Isoäidin lifestyle -blogi

Istutin kukkasipulit ja valkosipulin kynnet  Juorumäen  viljelypalstalle Puotilassa. Mieleen tuli Helvi Juvosen  säkeistö runosta Runkojen  lomasta.

 

Putosi siemen sokea.

Kuollen on ihmettä kokea

kaiken kasvamistie.

Sitten istahdin miettimään mitä nyt kun palsta on pantu talvipakettiin?  Rupeaisinko pitämään lifestyle-blogia?  Niissä on paljon kuvia ja selfieitä tyylikkäissä ympäristöissä.  Ne ovat suosittuja blogeja. 

 Minun  lifestyleni ei ole yhtä hohdokasta, pikemminkin se on oblomovilaista. Herään aamupäivällä kymmenen aikaan. Avaan radion, kuuntelen torkuksissa Muistojen bulevardia ja muistelen paikkoja ja ihmisiä, joita  ohjelman vanhat  iskelmät tuovat mieleen.  Kirjoitan muistikirjaa  tai luen  Facebookin päivityksiä.  Nousen sängystä kahdentoista maissa ja syön yhdistetyn aamiaisen ja lounaan ja lähden joko palstalle tai kaupungille.

 Istuin palstan reunalla  vanhassa muovituolissa lepäämässä.  Aurinko paistoi, melkein lämmitti.  Tuuli  kahisi   vadelmapensaiden  kuivissa lehdissä. Punarintainen pikkulintu, joka ei ollut punarinta (se oli paljon laihempi ja pienisilmäisempi) hyppeli valkosipulipenkissä etsimässä  ruokaa. Ryhdyin harjoittelemaan selfien ottamista kännykällä ja huomasin, että  minulla pitäisi olla selfiekeppi. Tässä tulos, taustalla on Puotilan kartano.  Palstani on sen vieressä.

Pieni tilasto  kirjablogista

Olen pitänyt kirjablogia (= tätä Sanat-blogia) yli kymmenen vuotta.  En ole koskaan saanut ilmaista kirjaa enkä kutsua kustantajien kuohuviin  infotilaisuuksiin.   Olen kirjoittanut kirjoista, jotka ovat  kiinnostaneet minua.    Ne ovat olleet joko venäläisiä klassikkoja tai ns. marginaalikirjallisuutta, joka kiinnostaa vain harvoja.

”Blogi jossa käsitellään paljon marginaalissa olevaa kirjallisuutta sijoittuu itsekin marginaaliin ja vastaavasti marginaalinen blogi antaa käsiteltävälle kohteelleen vain marginaalista näkyvyyttä, kun taas valtavirrassa näkyvää kirjallisuutta käsittelevä blogi kerää itsekin näkyvyyttä ja toisinpäin,” toteaa Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis kirjoituksessaan  Fiilistelijä, valetulenkantaja vai sissikriitikko: Summa biblioblogistica.

Totta nimimerkki hdcanis kirjoittaa. Lokakuun alussa kirjoitin valtavirtakirjasta blogijutun. Vajaassa vuorokaudessa sitä oli katsottu 666 kertaa sillä hetkellä kun kävin tutkimassa jutun kävijätilastoa. Seuraavana päivänä katsojia oli jo runsaasti yli 700.   Edellinen ennätys on vuodelta 2008, jolloin Sofi Oksasen Puhdistuksesta kirjoittamaani blogijuttua käytiin  lukemassa  2568 kertaa.   Kaikkien aikojen  ennätys on kuitenkin  Uuden vuoden runo, jota käytiin  katsomassa  4318 kertaa vuoden  vuoden 2007 alussa.

 Aika vähän kävijöitä  verrattuna   lifestyle –blogeihin.  Niiden pitäjät ovat tehneet kaupallisia yhteistyösopimuksia firmojen kanssa. Pitäisikö minunkin? mietin  päivällistä valmistaessani.   Kaupallinen yhteistyösopimus K-ruuan kanssa?  Sekä Lumenen kanssa, jotta saisin ilmaisia meikkejä selfie-kuvauksia varten. Lumenen nimi on muuten peräisin Lummene -järvestä, jonka rannalla vietin lapsuuden kesiä.  

Tässä päivällinen: espanjalainen perunatortilla, jonka valmistin  de  Buyerin hiiliteräspannussa (ei kaupallista sopimusta de Bryerin kanssa). Tortillasta tuli kuiva ja mauton.   Totesin ettei minusta taida olla lifestyle- eikä  ruokabloggaajaksi. Rupesin lukemaan Markku Eskelisen  suomalaisen proosan historiaa Raukoilla rajoilla, jonka olin lainannut  kirjastosta. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.    

Väärä lukija

Kuvassa Toksovan luterilainen kirkko ja pieni kaista hautausmaata.     Kirkon  pääovelle johtaa kuusikäytävä, jonka  taimet isoäitini istutti  muiden rippilasten kanssa   toistasataa vuotta  sitten   1800-luvun loppupuolella.

Kävin Toksovassa, Inkerinmaalla viime syksynä pari kertaa.  Edellisen kerran olin käynyt siellä 1990-luvun alkupuolella, jolloin kirkko vihittiin uudelleen kirkoksi. Sitä ennen se oli toiminut kulttuuritalona. Toksovassa oli vielä yhdeksänkymmentäluvulla inkerinsuomalaisia, jotka uskoivat parempaan tulevaisuuteen, kun Neuvostoliitto  oli romahtanut. En tiedä onko heitä enää. Vanhat ovat kuolleet ja nuoret muuttaneet Suomeen.

 Isovanhempieni tarina on tavallinen inkeriläistarina.  Heidät karkotettiin 1930-luvun alussa Siperiaan, kun Neuvostoliittoa alettiin toden teolla kollektivisoimaan. Isoisä kuoli Siperiassa, isoäiti pääsi palaamaan takaisin mutta ei Toksovaan, vaan Leningradiin.   Sodan jälkeen hänet karkotettiin Leningradista Petroskoihin.

Tämän taustan takia odotin innolla Jari Tervon uutta kirjaa, jota mainostettiin etukäteen suureksi inkeriläisromaaniksi.  Sen sanottiin kertovan  vaietusta  kansanmurhasta.

Ennen Neuvostoliiton romahdusta Inkerin tapahtumista kyllä kirjoitettiin, mutta teokset eivät saaneet näkyä julkisuudessa. Sodan jälkeen valvontakomissio pani kiellettyjen  kirjojen listalle  isäni omaelämäkerrallisen   romaanin Kahden maailman rajalla.  Viisikymmentäluvulla  elokuvasensuuri  ei  sallinut Ratkaisun päivien kohtausta, jossa  inkeriläislapsi  luovutettiin Neuvostoliittoon.  Samalla vuosikymmenellä ilmestyi  Pietarin valot,  Kahden maailman rajalla -romaanin uudempi versio, joka  sivuutettiin hiljaisuudella.  Vuonna 2014 Pietarin valot ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Inkeriläisten kohtalo ei  ollut  enää sielläkään vaiettu asia.

