aviomiehen murhaaja  katsoi häneen  aviomiehen katseella, ja hän muuttui hunajaksi. Se aiheutti tuskallista, sietämätöntä, hirvittävää häpeää. Kuin koko hänen  häpeäntunteensa, mennyt ja nykyinen, olisi sulanut yhdeksi ja koonnut itseensä kaiken, mitä hän ei ollut hävennyt riittävästi tämän mielettömän vuoden aikana: monet yöt jotka  hän oli viettänyt vieraiden ihmisten, vieraitten miesten  kanssa  kylki vankityrmien pimeydessä ja junavaunun ahtaudessa: raskausajan, jonka hän oli elänyt ihmisten silmissä ensimmäisistä kuukausista  loppuun asti; julkisen  synnytyksen. Peittääkseen edes jotenkin tämän häpeän ja voittaakseen sopimattomat ajatukset  Suleika  kuvitteli usein suuren mustan teltan paksuista, huonosti muokatuista  lampaannahoista kuin baškiirien jurtan. Teltta  peitti tiiviinä huppuna  komendantintoimiston ja Ignatovin, helma sulkeutui, ja kaikki lihallinen, hävettävä ja ruma jäi sen sisäpuolelle.”

 Minusta musta teltta on hieno metafora siitä miten ihmisen psyyke pystyy suojautumaan ahdistavilta ajatuksilta ja tunteilta, ja säilyy särkymättä vaikeissakin olosuhteissa. Vastaavanlainen metafora on professori Leibeä suojaava muna. Se kasvoi hänen ympärilleen vallankumouksesta aiheutuneiden järkytysten jälkeen. Muna suojasi nykyhetkeltä ja pyyhkäisi myös menneisyydestä kaiken epämieluisan pois.  Professori eli kymmenen vuotta puolihulluna, kunnes muna särkyi Angarajoen rannalla Suleikan synnytyksen aikana, ja Leibe löysi alkuperäisen kutsumuksensa.  Hän oli koulutukseltaan lääkäri, joka oli halunnut erikoistua gynekologiksi, mutta  isän  tahdosta  oli erikoistunut  kirurgiksi.  Karkotuspaikassa hänestä tuli selväjärkinen lääkäri, joka hoiti praktiikkaa kuusitoista vuotta, ja kutsuttiin sen jälkeen  aluekeskuksen sairaalan  ylilääkäriksi.

Käärmenoita

Jahinan mukaan yksi kirjan teemoista on se, miten Suleika ylittää mytologisen tajuntansa. Toisin sanoen vapautuu menneisyyden painolastista,  kuten minä sen ymmärsin.    Se käy  hitaasti, sillä ei  ihminen   helposti  menneestä    pääse irti.  Se elää hänen unissaan ja alitajunnassaan, ja toistaa itseään.

Tataarikylän hyvät ja pahat henget (kynnyksen, läävän,  kylän reunan, ynnä muiden paikkojen haltiat)   jäivät kylään, kun  Suleika pakotettiin lähtemään sieltä, mutta  anopin  henki  seurasi häntä.  Syyttä ei Suleika kutsunut anoppia Käärmenoidaksi. Hän oli lähes satavuotias matriarkka, joka oli   alistanut nuorimman poikansa sylikoirakseen. Vielä viisissäkymmenissä poika iltasin vietti tuntikausia  äitinsä  luona juttelemassa,  pää äidin sylissä.   Suleikan kanssa  mies ei jutellut, kunhan murahteli.

Anopilla oli taikavoimia ja näkijänkykyä. Vähän ennen karkotusta Käärmenoita ennusti, että Suleika kuolee ja joutuu helvettiin, mutta hän itse ja hänen poikansa jäävät taloon.  Niin kävi, tosin Suleika ei kuollut, mutta joutui Siperian helvettiin, ja Käärmenoita sekä hänen tapettu poikansa jätettiin taloon.

Käärmenoita ilmestyi Suleikalle Siperiassa neljä kertaa kuudentoista vuoden aikana ikään kuin hän olisi vartioinut ylisistä tai alisista ilmoista  sekä Suleikan moraalia   että pojanpoikansa  henkeä, ja   ilmestynyt   paikalle aina kun   poika oli vaarassa.  Jokainen Käärmenoidan  käynti  voimisti Suleikaa.  Kolme kertaa käyntien jälkeen  hän pelasti poikansa kuolemasta.

