Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.
Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.
"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"
kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:
Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.
17.10.1937 - 30.5.2011
"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. " Sanoi Metsäroisto ( s. 72)
Minä sanoisin että hän, Kalevi siis, ei Metsäroisto, oli Suomen harvoja surrealistisia kirjailijoita. Hän aloitti surrealistin uransa 21-vuotiaana julkaisemalla omakustanteena kokoelman Proosarunoja, jonka takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959."
Hänestä tuli yhteiskunnallinen surrealisti 60-luvulla. Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta ilmestyi vuonna 1965. Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:
Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.
Tämän vuoden alussa hän otti yhteyttä Metsäroiston merkeissä, pyysi muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä. Hän kertoi kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä saiko hän jutun valmiiksi ja jos sai, niin ilmestyikö se, kun minulle ei tule Nuorta Voimaa. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Metsäroisto ilmestyi vuonna 1986 ja sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Ajatus metsäroiston omaelämäkerrasta syntyi kesällä 1985 Huutotöyryssä, "kun irrottelimme mielikuvitusta..." kuten kirjan omistuskirjoituksessa lukee. Puhuimme fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamisesta ja siitä se lähti liikkeelle. Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa. Minusta oli hauskaa olla mukana sen kirjan syntyprosesissa. Kirjasta tuli hyvä ja minä olen ylpeä muusan osastani.
Kuva: Olli Lyytikäisen piirros Kalevista vuodelta 1969.
Lisäys myöhemmin. Muistelma Kalevista täällä: Vanhan vaiheilla.