Aikuisviihdettä?

Minulle tuotti vaikeuksia päästä Tervon  romaanimaailmaan sisään.   Olin aikoinaan lukenut hänen runojaan, jotka olivat ilmestyneet ennen kuin hänestä tuli  menestyskirjailija. Yhtään romaania en ollut häneltä  lukenut,  siksi Matriarkan  maailma tuntui niin peräti  oudolta.  Mistä ihmeen aineksista hän oli keittänyt kokoon Simpukan kylän ja sen asukkaat, jotka vaikuttivat jotakuinkin sekopäisiltä lahkolaisilta tai muulla tavoin omituisilta  ihmisiltä, mutta  eivät normaaleilta inkerinsuomalaisilta? minä hämmästelin. Ainekset selvisivät romaanin lopussa olevasta kirjallisuusluettelosta. Niistä aineksista Tervon mielikuvitus on hämmentänyt omanlaisensa keitoksen inkeriläisyydestä.

 Kesti lähes  70 sivua  ennen kuin  ymmärsin,  ettei tämä  romaani  ole mikään  inkeriläisten kansanmurhan tarina, vaan  puhdasta viihdettä,  aikuisten satua,  jossa kuuluu olla juoni, vauhdikkaita tapahtumia ja  seksiä  sekä annos romantiikkaa.  Tarinan sankaritar on Aamu, pappi  Karitsan tytär,   joka  oli jo syntyessään erityislapsi. Hän ”syntyi vaiti ja silmät auki” eikä vielä kuusivuotiaanakaan ollut sanonut sanaakaan. Hänestä kehkeytyy vuosien mittaan suvun matriarkka.  Hän pelastuu Siperiassa kaksi kertaa varmalta kuolemalta. Ensimmäisen kerran hänet pelastaa nälkäkuolemasta samojedimies jalkavaimokseen. Toisen  kerran pelastaja on hänen lapsuuden- ja nuoruuden rakastettunsa Ilmari Tynni, joka  onkii hänet  henkihieverissä ylös Jenisein kevättulvan pyörteistä. Jokikohtaus on kuin peräisin  jostain Hollywood-spektaakkelista. 

Aamun tarinan kertoo hänen bonus-lapsenlapsensa Irina Lievonen.  Hän kirjoittaa kuin mies, (mikä oli seitsemänkymmentäluvulla ylin kiitoslause naiskirjoittajalle), mutta  käyttää  votkasta  söpöä  ilmaisua  ”votku”  kuin vanha nainen,  joka ei uskalla  sanoa ”votka,”  koska se on  pirun tavoin vienyt häneltä miehen, pojan ja  kukaties pojanpojankin.

Osallistuvaa  kirjallisuutta?

Yhteiskunnallisesti osallistuva kirjallisuus oli kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla huudossa, mutta menetti suosionsa vasemmistoradikalismin myötä. Minusta on hyvä, että Tervo siirtyy romaanin toisessa ja kolmannessa osassa inkeriläis-saagasta maan pinnalle eli nykyhetken rasismiin ja ihmisoikeuskysymyksiin, ennen kaikkea pakolaisongelmaan, joka kärjistää niin suomalaisten kuin eurooppalaisten mielipiteitä ja ajaa heitä äärinationalismiin.  Suomalaiset eivät todellakaan ole Euroopan ainoita ksenofoobikkoja,  eivätkä edes ainoita russofoobikkoja, vaikka   tuo   fobia saattaa olla historiallisista syistä voimakkaampi kuin muissa eurooppalaisissa.

Romaanin toisen ja kolmannen osan keskushenkilö on Suojelupoliisin tarkastaja Elo Havu, jolla yhteys  joko  ammattinsa tai yksityiselämänsä    näissä osissa  esiintyvään   monilukuiseen  henkilöjoukkoon.  Tervo liittää yhteen erilaisia tekstejä eli käyttää kollaasitekniikkaa. Mutta minusta   moniäänisyys  hajottaa liikaa kirjan loppuosaa. Irina Leivosen  käsikirjoitus saa seuraa Elo  Havun isoisän,  sotilaspastori Jalmari Havun  kirjeistä  Inkerinmaalta;  Irina  lapsuudenystävän, ihmisoikeusjuristi  Nataša Ginzburgin kirjeistä Pietarista    ja  ”kohudosentti” Johan Bäckmania kovasti  muistuttavan   ”kohutohtori” Juuso Lapuan  blogikirjoituksista.   Juuso Lapua kutsuu itseään ihmisoikeusaktivistiksi. Hän kampanjoi aktiivisesti venäläisen baabuskan Julija Pavlovan puolesta, jota uhkaa karkotus, koska  isoäidit  eivät ole Suomessa perheenjäseniä.  

 Julija  Pavlova  on  itse asiassa Aamu  Karitsantytär.  Hän on mieluummin venäläinen baabuska kuin  inkeriläinen isoäiti, koska on joutunut kärsimään  liikaa  taustansa takia.  Loppu on onnellinen, kuten kunnon sadussa pitää ollakin.  Aamun alias Julijan seitsemänkymmentä vuotta sitten kadonneen  Ilmari-pojan poika  löytää hänet– ja  kappas ihmettä, hän  on   Elo Havu! 

En pidä tämänkaltaisista juonenkäänteistä enkä yleensäkään ole juoniromaanien ystävä, siksi en ole oikea lukija Tervon romaanille.  Odotukseni romaanin suhteen olivat suuret. Petyin kun ne eivät toteutuneet.  En odottanut viihdettä,  sitähän saa  telkkarista, jos sitä kaipaa.  Puoli-inkeriläisenä minua  suretti, että  Tervo   ei onnistunut  luomaan  todellista   inkeriläiseeposta (Olisipa  malttanut kirjoittaa sitä vielä muutaman vuoden!)  Lohduksi luin hänen nuoruudenrunojaan, joissa hän oli vielä oma itsensä eikä yleisvaltakunnallinen viihdyttäjä.  Kas näin hän kirjoittaa  esikoisteoksessaan   tulevaisuutta aavistellen:

            minä synnyin ennen noottikriisiä

     lauhana aamuna, ja maailmani oli pyöreä

jalkapallo, se puhkesi

  minä olen kulkenut mutkaisen tien

suoraan  tänne ja kaipaan sinne

    minne olen matkalla

  bogart on kuollut ja marx vanha

     monelta katkeaa niska

kun he kääntävät päänsä eteenpäin

                                      tästedes kävelen tätä tietä

                                        ja siihen tulee umpikuja

                                          olen etruski ja annan

hymystäsi kirjaston, pergamentit jotka kosketettaessa

       lehahtavat siiville, unohdukseen

       pullo on nyt tyhjä ja ajattelen

       että hukkunut lukee tämän, joskus

(Tuulen keinutuoli,  1980)

 Kuvassa Totalitarismin Moolok Levašovon (suomeksi Levassovan)  muistoalue Pohjois-Inkerissä.  Se sijaitsee Haapakankaan ja Toksovan välissä  Suomen radan varrella, parinkymmenen kilometrin päässä Pietarista.    Alueelle on haudattu noin 45 000 Stalinin  vainojen  uhria. Siellä  Aamu  alias Julija  käy   Suomesta karkotuksen jälkeen  vunukoidensa  Elon ja Irinan sekä   Irinan ystävän  Natašan kanssa  viimeisenä  elonpäivänään.

