Kirjailijan kissa

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus  alempaa).    Valokuvannut Anne de Brunhoff.  Kuva löytyi sivustolta  Writers and Kitties.   Sieltä  löytyy   muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen.  Sinne  voi lähettää  kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.


Luen Perecin romaania  Elämä Käyttöohje sillä  silmällä  löytyisikö sieltä kissoja.  Tähän  mennessä  olen  löytänyt  yhden kissan sivulta 74.  Se oleilee herra  Smautzin huoneessa. Smautz on  omalaatuisen  miljönääri  Percival  Bartleboothin  kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja  hovimestari.  Näin  Perec kuvailee kissaa:


"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...]  "Valkoinen  kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva  Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin  vieraaksi. Se tuli  kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville  Keynäs. Loki-Kirjat 2006).   


Raportoin  täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.


 *Korjaus myöhemmin.  Luotettava  oulipolainen lähde kertoi , että  Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan  Duchat.

Ninni piirakkavuoassa päiväunilla.  Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se   tunkee nukkumaan.  Se on  lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan.   Kesällä   se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun  istuin  tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se   rupesi   hiertämään ja kiertämään  näyttöruutua niin että en nähnyt  kirjoittaa.  Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen.   Nyt se on joutunut  laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu.  Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.
                                                  

Laiskuus

Suosikkilaiskurini on Oblomov,  Ivan  Gontšarovin romaani  päähenkilö.  Laiskuus ei ole suuri synti, eivät  laiskat jouda pahantekoon.  Mutta  Oblomoville kävi huonosti.


Tällä viikolla  Valokuvatorstain  haasteena on  synti.   Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka  mukaan seitsemän kuolemansyntiä  olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus,  viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).


En  muistanut, että  Danten Helvetissä oli  laiskureita,   mutta    siitä   onkin jo  kulunut melkein  30  vuotta, kun  luin  hänen eepoksensa.   Piti lukea  Helvetti uudestaan ja löytyiväthän  ne   sieltä.  Ne olivat  Bolognan hilpeitä  munkkeja, jotka  olivat  laiminlyöneet hengelliset  harjoitukset maallisten ilojen  hyväksi, ja  siitä syystä joutuneet helvetin  kahdeksannen piirin  viidenteen  kuiluun, jossa  heidän lisäkseen olivat  myös   tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on  paha paikka.  


 Hilpeisiin  munkkeihin  verrattuna   lihan himoon langenneilla,   ylensyömäreillä ja ahneilla  on  lokoisat  olot  helvetissä. He  oleilevat  helvetin  toisessa ja  kolmannessa piirissä. 


Ympäristörikolliset  ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä.   Samassa paikassa ovat myös   ne, jotka ovat vahingoittaneet  taidetta. 


Siipä hengellisesti laiskat   ovat  Danten mukaan  pahempia syntisiä kuin  jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se   kurja joukko, joka  myy  taivaan  tavaraa rahasta.


Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa. 


Sanoo Dante.  Suomennos on Eino Leinon.   Divina Commedia  pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on  lähes  mahdotonta  ymmärtää   nykyisessä  kieliasussaan.  Selitysosasto  olisi myös paikallaan, sillä  nykylukijalla ei  ole harmainta  aavistuskaan keitä  ne kaikki papit,  prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee. 


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.   ( jos haluat  käyttää oikean sivupalkin blogrollia)

Tomas Tranströmer sai kirjallisuuden Nobelin, vihdoinkin!

Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
         Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!


Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt  kokoelmassa  Eläville ja kuolleille  (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila.  Kokoelma sai  Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990. 


Hienoa, että runous   palkittiin  Nobelilla tämä vuonna  - ja  että  voittaja  on  Tranströmer eikä Adonis.  Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia.  Kannattaa lukea.   Koska  Eläville ja  kuolleille -kokoelmaa tuskin  löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan  tänne  yhden runon kokonaisuudessaan.