Käärmenoidan neljäs ilmestyminen oli erilainen.  Hän seisoi Angaran rannalla, kun Suleika juoksi itkien päin häntä ja kompastui  hänen syliinsä, kietoi kädet hänen ympärilleen ja itki itkemistään. Suleika oli poissa tolaltaan, koska hänen poikansa aikoi hylätä hänet ja karata asutuksesta Leningradiin taidetta opiskelemaan. Pojalla ei ollut papereita, ei mitään mahdollisuuksia selvitä pakomatkasta joutumatta vankilaan.  Suleika itki anopin  jykevää rintaa vasten hätäänsä ja tuskaansa.  Eikä anoppi  syyllistänyt häntä, ei haukkunut  huoraksi ja  uhannut taivaan rangaistuksella kuin sadistinen omatunto, kuten  edellisillä käynneillään, vaan kertoi miten hän nuorena naisena oli etsinyt  kuolemaa, pelastusta onnettomasta rakkaudesta  urmanista ( = erämaa, taigan tapainen paikka  tataarikielellä),  mutta ei  ollut  löytänyt sitä sieltä.

Käärmenoitahan puhui kuin ihminen!  Suleika vetäytyi hämmästyneenä kauemmas anoppinsa sylistä katsoakseen häntä silmiin ja näki   syleilevänsä vanhaa, ryhmyistä lehtikuusta.  Luulen, että tämä oli se hetki,  jolloin  Suleika  avasi silmänsä, tai kuten  Jahina  sanoi: ylitti  mytologisen tajuntansa.

Entisenä psykologian opiskelijana minä sanoisin, että Suleika  veti  takaisin  projektion, jonka hän  oli aikaisemmin heijastanut  ulkoiseen maailmaan.  Ja niin hän löysi itsensä ja sisäisen voimansa.  Hän ymmärsi, että hänen  on päästettävä poika menemään. Hän lähti pyytämään Ignatovilta pojalle papereita. Ignatov kirjoitti uuden  syntymätodistuksen, johon  merkitsi  pojan  isäksi  punasotilas Ivan Ignatovin.  Kulakin poika ei  olisi  päässyt silloisessa neuvostoyhteiskunnassa Repin-instituuttiin eikä minnekään  muuallekaan.  Maailmassa   oli sentään vielä olemassa rakkautta ja vilpittömyyttä!

 Suljin Janinan  romaanin  liikuttuneena. Sen loppu puhutteli tunteitani  kuin kelpo elokuva.  Seuraavana yönä uneksin, että olin Sirkka Turkan kanssa Venäjällä pitkällä junamatkalla. Se oli alkanut asemalta, joka muistutti  Kazanin asemaa Moskovassa.  Mutta sitä mihin matka päättyi, en muista.  Ehkä  se  päättynyt mihinkään  ennen kuin heräsin   nostalgian vallassa.

  

Naisasiaa

Hanna Weselius.  Alma! WSOY 2016

Vuonna 2014 kustannusliike WSOY julisti Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun, johon toivottiin   ”persoonallisella tavalla  omaa aikaamme kuvaavia proosakäsikirjoituksia”. Kilpailu oli avoin kaikille niille, jotka eivät olleet julkaisseet aikaisemmin kaunokirjallista teosta. Hanna Weselius otti haasteen vastaan  ja kirjoitti romaanin, joka  voitti kilpailun. Sen nimi on Alma!   Takakansitekstin mukaan kirjan ytimessä on Alma Mahler  (1879-1964).  Mutta  hetkinen, mitä tekemistä   Alma Mahlerilla on  oman aikamme kanssa?  No, luetaan ja katsotaan.

Huhtikuu Helsingissä vuonna 2014

Kirja alkaa huhtikuun 14. päivän  vastaisena  yönä. (Tarkkaa päivämäärää ei kerrota kirjassa, mutta se selvisi googlaamalla) Päähenkilö Aino istuu yöbussissa. Vasapäätä istuva maahanmuuttajapoika tuijottaa häntä  herkeämättä ja  yrittää   flirttailla hänen kanssaan, mikä herätttää hänessä   ristiriitaisia tunteita . Hän vetää hametta polviensa yli eikä lähde pojan mukaan, vaikka tämä kutsuu häntä.   Aamulla Aino lukee  uutisia netistä:  yön  aikana 234 nigerialaista koulutyttöä on siepattu Chibokin kylästä. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien ( = Boko Haramin) panttivankeja. Ei tiedetä  minne  heidät on viety.