Alitajunta ja politiikka

Englannin pääministeri  Macmillan ja  pari  hänen  hallituksensa ministeriä olivat  töpänneet  pahasti.    He kävelivät  pitkin  Laajalahdentietä  kohti Munkkiniemen   poliisiasemaa,  joka  sijaitsi entisessä   palokunnan    talossa    Poliisipäällikkö tuli heitä vastaan aseman edessä ja kehotti heitä loikkaamaan  maasta.  Siihen he  eivät  suostuneet, vaan  marssivat päättäväisesti poliisiasemalle ilmoittautumaan syyllisiksi  töppäykseen.

Unen tapahtumapaikka. Valkoinen rakennus on entinen palokunnan talo. Tämä  on  lapsuuden maisemaa, jonne  palaan usein  unissani.

Herättyäni  googlasin   oliko  Englannissa ollut   Macmillan  -niminen pääministeri.  Kyllä  oli ollut. Hänen  etunimensä oli Harold.     Hän  anoi Britanniaa EEC:n jäsenmaaksi, mutta Charles de Gaulle  torppasi hänen  anomuksensa. ”Hän pyrki korkeaan työllisyyteen, mutta hänen valtiovarainministeriensä  mielestä  punnan tukeminen vaati tiukkaa rahapolitiikkaa, joka voisi johtaa työttömyyden nousuun. Macmillan sai kantansa läpi ja tammikuussa 1958 kaikki valtiovarainministerit erosivat”,  kertoo Wikiwand.

Macmillan oli konservatiivipoliitikko  ja  Britannian pääministeri vuosina 1957 -1963. Siihen aikaan en ollut tippaakaan  kiinnostunut politiikasta.  Ihmettelin herättyäni miksi  alitajunta  oli  hänestä  niin  kiinnostunut, että oli  tallentanut  nimen muistivarastoihinsa.  Ja  miksi  se nyt  nosti  hänet  uninäyttämölle?

 Yleensä unet saavat virikkeensä  jostain  edellisen  päivän  tapahtumasta.

 Edellisenä päivänä olin käynyt kaupassa ja nähnyt Vuosaaren Mosaiikkitorilla poliisiautoja ja koko joukon keski-ikäisiä humalassa horjahtelevia miehiä.  Torin  laidalla oli tapahtuma-auto , jonka  kyljessä luki ”Fortress Europeen” ja  sen edessä  seisoskeli ihmisiä heiluttelemassa  Suomen lippua.  Siellä oli alkamassa mielenosoitus ”Pidetään Suomi Suomena.” En  jäänyt  katsomaan  tapahtumien kulkua. Seuraavana  päivänä luin lehdestä, että  poliisiautoja oli  ollut torilla 30 ja poliiseja kymmeniä, mielenosoittajien määrää ei kerrottu.    Ei heitä kovin paljon voinut olla, koska  torilla oli paljon tyhjää tilaa.   Lehden mukaan entinen  kansanedustaja oli  pitänyt vihapuheen ( hyvä kun en jäänyt kuuntelemaan, olisin tullut vihaiseksi) ja pieni  mutta äänekäs  vastamielenosoittajien joukko  huuteli omia iskulauseitaan.

Tavallisesti alitajuntani ei kommentoi päivänpolitiikkaa.  Tällä kertaa se kuitenkin päätti kommentoida ja nivoi yhteen Britannian politiikan (Brexit!) ja  Suomen politiikan.  En voi olla ihailematta sen kykyä yhdistellä  asioita toisiinsa.   

PS. Yritin  linkata  tämän tekstin Facebookin.  Mutta FB ei hyväksynyt linkkiä vaan ilmoitti: "Tässä viestissä on turvajärjestelmiemme estämää sisältöä."  Mikähän tässä nyt on niin sopimatonta,  että edes linkkiä ei  voi julkaista.

Oblomovilaisuudesta

”Kaikista  muutoksista, vaikkapa ne olisivat olleet eduksikin koitui  vain mielenlevottomuutta; ne aiheuttivat puuhaa, huolia, juoksemista; ei voinut istua paikallaan, piti joko myydä tai kirjoittaa jotain, lyhyesti, olla liikkeessä.”

”Kymmenet  vuodet  perätysten  he tuhisivat,  torkkuivat,  haukottelivat, nauroivat hyväntahtoisesti maalaissukkeluuksilleen tai kokoontuneina  yhteen kertoivat, mitä unta kukin oli  nähnyt”, kuvailee Ivan Gontšarov oblomovilaisia romaanissa Oblomov (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1959).   He olivat Oblomovkan  kylän väkeä, jossa romaanin päähenkilö Ilja Iljitš Oblomov varttui ja jonka  hän  peri, kun  aika  vanhemmista  jätti.

Risaksi luettu Oblomov  makailee  minun sänkypeitteelläni.

Oblomovin opiskelut ja virka-ura

Romaanin alkaessa Oblomov on kolmissakymmenissä oleva nuori aatelismies. Pari vuotta sitten ”harteille oli jysähtänyt kolmenkymmenen vuoden ikä.”  Hän on opiskellut Moskovassa, lukenut taloustiedettä, tilastotiedettä, historiaa ja lakia sekä suorittanut kurssin käytännöllisessä asianajossa. Opintojen jälkeen hän oli saanut kollegisihteerin viran Pietarista. Virka-ura oli yllättänyt hänet epämiellyttävällä tavalla. Hän joutui jäljentämään otteita pöytäkirjoista ja kirjoittamaan muistioita.  Hän oli odottanut työltä enemmän, olihan hän suorittanut tutkinnot Moskovassa.  Hän huokaili: ”Milloin jää aikaa elämään.” Virastossa vakuutettiin että hän pääsee opintojaan vastaaviin töihin myöhemmin.  Tämä on tuttua myös nykyajan vastavalmistenuille.  Pitää tehdä ensin  tylsiä hommia, mikäli  pääsee käsiksi töihin ollenkaan.

