Uuden vuoden yö

 Luin Eeva-Liisa Mannerin  näytelmän  Uuden vuoden yö mennen tullen metrossa matkalla ystävän  uuden vuoden vastaanotolle ja sieltä kotiin. Näytelmän alku   kummastutti. Lokit  kirkuvat   ikkunan takana uuden vuoden  aattoiltana.    Illan  isäntä Atos   seisoo ikkunan ääressä ja lausuu: 

Lokit huutavat,  käheät kiihkeät  äänet.

Mikä on lintujen ennustus, hyvä vai paha?

Eivät lokit  huuda uuden vuoden  aattona,   eivät huuda  vaikka  talvi olisi leuto  ja  meri jäätön Helsingin   edustalla.  Atoksen  asunto  sijaitsee Helsingissä,  lähellä Kruununhakaa, mikä  käy selville myöhemmin.  

Mitähän Eeva-Liisa  Manner on tarkoittanut, kun  pannut  lokit  kirkumaan  niin epätodennäköisenä aikana?  minä  ihmettelin.   Onko  se runoilijan  vapautta vai  symboliikkaa?   aprikoin. Joku on  sanonut, että jos näytelmän  alussa seinällä  riippuu kivääri, niin sitä käytetään näytelmän lopussa.  Taisi  olla   Tšehov, jonka  Lokki-näytelmän  alussa  riippui kivääri, jota myös käytettiin lopussa.    

 Ja toden totta!   Mannerin   näytelmän  alku enteilee loppua. Atokselle tapahtuu jotain ,   mutta en kerro mitä.   Ennen     sitä   kuusi  henkilöä juo,  sekoilee ja  on inhottavia  toisilleen,    kuten    todellisessa  elämässäkin  tapahtuu  uuden vuoden juhlissa. Tai  tapahtui  60-luvulla, jolloin  minä osallistuin   näytelmässä kuvatunlaiseen   juhlintaan. 

  

 Mannerin näytelmässä puhutaan paljon  uskonnosta.     Ensiesitys  oli vuonna 1965.  Siihen aikaan   uskonasiat olivat  yhtä ajankohtaisia  kuin nykyään   ja  kirkosta  erottiin, vaikkeikaan yhtä  sankoin joukoin  kuin  viime  vuonna.  Syynä  oli  siihen aikaan  Hannu Salaman  saama  jumalanpilkkasyyte,  mikä kuohutti   liberaalin nuorison ja älymystön  tunteita. Kirjan  takakansiteksti kertoo että näytelmästä keskusteltiin aikoinaan ja sen rohkeutta paheksuttiin. Se menestyi hyvin näyttämöillä. Se on "suomalaisen  draaman huippuja" kehuu takakansi. No, enpä  nyt tiedä.  Se on makuasia.

Minun uuden vuoden yöni  sujui   rauhallisesti,  ei ollut tragediaa eikä  komediaa.   Ystävien kesken  syötiin, juotiin ja keskusteltiin eikä  ruvettu    ilkeiksi toisillemme.  Satunnaismenetelmällä   (= sormi tökätään umpimähkään paksun  runokirjan sivujen väliin)   uuden vuoden runoksi tuli  Helvi Juvosen Kalliopohja, joka alkaa  näillä sanoilla:

Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,

olkoon se  sallittu minulle.

Se on minun lapsuuterni graniittipohja,

[...]

Runo löytyi   Satu Koskimiehen ja Juha Virkkusen kokoamasta antologiasta Runo on vapaa.

Sormei osui   kohdalleen, koskapa   Helvi  Juvonen oli  mielirunoilijani  ennen kuin  ihastuin   Eeva-Liisa Mannerin ja Paavi Haavikon  runoihin.  Sattuma helli minua. Myös  I Ching oli  myötämielinen.  Kolmen kolikon  menetelmä    antoi tulokseksi  heksagrammin numero 30  Li/The Clinging, Fire.  Orakkeeli sanoo, että   pitkäjänteisyys(=  ahkeruus, kestävyys, sisu) edistää, se tuo menestystä.  Muutoksen  merkki  on  ensimmäisellä  rivillä: "Footprints run crisscross. If one  is seriously intent, no blame."   Se tarkoittaa, että   aamulla    on   keskitettävä  mielensä eikä    maailman hyörinän  pidä  antaa häiritä itseään.   Minun tulkintani mukaan: ei pidä  avata sähköpostia,  facebookia, radiota tai  televisiota eikä  lukea   sanomalehteä   heti aamusta, vaan  on   keskityttävä  töihinsä. Taidankin noudattaa I Chingin  neuvoa tänä vuonna.    

 Kuvassa näkymä Sturenkadun ja Hämeentien  kulmalta  uuden vuoden yönä 2011.

Vuosi 2010 kuvina

Tammikuu. Polkupyöriä  rautatieaseman edessä.

Helmikuu. Kahvila Pariisissa.

Maaliskuu. Mielenosoitus Espalla mummojen puolesta.