Kaikkitietävä kertoja ”me” kuin monikollinen Elohim, luoja-jumala, tarkkailee yläilmoista ison silmän tavoin huhtikuun 14. päivän tapahtumia maan pinnalla, pääasiassa Helsingissä, mutta suuntaa katseensa myös Välimerelle, jossa venepakolaiset kamppailivat elämästä.

Monikon ensimmäistä persoonaa ovat käyttäneet entisajan romaanikirjailijat ja kuninkaalliset.  Nykyromaanissa se toimii ironisena etäännyttämiskeinona,  viittauksen tavoin, että  tämä on ”vain” tarinaa. Todellisuus on paljon julmempaa ja monimutkaisempaa.

Näyttönäkökulma 

Kaikkitietävän kertojan katse  vaihtaa  näkökulmaa tiuhaan. Se  kääntyy  milloin  kirjan Ainoon, milloin hänen mallityttöönsä,  milloin  kaupungin  lastenvalvojaa,  nimettömään lakimiesnaiseen, jonka  vastaanoton  Aino  laiminlyö,  milloin  maahanmuuttajapoikaan, joka  on  kirjan ainoa  lähes  sympaattinen mieshenkilö. Hän on melkein lapsi, vain  kuusitoistavuotias ja ironista kyllä lastenvalvojan seksuaalilemmikki. Välillä katse seuraa pulun kattoperspektiivistä huhtikuista kaupunkia.  Välillä näkökulma vaihtuu minäkertojan näkökulmaksi ja samalla vaihtuu myös aika ja paikka. 

Näyttönäkökulman vaihtuminen haastaa lukijaa tarkkaavaisuuteen.  Minun oli luettava kirja kahteen kertaan, ennen kuin palaset loksahtivat paikalleen.

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti minäkertoja, joka tirkistelee Alma Mahleria ikkunoiden takaa Wienissä ja New Yorkissa viime vuosisadalla.  Hän on kuin sinnikäs ihailija-stalkkeri, joka hiippailee ihailun  kohteen perässä piiloutuen puiden  ja kadunnurkkien taakse.   Kuka hän on ja miksi  hän on niin kiukkuinen Almalle?

Ehkä hän on joku taisteleva feministi., joka on lukenut Sylvia Plathia, minä arvelin. Hän haluaisi pelastaa Alman ja ”kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset.”  Sävellä Alma, minä  rukoilen, hän anoo. Mutta Alma ei sävellä, ja hän  sättii Almaa puuterivipaksi, marinoiduksi luumuksi, lehmäksi: ”Sinusta ei ollut mitään  hyötyä suffragettien  sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Ei, sinä olit jo nuorena lehmä.”  Hänen mielestään  Alma  on ”kyvytön  näkemään tilanteelle  mitään muita vaihtoehtoja kuin toisia miehiä.”  Alma oli luopunut Gustav Mahlerin vaatimuksesta säveltäjänurasta mentyään naimisiin tämän kanssa. Samoin kävi monille viime vuosisadan naistaiteilijoille.  Heitä ei kukaan kannustanut jatkamaan uraa.

Varoitus! Kohta seuraa paljastus. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen yli, jos  ei vielä ole lukenut kirjaa.

 Ajattelin, että Alma  saattaisi olla  Ainon   sivupersoona, johon  Aino purkaa  raivon ja  turhautumisen  tunteitaan,  kunnes  selvisi että  minäkertoja onkin nimetön  lakimiesnainen,   tuo järjestyksen nainen, joka  saisi koulutuksellaan paremmin palkatun työn, mutta  joka   tuntee  kutsumusta pelastaa naisia typeriltä miehiltä.  Mutta hänen pintansa  alla  kiehuu  ärtymys ja lähes  raivo   pelastettua naista kohtaan, josta ” ei koskaan  tule olemaan  mihinkään”.   Kenties hän on joskus halunnut tulla ”joksikin”, mutta on haudannut  toiveensa  ja projisoi  nyt  pettymystä ja turhautuneita tunteitaan sekä   asiakkaaseen että    Almaan.   Hän on kiinnostavan  ristiriitainen ihminen.   Hän tilittää  kuvittelemalleen Almalle seuraavasti: ”Minä en osaa  kohdata toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä vaadin aina liikaa. Minä olen itse piiskannut itseäni niin paljon etten pysty antamaan toisillekaan heidän heikkouttaan  anteeksi. Minä halveksuin ja painostin ja  syyllistin sinua vaikka minun olisi pitänyt tukea. Minä en nähnyt sinua. Minä…”