 Oblomovin virkaura  kesti hädin tuskin kaksi vuotta. Hän lähetti jonkin tärkeän asiakirjan vahingossa Astrakaniin Arkangelin sijasta, ja pelkäsi rangaistusta niin suuresti, että toimitti virastoon lääkärintodistuksen huonosta terveydentilastaan. Kun sairausloma läheni loppua, hän jätti eroanomuksen. ”Näin päättyi – eikä myöhemmin enää uusiutunut - hänen valtiollinen uransa.” 

Hänellä ei ollut aluksi taloudellisia huolia, hän oli perinyt 350 sielua (=maaorjia) ja sai tilaltaan vuosituloja seitsemästä yhdeksääntuhanteen  ruplaan. Niillä tuloilla hän oli vuokrannut isomman asunnon Pietarin keskustasta Gorohovaja-kadulta, palkannut kokin ja pitänyt jopa omaa parivaljakkoa,  josta  hän  kuitenkin luopui  melko pian tarpeettomana.  ”Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.”   Hän oli tyytyväinen  elämäänsä, kunnes eräänä päivänä...

Oblomovin rankka päivä

Romaani alkaa päivästä, jona Oblomov herää vastoin tapojaan jo kello kahdeksalta hyvin huolestuneena.  Hän oli saanut edellisenä päivänä kirjeen tilanhoitajalta.  Asiat olivat tilalla kehnosti, halla oli pannut viljan, talonpojat juopottelivat ja karkailivat, verorästejä kertyi ja kuivuus uhkasi saattaa tilan lopullisesti puille paljaille.  Tuloja oli niin niukasti, että tilanhoitajan oli pakko lähettää kaksituhatta ruplaa vähemmän kuin edellisenä vuonna. 

Oblomovilla ei ollut helppoa. Hänen piti ajatella ryhtymistä toimenpiteisiin.   Hän päätti nousta jalkeille, mutta puoli tuntia tuskailtuaan tuli siihen tulokseen, että mikään ei estänyt häntä ajattelemasta makuuasennossa.  

Yhdentoista maissa Oblomov alkoi nousta ähkien sängystä,  mutta  lannistui takasin makuulle, kun Zahar, hänen  miespalvelijansa (mainio henkilöhahmo),  tuli kertomaan   että isännöitsijä patisti heitä muuttamaan, koska omistaja tarvitsi asunnon pojalleen, joka  oli menossa naimisiin.   Asiasta oli puhuttu Oblomovin kanssa jo kuukausi sitten ja hän oli luvannut lähteä, mutta unohtanut autuaasti lupauksensa. Isännöitsijä uhkasi ilmoittaa poliisille, elleivät he lähtisi huomenna tai ylihuomenna.

 Oblomov alkoi taas ajatella. Hän kääntyili sängyssä kyljeltä kyljelle ja voihki: ”Voi hyvä Luoja! Elämä murjoo, kaikkialla se tavoittaa.” Muutto oli paljon suurempi onnettomuus kuin tilanhoitajan huonot uutiset, niihin  Oblomov oli jo tottunut.  Muutto aiheutti puuhaa, huolia, juoksemista, järjestelemistä, sanalla sanoen mielenlevottomuutta.

Kauan hän ei ehtinyt ajatella, kun ovikello soi ja ensimmäinen vieras pistäytyi tervehtimään häntä.   Tuskin ensimmäinen oli  lähtenyt, kun jo tuli toinen  ja kolmas, Oblomovin tuttavia ajalta, jolloin hän oli vielä liikkunut seurapiireissä. Neljäs ja viides vieras olivat vakituisia kävijöitä, kaksi pikkuvirkamiestä, jotka tulivat siksi että saivat syödä ja juoda ilmaiseksi hänen luonaan.  Hän otti heidät kaikki vastaan yönutussaan loikoillen.

Iltapäivällä poikkesi kuudes vieras, lääkäri-tuttava jolle Oblomov valitti vaivojaan.  Lääkärin neuvot olivat samoja, joita lääkärit antavat nykyäänkin: välttäkää liharuokaa ja ylipäänsä eläinkunnan tuotteita, syökää vihanneksia, liikkukaa paljon raikkaassa ilmassa. Lääkäri-tuttavan prognoosi masensi Oblomovia: ”Jos jatkatte vielä pari kolme vuotta tällaista elämää, tässä ilmastossa, makailette yhä, syötte rasvaisia, raskaita ruokia, kuolette halvaukseen.”

Oblomovin mielen synkkyys syveni, kun Zahar otti lääkäri-tuttavan  lähdön jälkeen  jälleen puheeksi muuton,  ja  tuli sanoneeksi, että   toisetkin  jotka eivät ole meitä pahempia, muuttavat, miksi emme  mekin voisi.  Se loukkasi Oblomovin itsetuntoa. Oliko hän muka joku toinen?  ”Toinen, se josta puhuit, on kirottu ryysymekko; hän asuu köyhästi liassa jollakin ullakolla; hän nukkuu jollakin niinimatolla ties missä pihan  nurkassa. […] Kuinka sinä saatoit loukata niin katkerasti omaa herraasi, jota olet kantanut lapsena  sylissäsi, olet palvellut koko ikäsi ja joka on sinulle armelias?”   hän  läksytti Zaharia, joka ei   ymmärtänyt lainkaan,  miten  niin hän oli loukannut herraansa. Kyynelet valuivat hänen silmistään kuin lapselta jota isä moittii  jostain käsittämättömästä rikkomuksesta.

Kello kolmeen mennessä Oblomov ei ollut vieläkään noussut sängystä, pukeutunut eikä peseytynyt. Hän makasi pää peiton alla miettimässä murheissaan, miksi hän oli sellainen kuin oli. ”Toinen” laatisi tilan uudistussuunnitelman, kirjoittasi kirjeen tilanhoitajalle, poliisipäällikölle, kuvernöörille, talon isännöitsijälle ja tarkistaisi laskut, ei jäisi sänkyyn lojumaan eikä ottaisi koskaan ylleen yönuttua.  ”Toinen” nauttisi elämästä, kävisi kaikkialla, näkisi kaiken, toimittaisi kaiken.  Mutta hän ei ollut "toinen".

Hän häpesi äskeistä kohtausta Zaharin kanssa, huokaili, soimasi itseään, kääntelehti sängyssä, ja suri omaa elämäänsä, kehittymättömyyttään ja moraalisen kasvunsa pysähtyneisyyttä, kunnes siirtyi mielenlevottomuudesta normaaliin raukeaan olotilaansa. Puoliunessa hän vielä supisi: ”Kuitenkin… olisihan mielenkiintoista tietää… minkä vuoksi olen tällainen?”