Huhtikuu. Skumppaa Espalla.

Toukokuu. Maailma kylässä.

Kesäkuu. Juhannusyö.

Heinäkuu. Hellettä Aurinkolahdessa.

Elokuu.  Joutsan Haihatuksessa.

Syyskuu.  Kiinan taiteen avajaiset  Espoon Emmassa.

Lokakuu.  Taiteilijaelämää Vuotalossa.

Marraskuu.   Hiljaiseloa Aurinkolahdessa.

Joulumarkkinat Espalla.

Lupasin  itselleni, että kirja valmistuu  tämän vuoden   aikana, mutta eipä vain valmistunut.  Se  on  puolivälissä, vasta 200 sivua  valmiina, ehkä.  Ei ole  enää yhtä suurta julkaisupainetta kuin  nuorena. Vanhemmiten   tulee  liiankin itsekriittiseksi.

Hyvää ja onnekasta  vuotta 2011  blogin  lukijoille! 

Ois joulu ainainen

 Joulu  saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten  olympiakisat. Tai  vielä  parempi, minun mielestäni, jos   se  olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan.  Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.


Minun suosikkini  joulukertomusten joukossa on  Heinrich Böllin  Ois joulu ainainen, joka  sisältyy kokoelmaan Tohtori  Murken  kootut tauot  ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori.  Otava 1962).  Se  on   tragikoominen   kertomus   Lenzin  porvarisperheen  moraalisesta rappiosta. 


Kaikki  saa  alkunsa  perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä,  jolla  on  “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten  kertoja toteaa.  Sodan  takia Millan oli pakko  luopua kuusesta, mikä  katkeroitti hänen mieltään.  Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua  normaaleiksi  joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”


Kynttilänpäivän tienoilla kun  kuusta  ruvettiin riisumaan,  Milla  alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän  ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi  melkein viikon, kunnes  hänen  hyväsydäminen miehensä Franz  keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt  alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe  viritti laulun Oi kuusipuu,  pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin.  Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,”  paitsi että  joulua   piti  viettää siitä pitäen  joka ilta,  mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta  sekä Franzille että  perheen aikuisille lapsille.  Lapsenlapset  nakersivat  pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan  tyytyväisinä, mutta muuttuivat  pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi. 


Kun joulunviettoa oli kestänyt  vuoden,  perheen  tytär Lucie sai  raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen.  Hän ulvoi ja riehui, kaatoi  kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä  oli tullut eksistentialisti  ja  hän oli alkanut  liikkua hämäräperäisissä  yökerhoissa. 


Myös  muissa  perheenjäsenissä  tapahtui  huolestuttavia muutoksia.  Kunnollisesta lakimiespojasta  tuli kommunisti – voiko  sen  kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut  nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei  nauttinut arvonantoa  suvun piirissä), lopetti  lupaavasti  alkaneen  ammattilaisuransa ja meni luostariin  maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli  täydellinen. Hän  alkoi käydä  vieraissa  naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän  sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden  vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut  maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu,   Milla  ja eläkkeellä oleva prelaatti  ovat  ainoat   aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa  kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua  aloitettaessa" 


Luen joka  joulu  Böllin  joulukertomuksen.  Se antaa  voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on  jo melkein repaleiksi  luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys,  sivujakin  on irronnut.  Otava saisi ottaa  siitä uuden  painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa   kieroutunut huumorintaju, koska nautin    Böllin ironiasta,  jonka  hän  kohdistaa “pyhään perhejouluun.”


PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan  alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani  Mitähän  siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä  ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.

Patsaiden joulumuotia

 Tyttö Espalla.  Päässä on  lumesta muotoiltu pipo. Villahuivi lämmittää näillä pakkasilla.

 Stockan kulman kahdella sepällä  on suu suljettu  keltaisella  liinalla.  Pään päällä lumitötterö. Seppä näyttää jotenkin epätoivoiselta, kun se ei saa sanoa  sanottavaansa ( klikkaa kuva isommaksi). 

Jukka Vienolta on ilmestynyt tänä vuonna tuhti  runokirja (377 sivua).  Hyvä joululahja   runouden ystäville, lukemista riittää  pitkäksi aikaa.  Lainaan  kokoelman  nimirunosta  pari säkeistöä.    Sopinevat tämän   hetken hektisiin tunnelmiin.

Autoja,ihmisiä, ratikoita

katkeamattomana virtana

Stockan kulmassa

talvi-illan neonkelmeässä

kun pakokaasua ei

erota pakkashuurusta, hengityshuurua

sielun savusta,

[***]

Mutta syvin kaikista on

mielen murheen hämärä

sitä ei lievitä

katumaasturin

sumuvalojen sarja,ei

Stockan kulman kahvilan

espresson äkkinäinen voima.

Jukka Vieno. Stockan kulma. WSOY 2010

Tonttu ei vaan saa unta.

Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.

Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.

      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.