Ainon uni

Kirjan alussa öisen bussimatkan jälkeen  Aino näkee unen. Se on tyyppiuni, jonka kaltaisia seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat naiset näkevät.   Aino ystävänsä kanssa eksyy jollekin sivukujalle, jossa miehet tuijottavat heitä ja huutelevat heille. He eivät löydä takasin pääkadulle. Kauhu valtaa heidät. Joku seuraa heitä, he juoksevat pakoon. joka puolella tuijottavia katseita, mutaa ja likaa.  He eksyvät yhä pahemmin ja joutuvat maan alle: ”Seinän vieressä seisoo jonossa neljä tai kuusi  alastonta  naista. Heidät on kahlittu ketjuilla kaakeliin. On selvää että he ovat siinä kaikkien käytettävissä, milloin vain, vuorokauden ympäri.”  Kiinnostava uni, kuten kaikki kirjallisuuden unet. En koskaan hyppää niiden yli, koska syventävät henkilökuvaa ja valaisevat sisältäpäin henkilöiden elämäntilannetta ja tunteita.  Unet eivät synny tyhjästä, niillä on aina  jokin  yhtymäkohta todellisuuteen.

 Aino yrittää tasapainoilla perheen ja uran välillä.  Hän on taidemaalari ja  kahden kouluikäisen tyttären  yksinhuoltaja.   Näyttely lähestyy ja stressi painaa päälle.  Hän piirtää työhuoneella uutta mallia. Kun kuva ei ota onnistuakseen , hän  näkee   siinä häpeällisen kyvyttömyytensä ja   sisäinen ääni jankuttaa: ”sinä et pysty,  sinä et pysty, sinä et vain pysty etkä tule ikinä pystymään.”  Hänestä tuntuu, että syyllinen kaikkiin onnettomuuksiin on kohtu, jonka  vuotamisesta hän näkee painajaisia. 

 Ainolla ovat asiat  paremmin kuin Almalla.  Naiset ovat taistelleet itselleen tasa-arvon miesten kanssa. Heillä on nykyään enemmän vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa  unelmiaan kuin  Almalla aikoinaan.   Edistystä on tapahtunut, mutta naisia väheksyvät vihamieliset asenteet muhivat edelleen kollektiivisen kulttuurin  tiedostamattomissa  syvyyksissä, josta  ne   nousevat esiin  kuin  Ainon unen uhkaavat  hahmot.  Nykyään  niiden asenteiden näyttämönä  ovat  netin keskustelupalstat.  Aino lukee matkalla työhuoneelleen jostain kumman syystä haukkumaketjua, jossa raadellaan palasiksi jotain yökerhotanssijatarta tähän tapaan: ”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia. muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan… Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi… Saatanan siiderivalas.”

Ajat eivät ole muuttuneet sitten Alman päivien. Häntä haukuttiin  julkisuudessa tähän tyyliin:  ”Tehostaakseen hiipuvaa viehätysvoimaansa hän käyttää valtavia strutsinsulkahattuja; kukaan ei tiedä haluaako hän näyttää ruumisvaunuja vetävältä hautajaishevoselta vai uudestisyntyneeltä d’Artangnanilta. Lisäksi hän on puuteroitu, ehostettu, parfymoitu ja päissään.  Tämä paisunut valkyyria juo kuin kala.”  Ja tämän kirjoitti  nainen,  muuan Claire Goll,   jonka   minäkertoja  toivottaa helvettiin  ”siihen  erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät  ne naiset jotka eivät  tue toisiaan.” Feministeillä riittää töitä, jotta naiset hyväksyisivät itsensä ja toisensa  sellaisinaan. 

Isoäidin lifestyle –blogi 2

Kävin viime perjantaina Yaoyi Kusaman näyttelyssä HAM:ssa (= Helsingin kaupungin taidemuseossa) Kuvassa Kusaman installaatio peileistä ja täplikkäistä pehmopeniksistä  - sellaisilta ne minusta näyttivät.   Seison kuvan oikeassa laidassa kuvaamassa poikaani ja hänen tyttöystäväänsä.