Vastaus kysymykseen tuli unessa, jonka Oblomov näki päivälevolla. Uni on kuudenkymmenen sivun mittainen kertomus hänen lapsuudestaan. Se ilmestyi vuonna 1849 aikakauskirja Aikalaisessa nimellä Oblomovin uni, episodi ilmestymättömästä romaanista.  Itse romaani ilmestyi  vasta kymmenen vuotta kuluttua.  Vaikuttavaa, että Gontšarov oli oivaltanut lapsuuden kokemusten ja tunnesiteiden merkityksen ennen Freudia!  Freud oli vain kolmevuotias Oblomovin ilmestyessä. Sen ajan lukijakunta ei pitänyt romaanin ”pitkästyttävästä toimimattomuudesta” (Oblomov lojuu sängyssä lähes parisataa ensimmäistä sivua), mutta kritiikki huomasi mestariteoksen syntyneen.  Arvostelija Dobroljubov kirjoitti, että oblomovilaisuus on Venäjän kansallinen pahe, jonka edustajia ei ole vain yksi, vaan miljoonia.

Jokaisella on toisensa

Kun Andrei Ivanytš Stoltz, rankan päivän seitsemäs vieras, saapuu  romaanin sivuille, Oblomov virkoaa, nousee sängystä ja toiminta alkaa.   Stoltz on hänen ikätoverinsa ja ystävä lapsuudesta lähtien, naapurikylän poikia, jonka isä oli saksalainen ja äiti venäläinen. Hän on Oblomovin ”toinen”, kaikessa tämän vastakohta. Oblomov ei pysty päättämään kulkeako eteenpäin vai jäädäkö paikoilleen. ”Tämä oblomovilainen kysymys oli paljon tärkeämpi kuin Hamletin.  Kulkeminen eteenpäin merkitsi sitä, että oli äkkiä heitettävä väljä yönuttu  ei ainoastaan harteilta vaan myös  sielusta, aivoista…”   Stoltz on toimen mies,  joka on lakkaamatta liikkeellä ja kulkee eteenpäin. Hän on osakkaana yhtiössä joka vie tavaroita ulkomaille. Hän matkustaa pitkin Eurooppaa yhtiön asioissa, laatii suunnitelmia ja soveltaa uusia ideoita käytäntöön. Hän on järkevä rationalisti: ”Hän pelkäsi mielikuvitusta kuin kaksinaamaista matkatoveria […] Kuvitelmille, millekään salaperäiselle, arvoitukselliselle ei ollut sijaa hänen sydämessään.”  

 Stoltzin ”toinen” on Oblomov, tunneihminen ja uneksija,  joka on  täysin  avuton  käytännön   asioissa.   Stoltz kiskoo Oblomovia liikkeelle ja yrittää panna hänen elämänsä järjestykseen. Hän ilmaantuu paikalle pelastamaan hänet, aina kun hän on  pahassa pulassa. Oblomovin kuoleman jälkeen hän ottaa hoitaakseen tämän pojan kasvatuksen ja Oblomovkan  kylän asiat.

Samankaltaisen auttaja/pelastajahahmon olen tavannut sata vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pasternakin romaanissa Tohtori Živago.  Hän on Juri Živagon salaperäinen velipuoli Jevgraf. Kenties venäläisen psyyken syvyyksissä elää edelleen pieni oblomov kaivaten pelastajaa, isä aurinkoista, joka auttaa häntä taloudellisessa ahdingossa ja panee hänen asiansa järjestykseen.  Siinä voi olla selitys miksi Putin Gorbatšovin ja Jeltsinin jälkeen on ollut niin  suosittu Venäjällä. 

Kapaloitu sielu

Kesken kaiken mieleeni tuli  käsite ”kapaloitu sielu”.  Muistin  että  Erik H. Erikson, tanskalainen psykoanalyytikko oli käyttänyt sitä jossain kirjassa, jonka olin  lukenut siihen aikaan, kun  kauan sitten haaveilin  psykoterapeutin urasta  joskus 1960  ja  70- luvuilla,  mutta luontainen  oblomovilaisuuteni oli estänyt   päämäärään tähtäävän opiskelun.   Lähdin Yliopiston kirjastoon ja löysin Eriksonin kirjan Lapsuus ja yhteiskunta.  Muistin väärin, hän kirjoitti kapaloidusta lapsesta, ei sielusta.   Hänen mukaansa lasten kapalointi 1800-luvun Venäjällä oli vahvistanut   joitain kulttuurisia piirteitä.   Yhdeksän kuukauden ikään asti lapset oli kapaloitu kaulaan asti tiukaksi kääröksi.  Suurimman osan päivästä ja koko yön lapset olivat maanneet ”puupölkkyinä” voimatta liikuttaa käsiään ja jalkojaan.

 Eriksonin kirjoittaa, että ihminen oikein  motivoituna voi ponnistaa ja kääntää kylkeä  tai nousta peräti jaloilleen, mutta kun hänen vastassaan ovat onnettomat olosuhteet, joihin hänet  on sidottu, hänen mielensä  saattaa toimia ensimmäisen kokemuksensa perusteella, joka on  makaaminen paikalleen sidottuna. Ja kaikkein vähiten voi kapaloitu lapsi kääntää kylkeään.  Hän voi vain vajota paikalleen, antaa myöten, olla kärsivällinen, kokea aistiharhoja.  viipyä vasomotorisissa aistimuksissaan ja suoliensa seikkailuissa, kunnes liikuntavapauden lyhyt  hetki koittaa hänelle.  Eriksonista venäläinen  1800-luvun kirjallisuus on täynnä vasomotoristista  kohtuuttomuutta: ”ihmiset näyttävät  olevan sekä eristettyjä että ylitsevuotavia ikään kuin heidät olisi vangittu tukahdutettujen  emootioiden pakkopaitaan ja  etsisivät  alinomaa toisia sieluja huokailemalla, kalpenemalla ja punastumalla, itkemällä ja pyörtymällä.”

Oliko Oblomov kapaloitu lapsi?  En tiedä oliko aatelisperheillä tapana kapaloida  lapset ”puupölkyiksi” samalla tapaa kuin    talonpoikaiston lapset.  Mutta henkisesti  hän   näyttää olleen kapaloitu. Hän  ympärillään  hääri jatkuvasti  rakastavan äidin  lisäksi  vanha hoitajamuori  (njanja) ja kokonainen kaarti muuta palvelusväkeä suojelemassa häntä kolhuilta.  Häntä hemmoteltiin ja pidettiin kuin pumpulissa. Hoitajamuori vartioi valppaasti hänen jokaista askeltaan, ettei hän vain satuttaisi itseään. Mutta päivällisen jälkeen hoitajamuorin valppaus usein petti,  silmät painuivat umpeen ja  kudin putosi käsistä.  Niitä hetkiä Ilja-lapsi odotti kärsimättömästi, silloin alkoi hänen ”oma-aloitteinen elämänsä”n pihalla ja lähiympäristössä.

