Vuosi 2010 kuvina

Tammikuu. Polkupyöriä  rautatieaseman edessä.

Helmikuu. Kahvila Pariisissa.

Maaliskuu. Mielenosoitus Espalla mummojen puolesta.

Huhtikuu. Skumppaa Espalla.

Toukokuu. Maailma kylässä.

Kesäkuu. Juhannusyö.

Heinäkuu. Hellettä Aurinkolahdessa.

Elokuu.  Joutsan Haihatuksessa.

Syyskuu.  Kiinan taiteen avajaiset  Espoon Emmassa.

Lokakuu.  Taiteilijaelämää Vuotalossa.

Marraskuu.   Hiljaiseloa Aurinkolahdessa.

Joulumarkkinat Espalla.

Lupasin  itselleni, että kirja valmistuu  tämän vuoden   aikana, mutta eipä vain valmistunut.  Se  on  puolivälissä, vasta 200 sivua  valmiina, ehkä.  Ei ole  enää yhtä suurta julkaisupainetta kuin  nuorena. Vanhemmiten   tulee  liiankin itsekriittiseksi.

Hyvää ja onnekasta  vuotta 2011  blogin  lukijoille! 

Ois joulu ainainen

 Joulu  saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten  olympiakisat. Tai  vielä  parempi, minun mielestäni, jos   se  olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan.  Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.


Minun suosikkini  joulukertomusten joukossa on  Heinrich Böllin  Ois joulu ainainen, joka  sisältyy kokoelmaan Tohtori  Murken  kootut tauot  ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori.  Otava 1962).  Se  on   tragikoominen   kertomus   Lenzin  porvarisperheen  moraalisesta rappiosta. 


Kaikki  saa  alkunsa  perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä,  jolla  on  “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten  kertoja toteaa.  Sodan  takia Millan oli pakko  luopua kuusesta, mikä  katkeroitti hänen mieltään.  Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua  normaaleiksi  joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”


Kynttilänpäivän tienoilla kun  kuusta  ruvettiin riisumaan,  Milla  alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän  ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi  melkein viikon, kunnes  hänen  hyväsydäminen miehensä Franz  keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt  alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe  viritti laulun Oi kuusipuu,  pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin.  Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,”  paitsi että  joulua   piti  viettää siitä pitäen  joka ilta,  mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta  sekä Franzille että  perheen aikuisille lapsille.  Lapsenlapset  nakersivat  pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan  tyytyväisinä, mutta muuttuivat  pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi. 


Kun joulunviettoa oli kestänyt  vuoden,  perheen  tytär Lucie sai  raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen.  Hän ulvoi ja riehui, kaatoi  kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä  oli tullut eksistentialisti  ja  hän oli alkanut  liikkua hämäräperäisissä  yökerhoissa. 


Myös  muissa  perheenjäsenissä  tapahtui  huolestuttavia muutoksia.  Kunnollisesta lakimiespojasta  tuli kommunisti – voiko  sen  kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut  nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei  nauttinut arvonantoa  suvun piirissä), lopetti  lupaavasti  alkaneen  ammattilaisuransa ja meni luostariin  maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli  täydellinen. Hän  alkoi käydä  vieraissa  naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän  sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden  vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut  maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu,   Milla  ja eläkkeellä oleva prelaatti  ovat  ainoat   aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa  kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua  aloitettaessa" 


Luen joka  joulu  Böllin  joulukertomuksen.  Se antaa  voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on  jo melkein repaleiksi  luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys,  sivujakin  on irronnut.  Otava saisi ottaa  siitä uuden  painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa   kieroutunut huumorintaju, koska nautin    Böllin ironiasta,  jonka  hän  kohdistaa “pyhään perhejouluun.”


PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan  alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani  Mitähän  siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä  ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.

Patsaiden joulumuotia

 Tyttö Espalla.  Päässä on  lumesta muotoiltu pipo. Villahuivi lämmittää näillä pakkasilla.

 Stockan kulman kahdella sepällä  on suu suljettu  keltaisella  liinalla.  Pään päällä lumitötterö. Seppä näyttää jotenkin epätoivoiselta, kun se ei saa sanoa  sanottavaansa ( klikkaa kuva isommaksi). 

Jukka Vienolta on ilmestynyt tänä vuonna tuhti  runokirja (377 sivua).  Hyvä joululahja   runouden ystäville, lukemista riittää  pitkäksi aikaa.  Lainaan  kokoelman  nimirunosta  pari säkeistöä.    Sopinevat tämän   hetken hektisiin tunnelmiin.

Autoja,ihmisiä, ratikoita

katkeamattomana virtana

Stockan kulmassa

talvi-illan neonkelmeässä

kun pakokaasua ei

erota pakkashuurusta, hengityshuurua

sielun savusta,

[***]

Mutta syvin kaikista on

mielen murheen hämärä

sitä ei lievitä

katumaasturin

sumuvalojen sarja,ei

Stockan kulman kahvilan

espresson äkkinäinen voima.

Jukka Vieno. Stockan kulma. WSOY 2010

Tonttu ei vaan saa unta.

Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.

Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.

      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.

Runeberg-ehdokkaat

"Kirjastonhoitajien kalenteri kumoaa mielikuvat nutturapäistä."

Sitaatti ( ja alleviivaus) on  Harry Salmenniemen kokoelmasta  Texas, sakset, joka on  yksi tänään julkistetuista Runeberg-ehdokkaista.  Muut  seitsemän ovat:

Eva-Stina Byggmästar: Vagga liten vagabond. Söderströms (runoja)

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava (romaani)

Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY (romaani)

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas (esseitä)

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Savukeidas (esseitä)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos (novelleja)

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY (novelleja)

En ole  lukenut  yhtään    noista,  en edes Salmenniemen kokoelmaa, joka on ollut  muutaman päivän  työpöydälläni  odottamassa paketoimista joululahjapaperiin.  Avasin sen  sattumanvaraisesti ja  silmä osui  ylläolevaan sitaattiin. 

 Seppo  Puttonen   sanoi YLE:n kulttuuriuuttisissa:  "Esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, sakset ei varsinaisesti ole runokokoelma, vaan koostuu yksittäisistä sanoista ja lauseista."   Olisipa hauskaa, jos  kokeellinen, epälyyrinen kokoelma  voittaisi  kansallisrunoilijalle nimetyn palkinnon.  Olli Jalosen  Poikakirja , vuoden parhaaksi romaaniksi mainittu, on monien  ennakkosuosikki. Voittajan  päättää kolmihenkinen raati( Jyrki Vainonen, Ann Helle ja Philip Teir).   Lisää   aiheesta täällä. 

Kuvassa  Rikhardinkadun kirjasto, jossa kävin  eilen. Se on yksi Helsinhin ydinkeskustan parhaista paikoista. Sielä on paljon taidekirjoja ja -näyttelyitä  sekä  hyvä englanninkielisen kirjallisuuden kokoelma.