Kusaman mukaan hänen teostensa penikset ovat syntyneet   peloista seksiä  sekä miehiä kohtaan (kts. Pia Parkkisen  kirjoitus: Japanilainen pilkuttaa kuolemaansa asti - pakkomielteet ja hallusinaatiot tekivät Kusamasta  mestarin.)  Hänellä oli  traumaattinen lapsuus.  Isä oli naistenmies.  Mustasukkainen äiti pani tyttärensä vakoilemaan isän  harha-askeleita, ja    kohteli  muutenkin pikku-Yaoyita  huonosti.

Kusama lähti vuonna  1953 Yhdysvaltoihin ja jäi sinne viideksitoista vuodeksi. Hänestä tuli siellä pop-taiteen, minimalismin ja  feministisen taiteen edelläkävijä  sekä avantgardistisen  taideliikkeen kärkihahmoja  (vaikutti mm. Andy Warholin ja  Claes Oldenburgin taiteeseen).  Vuonna 1973 hän palasi takaisin  Japaniin,  jossa  sai niin penseän vastaanoton.

Omakuva  ”Minä joka tein itsemurhan” vuodelta 1977, jolloin   hän  hakeutui  Seiwan mielisairaalan. Hän valitsi sen vapaasta tahdostaan vakituiseksi residenssikseen. Hän asuu siellä edelleen. Samana vuonna kuin ”itsemurhataulu” häneltä ilmestyi runokokoelma, seuraavana vuonna esikoisromaani. Hän on kirjoittanut tähän mennessä yhdeksän romaania ja omaelämäkerran.  Sairaalassa hän alkoi maalata akryyliväreillä isokokoisia ja värikkäitä tauluja, joissa hän purki lapsuuden traumojaan ( kaksi kuvaa alla).

Kusama on sanonut, että ilman taidetta hän olisi tappanut itsensä aikoja sitten. Hän on nyt 87-vuotias ja maalaa yhä.  Ei hän  ”täyshullu” ole, koska on pystynyt tekemään yhteistyötä tällä vuosikymmenellä suunnittelija Marc Jacobsin ja  Louis Vuitton-firman kanssa ( mm. näyteikkunoita ja sekä muoti- ja asustekokoelma).

 Kurpitsat ovat Kusaman tunnetuin teema. Hän maalasi ja piirsi niitä jo 1940-luvulla ja palasi teemaan kahdeksankymmentäluvulla.  Hän on kertonut ensikohtaamisestaan lapsena kurpitsan kanssa seuraavaa: ”Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli yhä kasteesta märkä, sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto lumosi minut. Eniten  minua viehätti kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.”  Ei hänen lapsuutensa  voinut olla täysin onneton, koska luonto puhui  hänelle.

Näyttelyn jälkeen

Kusaman peili-installaatiot ja  maalaukset olivat niin vaikuttavia, että  päätäni huimasi, kun astuin  museosta kadulle. Seuraavana  päivänä  ostin   Stockan  Hulluilta päiviltä   vihreätäpläisen Marimekko-tunikan.   Sen täplät  näkyvät himmeästi  kuvassa,  jonka otin  tänään kotiparvekkeella.  Selfiet eivät vielä ota  minulta oikein onnistuakseen.  Täytyy opetella hymyilemään itselleen. 

Kuvaamisen jälkeen rupesin lukemaan Pia Ingströmin Lentävää  feministiä. Se kertoo seitsemänkymmentäluvun suomenruotsalaisista feministeistä. Vahinko, että en kohdannut heitä silloin, tuli mieleeni.  Olin kirjoittanut sen vuosikymmenen alussa  feministisen esikoisromaanin ( Irti, WSOY 1970). Se ei saanut tuulta siipiensä alle, koska  kun suomenkielisellä puolella ei aika ollut vielä kypsä feminismille.  Se aika tuli vasta kahdeksankymmentä luvulla.

Kirjallisuushistoriaa, nyt!

Markku Eskelinen. Raukoilla rajoilla.  Suomenkielisen  proosakirjallisuuden  historiaa.  Siltala 2016.

 Olen lukenut Eskelisen kirjallisuushistoriaa yön pikkutunneille asti kuin jännää romaania malttamatta laskea sitä käsistäni. On muuten ainoa kirjallisuushistoria jonka olen lukenut kannesta kanteen.  Ne muut joita oli pakko lukea, kun opiskelin nykyiskansainkirjallisuutta (nyk. yleinen kirjallisuustiede) ja kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistosta, olivat  niin  tylsiä, että  koskaan  saanut niitä luetuksi.   Tenteistä selvisin kai pelkän yleissivistyksen ansiosta.