Oblomovin  rakkaus  

Oblomovin passiivisessa elämässä tapahtui muutos, kun Stoltz esitteli  hänelle  Olga  Sergejevnan. Olga oli kaksikymmentävuotias, ei mikään hupakko, vaan älykäs tyttö - harvinainen nuoren naisen hahmo Venäjän  klassisessa kirjallisuudessa verrattuna vaikkapa Dostojevskin ja Tolstoin naishahmoihin. Ennen matkaansa ulkomaille Stoltz oli ”testamentannut” Oblomovin Olgalle, toisin sanoen pyytänyt, että Olga pitäisi tätä vähän silmällä ja estäisi makailemasta.  Stolzin mukaan Oblomov on onneton, ja kaikki jalo tuhoutuu hänessä rakkauden ja toimeliaisuuden puutteessa. Olga ottanut tehtävän mielihyvin vastaan.

Oblomov vuokrasi ”sireenien aikaan”, kesähuvilan läheltä Pietaria. Se sijaitsi  vastapäätä huvilaa, jossa Olga asui  tätinsä kanssa. Hän vietti Olgan seurassa kaiket päivät, luki tytölle kirjoja, lähetti kukkia, retkeili järven rannoilla ja lähikukkuloilla…. ”hän Oblomov!” huudahtaa kertoja.  ”Mahtoiko kesähuvila olla Toksovassa, koska Pietarin lähellä ei ole kukkuloita muualla kuin siellä? minä mietin). 

 Oblomov oli rakastanut ja häntä vaivasi vastarakastuneen epävarmuus ja mielenlevottomuus. Kun Olga tunnusti hänelle rakkautensa, sen sijaan että hän olisi ollut onnellinen vastarakkaudesta, epäilys valtasi hänen mielensä, hän nukkui yön huonosti ja heräsi seuraavana aamuna kalpeankeltaisena ja synkkänä, katsoi itseään peilistä totesi, että ”tämänkaltaisia ei rakasteta” ja  kirjoitti Olgalle, että  tämä oli  erehtynyt hänen suhteensa,   että Olga rakkaus ei  ollut oikeaa, se oli  ainoastaan tiedotonta rakkaudentarvetta;  hän ei ollut se  jota Olga  odotti ja josta uneksi,  eikä  heidän ei pitäisi tavata  enää,  sillä  hän ei  selviä myrskystä, hänelle  sopii paremmin yksitoikkoinen ja unelias lepo.  Oblomov tunsi itsensä!

Suhde jatkui Olgan sinnikkyyden ansiosta. Elokuussa Oblomovin kasvoilla ei enää näkynyt ”merkkiäkään uneliaisuudesta, ei väsymyksestä, ei ikävästä. Niille on tullut jopa väriä, silmissä on kiiltoa, jonkinlaista uljuutta tai ainakin itsevarmuutta. Yönuttua ei hänen yllään enää näe […] Oblomov istuu kotitakissaan kirjan ääressä tai kirjoittaa; hänen kaulassaan on ohutkankainen liina; paidan kaulus hohtaa valkoisena kuin lumi. Ulos hän lähtee yllään muodinmukaisesti ommeltu lievetakki, päässään hieno hattu… Hän on iloinen, hyräilee.”  Hän oli salakihloissa Olgan kanssa.

 Onnenaikaa kesti vain syyskuuhun asti, jolloin huvilalta oli muutettava kaupunkiin.  Siellä he eivät voineet tavata joka päivä kuten maalla.   Heidän piti tavata salaa, koska he eivät olleet julkistaneet kihlausta. Se olisi vaatinut Oblomovilta käytännön toimenpiteitä, joihin hän ei pystynyt.  Uusi asuntokin olisi pitänyt löytää Nevan paremmalta puolelta.   Oblomov  jumittunut  laitakaupungille  Viipurinpuoleen,  jossa asui köyhää väkeä.  Hän oli löytänyt oman  Oblomovkansa nuoren  leskirouva   Agafja  Matvejenan talosta.  Lukija aavistaa   miten Oblomoville käy, kun hän katselee Agafjan paljaita käsivarsia ja vikkelästi vilahtelevia kyynärpäitä, kun  tämä  jauhaa kahvia, alustaa  taikinaa ja  tekee muita talousaskareita.  

Olgan ja Oblomovin viimeinen tapaaminen riipaisi minua nuorena lukijana  paljon enemmän kuin  Tolstoin  Anna Kareninan  itsemurha  tai  Dostojevskin Idiootin  murheellinen loppu. Se sai minut lukiossa pitämään esitelmän oblomovilaisuuden tragediasta.

 Kun kesällä luin  romaanin uudelleen,  olin  yhtä  liikuttunut  Oblomovin  kohtalosta kuin  vuosikymmeniä sitten.  Hän sammui pikkuhiljaa henkisesti  mentyään  naimisiin Agafjan kanssa Hänen silmissään Agfjassa ”ruumiillistui valtameren laajuisen, säröilemättömän rauhan ihanne, josta kuva oli lähtemättömästi painunut hänen mieleensä jo lapsuudessa, kotikaton alla.” Agafja rakasti häntä ilman vaatimuksia ja piti huolta hänen  ruumiillisista tarpeistaan,   ruokki  ja juotti liiankin hyvin.   Liikunnan puute ja liian raskaat ja rasvaiset ruuat verottivat Oblomovin terveyttä rankasti. Hän kuoli kahden halvauksen ja sydäninfarktin jälkeen  nelissäkymmenissä ( minun laskujeni) oltuaan Agafjan kanssa naimisissa seitsemän vuotta. 

Mies joka sanallisti   oblomovilaisuuden

Gontšarovin romaanin ilmestymisestä on kulunut runsaat toistasataa vuotta. Tuohon aikaan sitä luettiin satiirina aatelistosta rappiosta.  Maaorjuus lakkautettiin kaksi vuotta Oblomovin  ilmestymisen jälkeen ja  aatelisto  Venäjän  vallankumouksen jälkeen.  Yhteiskunta on muuttunut moneen kertaan, eikä lapsiakaan enää kapaloida  kaulaansa  myöten tiukaksi kääröksi, mutta  oblomovilaisuus   kukoistaa    edelleen.   Sen juurien täytyy olla  kulttuurin   syvärakenteessa, koska sitä ei ole  saatu  kitkettyä pois.  Se elää ja voi hyvin maaseudulla eikä se ole tuntematonta kaupungeissakaan. Toimekkaat Agafjat pyörittävät yhä arjen elämää, hoitavat lapset ja lapsenlapset ja hautaavat  liian   nuorina kuolleet  Oblomovinsa.

Kirill Gorbunovin  muotokuva  Ivan Gontšarovista vuonna  1847, jolloin  Gontšarov oli 35-vuotias.