Madrigaali 


Sain  perinnöksi pimeän metsän  jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien  ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri  selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.


Kuvassa  Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.


PS. Voit vaihtaa blogin  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Vaihtelua

Olen keventänyt  blogin sivupalkkia ja palannut  toistaiseksi  vanhaan epädynaamiseen näkymään.    Näkymää  pääsee   vaihtamaan  klikkamalla   sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa  Dynamic views.    Sitten  voi valita    millaisessa muodossa blogia  haluaa katsella.  Minä pidän enemmän  kyllä   dynaamisista näkymistä.   Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.


Kuvassa Laura Orelman  tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.  

Rakkaus on musta leijona

Rakkaus tuli,

astui suonten ja lihasten sisään

        kuin veri,

tyhjensi minut itsestäni

ja täytti ystävällä.

Jokainen osa minua

otti ystävän vastaan:

minulta nimi,

muu kaikki on häntä.

kirjoitti Mawlana Rumi (1207-1273)  ja käänsi  Jaakko Hämeen-Anttila.  Runo  on kokoelmassa  Rakkaus on musta leijona.   Nimiruno kertoo, että rakkaus vie unen,  nälissään se laiduntaa rakastavien sydänverta. ”Se taittaa lempeänä matkaa vierelläsi ja vie sinut kohti paulaa, kun olet langennut se katselee  sinua kauempaa.  Se on tyranni, pelotan poliisi, kiduttaja, syyttömien  ahdistaja. Ei ovela, ei hullu eikä viisas viisaudellaan vältä rakkauden paulaa.”

Rumin  runossa mainittu ystävä oli Shams, kiertelevä dervissi ja mystikko,  joka muutti Rumin elämän.  Rumi oli islamilainen   lainoppinut ja teologi, kunnon  muslimi ennen kuin  tapasi  Shamsin.   Rumin oppilaat tulivat mustasukkaisiksi ja  Shams   pakeni   ristiriitoja. Mutta Rumi  ei voinut elää ilman häntä ja lähetti  poikansa  hakemaan hänet takaisin.  Heidän   suhteensa kesti  neljä vuotta ja  päättyi  äkillisesti.  Eräänä  iltana  kesken  kaiken   talon takaovelle koputettiin, Shamsia  pyydettiin ulos eikä  häntä sen  koommin  nähty.  On arveltu  että  Rumin mustasukkaiset oppilaat tappoivat hänet.   Ennen Shamsin katoamista Rumi  ei ollut kirjoittanut runoja. Kaipaus teki hänestä runoilijan.

Minä näin  viikko pari sitten unta, että  etsin  Suomalaisesta kirjakaupasta  runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli  avuksi ja vei minut  takahuoneeseen, jossa runoushylly oli. 

Se näytti  siltä, ettei  sitä ole  aikoihin järjestetty.   Minulla ei ollut  mielessä ketään erityistä runoilijaa, Katselin hyllyä ja ilahduin  kun löysin  alarivistä   Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha   ja   repaleinen.  Sen minä ostin.  En muista paljonko se maksoi.

 Heräämisen  jälkeen ajattelin, että minun on ruvettava taas lukemaan Rumia, koska alitajunta suosittelee sitä. Minulla on kirjahyllyssäni   Coleman  Barksin  kokoama The Essential Rumi, jota olen lukenut  viimeksi   90-  luvun puolivälissä.    Minä olin siihen aikaan rakastunut.   En tuntenut  Rumin runoutta   entuudestaan   ( suufilaisista runoilijoista vain Hávez ja Omar Khaijam  olivat  tuttuja).  Joku  niistä nettiystävistä, joiden kanssa pelasin lasihelmipeliä unilla,  suositteli  hänen runojaan.   Niin minusta tuli Rumin runouden ihailija,    olisi voinut tulla suufilainenkin,  jos   Suomessa olisi ollut  suufilaisia mystikoita.    Ehkä heitä  oli, mutta  en  törmännyt heihin.