Niihin muihin verrattuna Eskelisellä on etuja, jotka tekevät hänen kirjallisuushistoriastaan vetävän. Hänellä on terävä kynä.  Hän kirjoittaa siekailemattoman subjektiivisesti kuin kaunokirjailija.  Hänen historiassaan ei esiinny ”arkiseen tylsyyteen taittuvaa objektiivisuutta,” kuten aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa. Hänellä on selkeä näkemys siitä mitä suomalainen proosakirjallisuus on ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen millaista se on. Näkemys tosin hämärtyy teoksen loppupuolella.  Nykyhetken virtauksia on vaikeata jäsentää, kun elää itse niiden virtausten keskellä.  Pitäisi astua ajan ulkopuolelle (mikä on mahdottomuus), että saisi perspektiiviä ja näkisi mikä nykyhetken kirjallisuudessa on todella merkityksellistä.

Minulle teoksen parasta antia olivat 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, ne taustavoimat (politiikka ja yhteiskunta), jotka vaikuttivat  kirjallisuuteen.   Erityisesti Joel Lehtosen symbolistiset varhaisteokset ja  Algot Untolan  (alias Irmari Rantamala,  alias J. I. Vatanen, alias Maiju Lassilan jne.)   elämä  ja tuotanto alkoivat  kiinnostaa minua, kun  luin  Eskelisen  esittelyn  heistä.   Jotain Untolan vaiheista tiesin entuudestaan, muun muassa sen että hänen teloittajiensa joukossa olisi ollut runoilija Gunnar Björling.  Tieto on  peräisin Leo Lindsteniltä, joka en pidä luetettavan  tiedonantajan, tuskin hän harrasti lähdekritiikkiä.

Eino Railo, vaikutusvaltainen kirjallisuustoimija, oli yksi Algot Untolan jälkimaineen mustaajista. Hän oli Kustannus Oy Kirjan toimitus- ja kirjallinen johtaja, joka oli hylännyt Untolan alias J.I. Vatasen käsikirjoituksen Tehtaalla, koska se oli hänen mielestään muun muassa ”tukahduttavan lohduton ja yksitoikkoinen.”  Nykykirjailijat tuskin saavat yhtä masentavia hylkykirjeitä.  Otava julkaisi sen vuonna 1915 nimellä Kuoleman rajoilla, tekijännimenä oli Irmari Rantamala.

Railo oli minulle tuttu nimi jo lapsuudenkodista.  Meillä oli hänen moniosainen kirjallisuushistoriansa, isän kirjaston alimmalla hyllyllä, josta kissa, meidän kirjallisuus- ja taidekriitikkomme, veti lattialle pari osaa ja kynsi niiden sivut lukukelvottomaksi silpuksi.   Railo oli myös isäni inhokki syistä,  joita en tiedä.

Raukoilla rajoilla -blogi

Eskelinen perusti blogin, jossa hän tarjoilee haarukkapaloja proosahistoriastaan ja  nostaa esiin  unohtuneita kirjailijoita ja  kirjoja, mm.  Maria  Vaaran Likaiset legendat.   Se oli vaikuttava kirja  1970- luvulla, jolloin luin sen. Siihen aikaan ilmestyi paljon ”hulluuskirjoja.” Antipsykiatria oli muodissa. R.D. Laingia ja muitakin antipsykiatreja  käännettiin  suomeksi.  Ne  kaikki olivat miehiä.  Naiset kirjoittivat romaaneja.  Muistan tuolta vuosikymmeneltä Sylvia Plathin Lasikellon alla, Mary Barnesin Matkan hulluuteen ja  Hannah  Greenin En luvannut sinulle ruusutarhaa.

Yksi  Eskelisen nostoista  on Urho Torikan nimellä  kirjoitettu  Me sankarit. Se oli  isäni Juhani Konkan vuonna 1929 ilmestynyt esikoisteos. Viime vuonna se ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Kun kysyin kirjan kääntäjältä, valkovenäläiseltä Jakub Lapatkalta, miksi hän halusi kääntää juuri sen romaanin, hän kertoi että  oli nuorena miehenä ollut  Vietnamin sodassa ja että  ne nuoren miehen tunnot olivat  samoja, joita hän oli kokenut sodassa.