Gontšarov syntyi vuonna 1812 Simbirskissa,  (nykyisin Uljanovsk, koska se oli myös Leninin syntymäkaupunki) varakkaaseen  kauppiasperheeseen.  Hän opiskeli Moskovan yliopistossa kirjallisuutta ja valmistui neljässä vuodessa lisensiaatiksi (joka vastaa suomalaista maisterintutkintoa).  Hän oli 22-vuotias, kun Simbirskin kuvernööri nimitti hänet kansliapäällikökseen. Vuoden kuluttua hän seurasi esimiestään Pietariin ja sai työpaikan finanssiministeriön ulkomaankaupan osastolta, missä hän eteni avustajasta kansliapäälliköksi.

Hän tutustui Dostojevskiin ja Turgeneviin taidemaalari Ivan Maikovin ateljeevastaanotoilla, joilla nuoret kirjailijat lukivat ääneen käsikirjoituksiaan. Vuonna 1847 ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Tavallinen juttu ( ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1899 ja  uudestaan vuonna 2013 Kirsi Monnin suomentamana).  Romaanista tuli suuri menestys, sekä arvostelijat että lukijat pitivät kirjasta. Menestys ei noussut hänen päähänsä kuten Dostojevskilla, vaan hän jatkoi työtään finanssiministeriössä. Hänen elämänsä oli yksitoikkoisen ikävystyttävää. Hän kirjoitti: ”Haukottelen työssä, haukottelen lukiessa, haukottelen näytännöissä, haukottelen vieläpä keskellä ystävien keskustelua hälisevä seurassa.”( Sitaatti Vappu Roosin kirjasta Dantesta Dickensiin). 

Vuonna 1852 hän toteutti unelmansa maailmanympärimatkasta. Hän sai pestin amiraali Putjatinin sihteeriksi fregatti Pallakselle.  Matka kesti kolme vuotta.  Hän kirjoitti matkasta kirjan Fregatti Pallas, jossa hän kuvasi itseironisesti omaa tilaansa  matkan aikana.  Kirja sai hyvän vastaanoton ja nousi yleisön suosikiksi, tosin eräs arvostelija oli sitä mieltä, että ei kannattanut kirjoittaa kirjaa maailmanympärimatkalta vain puhtaasti kulinaariselta näkökannalta. Vappu Roosin mukaan Gontšarov oli niin oblomovilainen, ettei ”päässyt omasta luonnostaan, hän oli liian laiska ja passiivinen nähdäkseen vaivaa uusien vaikutelmien metsästämiseksi ja liian epikurolaisesti nautiskeleva viitsiäkseen luopua omasta hyvänolontunteestaan ja antautuakseen mihinkään tarpeettomiin fyysisiin rasituksiin.”

Maailmanympärimatkalta palattuaan Gontšarov aloitti uudessa työssä sensuuriviranomaisena.  Oblomovilaisuus ei ilmeisesti vaikuttanut hänen uraansa, koska hän yleni vähitellen sensuuriviraston johtajaksi.   Sensorin työ oli henkisesti raskasta, hän sai osakseen paljon kritiikkiä konservatiivisuutensa vuoksi. Hän yritti kuitenkin edistää kaunokirjallisuuden asiaa sallimalla merkittävien ja vapaamielisten teosten  julkaisemisen (mm. Herzeniä ja Dostojevskia).  Työn ohella hän kirjoitti lukuisia luonnoksia Oblomovista. Virkatehtävien paljous ja romaanin kirjoittaminen samaan aikaan, rasittivat hänen terveyttään.  Hän sai virasta lomaa kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti Marienbadiin. Oblomovin käsikirjoitus valmistui siellä muutamassa viikossa.

 Häntä varmaankin hämmästytti, että kritiikki otti hänen romaaninsa vastaan satiirina ja kansallisena itsetarkkailuna. Sellaista päämäärää hänellä ei ollut mielessään kirjaa kirjoittaessaan, hän tarkkaili pikemminkin itseään. Jos kirjassa satiiria oli, niin se oli lempeää itsesatiiria. Hän kuvasi henkilöitään tarkkasilmäisesti hyväntahtoisella huumorilla lukuun ottamatta kirjan kahta roistoa: Agfajan veljeä sekä tämän veljen- tai sisarenpoikaa, jotka huijasivat ja kiristivät  sinisilmäistä Oblomovia.

Vuonna 1867 Gontšarov erosi sensuuriviraston johtajan virasta toimittuaan 34 vuotta virkamiehenä.  Hänen kolmas romaaninsa Jyrkänne  ilmestyi   kahden vuoden kuluttua. Hän oli aloittanut romaanin kirjoittamisen kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.  Kirjoittamisen into valtasi hänet Pariisissa ja hän kirjoitti romaanin valmiiksi lyhyessä ajassa, kuten oli kirjoittanut myös Oblomovin. Kannattaa vaihtaa miljöötä ja luopua jokapäiväistä rutiineista, sen on moni muukin kirjailija ja taiteilija havainnut. 

Jyrkänteen vastaanotto oli masentava, ”toisinaan suorastaan julmaa”, kirjoitti Vappu Roos ja jatkoi: ”Erään arvostelun  otsikkona oli Lahjakkuuden lahjakasta puuttumista, eräs toinen  alensi Gontšarovin  toisen luokan kirjailijaksi, ja kolmas kuulutti, että  Gontšarov on kuollut.” Ja Turgenev, Gontšarovin entinen ystävä, haukkui kirjan ”seniiliksi jaaritteluksi ja saivarteluksi.”

Gontšarovin ja Turgenevin ystävyys oli päättynyt  siihen. että  Gontšarov oli  syyttänyt Turgenevia, että tämä  plagioi uudessa romaanissa  Jyrkännettä, jonka käsikirjoitusta hän oli lukenut  Turgeneville joitakin vuosia aikaisemmin. Normaalia kirjailijan paranoiaa,  minusta tuntuu.   Gontšarovilla  paranoia  paheni vuosien mittaan. Hän syytti myös Gustave  Flaubertia että  tämä oli käyttänyt   hänen ideoitaan  Sydämen oppivuosissa.

Gontšarov kadotti vanhemmiten huumorintajunsa ja joviaalisuutensa. Siihen vaikutti varmasti paineenalainen työ sensuurivirastossa ja Jyrkänteen saamat huonot arvostelut.  Hän vetäytyi seuraelämästä yksinäisyyteen seuranaan vain palvelija Ludvig ja tämän vaimo ja kaksi lasta.  Hän ei koskaan mennyt  naimisiin, syynä oli ilmeisesti hänen  oblomovilainen arkuutensa ja  päättämättömyytensä rakkaussuhteissa.   Hän  kuoli vuonna  1891 Pietarissa ja hänet haudattiin  Aleksanteri Nevskin  lavran hautausmaalle.  Hänen maallisia jäännöksiä ei ole enää  siellä. Ne  siirrettiin vuonna  1956 Volkovon  hautausmaalle syystä jota en tiedä.   Mutta  Oblomov elää  yhä.

Ester Nilssonin rakkausprojekti

Ruutukaappaus  http://areena.yle.fi/1-2823489.  Lena  Andersson ja Jörn  Donner keskustelevat Helsinki Lit –festivaaleilla vuonna  2015 Ruotsista ja rakkaudesta.  Pöydän kirjapinossa on Donnerin Pikku  Mammutti ja kirja    Ingmar Bergmanista.

 Donner ei halunnut puhua omista teoksistaan. Niinpä he keskustelivat pääasiassa Lena Anderssonin kirjasta Vailla  henkilökohtaista vastuuta. Donner  oli lukenut  kirjan useita kertoja,  silti  kysyi Anderssonilta  varmuuden  vuoksi mitä se käsittelee. ”Näyttelijän patologista ambivalenssia,” vastasi Andersson.  Keskustelusta jäi mieleeni, että Donner ihmetteli, miksi hyvän koulutuksen saanut, älykäs nainen jahtaa naimisissa olevaa miestä.  Eikö nainen ollut kyllin älykäs ymmärtääkseen että hänen rakkautensa oli hulluutta?

  

Hullun rakkauden aihe kiinnostaa minua.  Ihailen August Strindbergin Hullun puolustuspuhetta, joka on yksi hurjimmista hullun rakkauden kuvauksista, jonka olen ikinä lukenut.  Olen itsekin kirjoittanut pienen kirjan hullusta rakkaudesta, joten ajattelin, että täytyypä lukea Anderssonin kirja. Se käväisi pikalainana luonani, mutta ehdin lukea vain vähän alkua, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Tänä kesänä luin sen vihdoinkin kokonaan.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on tavallinen tarina naisesta, joka rakastuu ”väärään” mieheen.  Ester Nilsson on runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija.  Hän on siinä iässä (täyttänyt 37 vuotta) jossa parisuhteettomuus  on   painostava  ongelma,  kun  ystävät ja   kaikki  sopivat miehet ovat  naimisissa.  Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, naimisissa olevaan mieheen, joka näyttelee hänen kirjoittamassaan näytelmässä. (Strindbergillä oli päinvastoin: nainen oli näyttelijä, mies näytelmäkirjailija.) Olofin nimi ei liene sattuma, koska  Strindbergin  läpimurtonäytelmän nimi oli Mäster Olof.

Ester Nilsson aloittaa suhteen sillä oletuksella, että Olof elää onnettomassa avioliitossa ja avioero on vain ajan kysymys.   Hän on suhteen aktiivinen osapuoli – jo kolmannella tapaamiskerralla hän ilmoittaa Olofille, että haluaa jatkaa elämänsä hänen kanssaan, mikä  saa miehen kavahtamaan taaksepäin ja repimään hermostuksissaan lautasliinaa. En ihmettele Olofin käytöstä, ei hänellä ole pienintäkään aikomusta erota vaimostaan, mutta sitä Ester ei tajua.  Seuraa yli kolmesataa sivua rimpuilua suhteessa, jonka lopun lukija arvaa jo ensi sivuilla.  Tämä ei ole mikään romanttinen rakkaustarina, jossa on hullu vaimo ullakolla.

Ester analysoi ja tulkitsee suhdetta jatkuvasti, koulutettu kun on yliopistossa analysoimaan, mutta on täysin sokea itselleen, omille motiiveilleen ja tunteilleen. Hän ei näe edes unia, ei saa niiden välityksellä tietoa mitä hänen psyykessään tapahtuu. Olof on selvänäköisempi kuin hän. Kun Olof sanoo, että hän on tehnyt Pygmalionin – luonut hahmon ja rakastunut siihen – hän ei ymmärrä, mitä Olof tarkoittaa.

Jos Olof olisi halunnut pelkkää seksiä, niin suhde olisi päättynyt alkuunsa.  Kirjan ja suhteen puolivälissä Olof  sanoo Esterille: ”Sinun lähellesi ei pääse. Olet kääntynyt poispäin.”  Olof  kaipaa  sitä  mihin Ester ei pysty. Hän on rakentanut muurin heidän välilleen suojellakseen itseään, sillä hän ei ole toipunut edellisestä miespettymyksestään, taiteilija Hugo Raskista. (Heidän tarinansa  on kerrottu romaanissa Omavaltaista menettelyä, jota en ole lukenut.  Se sai Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon vuonna 2013).

Patologinen ambivalenssi?

Ei Olof Sten pode patologista ambivalenssia, kuten Andersson tv-keskustelussa esitti, vaan ihan normaalia ambivalenssia kuten kuka  tahansa mies, joka pyristelee kahden naisen välissä. Sellaista sattuu varsinkin silloin kun mies on keski-iässä. Olof on toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliiton lapset ovat jo aikuisia. Toisesta avioliitosta ei ole lapsia. Se on kestänyt  kymmenen vuotta, kun  Olof  tutustuu  Esteriin.

Jung on kirjoittanut jossain yhteydessä keski-ikäisen miehen kriisistä, avioliitosta ja uskottomuudesta. Hänellä oli laajalti omakohtaista kokemusta asiasta. Mikäli ymmärsin oikein hänen artikkelinsa, niin hän oli sitä mieltä, että ei seksi, vaan psyyke viettelee miehen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Psyykellä on pyrkimys muutokseen ja kehittymiseen (transformaatioon ja individuaatioon Jungin sanoin).  Sillä on omat tarkoituksensa,  joita   ego ei  ymmärrä,  siksi  muutosprosessi aiheuttaa aina  kärsimystä. Ilman sitä ei olisi kehitystä, Jungin mukaan. Hänelle avioliiton ulkopuoliset suhteet aiheuttivat niin paljon kärsimystä, että siitä syntyi mittava  psykoanalyyttinen tuotanto.

Lukija saa vain vähän tietoa Olof Stenin kärsimyksistä, koska näkökulma pysyttelee tiukasti Ester Nilssonin kärsimyksissä.  Ystävät antavat hänelle terapeuttista kuuntelutukea ja hyviä neuvoja aina kun Olofin kanssa menee huonosti. (Vaimon ystävät ovat piruja, tiesi Strindberg Hullun puolustuspuheessa). Kun menee hyvin, Ester unohtaa ystävänsä.  Tätä menoa kestää kolme vuotta. Lopulta hänen rakkausilluusionsa romahtaa ja Elin -nimisen ystävänsä avustuksella hän tuhoaa suhteensa Olofiin ja samalla Olofin avioliiton. Kirjan lopusta käy selkeästi ilmi, että kärsimys ei kirkastanut Esterin psyykeä.  Katharsista ei tapahdu!