Me sankarit nostatti  pienen kirjasodan.  Suomen  Suojelusliiton johtaja  Arne lähetti  porvarillisten lehtien  päätoimittajille kirjeen, jossa hän suositteli  kirjan sivuuttamista vaikenemisella. Boikotista huolimatta kirja myi kahden painoksen verran. Työväen lehdistössä se otettiin  myötämielisesti vastaan.  Konkka   lähestyi   sosiaalidemokraatteja, hän avusti   Sosialidemokraattia, Kansanlehteä sekä Kuluttajain lehteä, ja oli perustamassa Proletaarikirjailijan liittoa (tiedot Matti Linnan pro gradu -tutkielmasta  Kirjailija ja kansallinen sosialisti).

Eskelinen siteeraa Kari Immosta, jonka mukaan  Konkka  oli AKS:n jäsen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.  Kun pakolaisavustukset romahtivat hänen opiskeluaikanaan, hän anoi avustusta AKS:lta ja sai kertaluonteisen  raha-avustuksen ( kts. Linna s. 51). Se ei tehnyt hänestä AKS:n jäsentä.  Hän oli ”ruutulainen” valtiososialisti.  Hän perusti  Yrjö Ruudun  kanssa  Suomen Kansallissosialistisen Liiton – onneton nimivalinta, joka jätti  pitkän varjon heidän ylleen.   Liitolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen  natsismin   tai suomalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden kanssa. Osa jäsenistä kylläkin kannatti natsiaatetta, mutta  Ruutu  erotti heidät  liitosta.   Konkka toimi vajaat kolme vuotta  liitossa ja kirjoitti myöhemmin tuosta ajasta satiirisen romaanin Riisutut naamiot. Tämä täydennyksenä Eskelisen blogikirjoitukseen.

Bonsaimodernismi

 Eskelinen on  keksinyt   hauskan ja omintakeisen  kirjallisuustermin. Bonsai on  typistetty pikkupuu, joka kasvaa ruukussa  Mitä  bonsaimodernismi on?  Eskelisen mukaan se on behavioristista kerrontaa suosivaa modernismia.      Se kehittyi kukoistukseensa 1950-luvulla.  Suomessa sen  pääkasvattajana toimi Tuomas Anhava.

Eskelinen luettelee blogikirjoituksessa Näkökulmia bonsaimodernismiin kymmenen modernismiklassikkoa, jotka ilmestyivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta saapuivat Suomeen vasta 1960-luvulla.  Se saattoi vaikuttaa täysmittaisen modernismin hitaaseen kasvuun Suomessa.

Minun huomiotani  luettelossa kiinnitti se, että  Kafkan Oikeusjuttua ei  ole luettelossa. Se ilmestyi suomeksi jo 1946. Ja André Giden  Vääränrahantekijät   tuli  Suomeen  vuonna  1950 eikä  1967, kuten  luettelossa mainitaan.  Minä luin Vääränrahantekijät 17-vuotiaana koulutyttönä viisikymmentäluvulla ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kirjallisuuden realismi alkoi tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta,  ja  päätin lähteä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta.  Siitä hankkeesta ei kylläkään tullut mitään kohtalonkäänteiden vuoksi.   

Jos Eskelisen blogissa olisi kommenttimahdollisuus, olisin oikaissut vuosilukuvirheen, ja samalla pari muuta pikkuvirhettä.  Mutta sen mahdollisuuden hän on  sulkenut blogin lukijoilta. Hän perustelee päätöstään seuraavasti: ”Raukoilla rajoilla on luonteeltaan monoblogi: keskustelumahdollisuutta en tällä areenalla tarjoa, sillä jos niin tekisin, en ehtisi toisaalla kirjoittaa kaikkea sitä mikä on jo tekeillä.”    Ymmärrän hänen valintansa.  Jos  bonsaimodernismin, Tuomas Anhavan ja  Antti  Hyryn  tuon ”melankoliaa potevan lestadiolaisen marsun” ( Seppo Heikinheimolaista piruilua?) ihailijat ja ystävät pääsisivät  esittämään mielipiteensä, niin  Eskelisen työrauha olisi mennyttä.

 

Isoäidin lifestyle -blogi

Istutin kukkasipulit ja valkosipulin kynnet  Juorumäen  viljelypalstalle Puotilassa. Mieleen tuli Helvi Juvosen  säkeistö runosta Runkojen  lomasta.

 

Putosi siemen sokea.

Kuollen on ihmettä kokea

kaiken kasvamistie.

Sitten istahdin miettimään mitä nyt kun palsta on pantu talvipakettiin?  Rupeaisinko pitämään lifestyle-blogia?  Niissä on paljon kuvia ja selfieitä tyylikkäissä ympäristöissä.  Ne ovat suosittuja blogeja. 

 Minun  lifestyleni ei ole yhtä hohdokasta, pikemminkin se on oblomovilaista. Herään aamupäivällä kymmenen aikaan. Avaan radion, kuuntelen torkuksissa Muistojen bulevardia ja muistelen paikkoja ja ihmisiä, joita  ohjelman vanhat  iskelmät tuovat mieleen.  Kirjoitan muistikirjaa  tai luen  Facebookin päivityksiä.  Nousen sängystä kahdentoista maissa ja syön yhdistetyn aamiaisen ja lounaan ja lähden joko palstalle tai kaupungille.

 Istuin palstan reunalla  vanhassa muovituolissa lepäämässä.  Aurinko paistoi, melkein lämmitti.  Tuuli  kahisi   vadelmapensaiden  kuivissa lehdissä. Punarintainen pikkulintu, joka ei ollut punarinta (se oli paljon laihempi ja pienisilmäisempi) hyppeli valkosipulipenkissä etsimässä  ruokaa. Ryhdyin harjoittelemaan selfien ottamista kännykällä ja huomasin, että  minulla pitäisi olla selfiekeppi. Tässä tulos, taustalla on Puotilan kartano.  Palstani on sen vieressä.

Pieni tilasto  kirjablogista

Olen pitänyt kirjablogia (= tätä Sanat-blogia) yli kymmenen vuotta.  En ole koskaan saanut ilmaista kirjaa enkä kutsua kustantajien kuohuviin  infotilaisuuksiin.   Olen kirjoittanut kirjoista, jotka ovat  kiinnostaneet minua.    Ne ovat olleet joko venäläisiä klassikkoja tai ns. marginaalikirjallisuutta, joka kiinnostaa vain harvoja.

”Blogi jossa käsitellään paljon marginaalissa olevaa kirjallisuutta sijoittuu itsekin marginaaliin ja vastaavasti marginaalinen blogi antaa käsiteltävälle kohteelleen vain marginaalista näkyvyyttä, kun taas valtavirrassa näkyvää kirjallisuutta käsittelevä blogi kerää itsekin näkyvyyttä ja toisinpäin,” toteaa Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis kirjoituksessaan  Fiilistelijä, valetulenkantaja vai sissikriitikko: Summa biblioblogistica.

Totta nimimerkki hdcanis kirjoittaa. Lokakuun alussa kirjoitin valtavirtakirjasta blogijutun. Vajaassa vuorokaudessa sitä oli katsottu 666 kertaa sillä hetkellä kun kävin tutkimassa jutun kävijätilastoa. Seuraavana päivänä katsojia oli jo runsaasti yli 700.   Edellinen ennätys on vuodelta 2008, jolloin Sofi Oksasen Puhdistuksesta kirjoittamaani blogijuttua käytiin  lukemassa  2568 kertaa.   Kaikkien aikojen  ennätys on kuitenkin  Uuden vuoden runo, jota käytiin  katsomassa  4318 kertaa vuoden  vuoden 2007 alussa.

 Aika vähän kävijöitä  verrattuna   lifestyle –blogeihin.  Niiden pitäjät ovat tehneet kaupallisia yhteistyösopimuksia firmojen kanssa. Pitäisikö minunkin? mietin  päivällistä valmistaessani.   Kaupallinen yhteistyösopimus K-ruuan kanssa?  Sekä Lumenen kanssa, jotta saisin ilmaisia meikkejä selfie-kuvauksia varten. Lumenen nimi on muuten peräisin Lummene -järvestä, jonka rannalla vietin lapsuuden kesiä.  

Tässä päivällinen: espanjalainen perunatortilla, jonka valmistin  de  Buyerin hiiliteräspannussa (ei kaupallista sopimusta de Bryerin kanssa). Tortillasta tuli kuiva ja mauton.   Totesin ettei minusta taida olla lifestyle- eikä  ruokabloggaajaksi. Rupesin lukemaan Markku Eskelisen  suomalaisen proosan historiaa Raukoilla rajoilla, jonka olin lainannut  kirjastosta. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.