Joulu saisi olla kerran neljässä vuodessa kuten olympiakisat. Tai vielä parempi, minun mielestäni, jos se olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan. Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.
Minun suosikkini joulukertomusten joukossa on Heinrich Böllin Ois joulu ainainen, joka sisältyy kokoelmaan Tohtori Murken kootut tauot ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori. Otava 1962). Se on tragikoominen kertomus Lenzin porvarisperheen moraalisesta rappiosta.
Kaikki saa alkunsa perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä, jolla on “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten kertoja toteaa. Sodan takia Millan oli pakko luopua kuusesta, mikä katkeroitti hänen mieltään. Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti. Olojen palattua normaaleiksi joulua päästiin viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”
Kynttilänpäivän tienoilla kun kuusta ruvettiin riisumaan, Milla alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan huusi melkein viikon, kunnes hänen hyväsydäminen miehensä Franz keksi hankkia uuden kuusen. Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,” perhe viritti laulun Oi kuusipuu, pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin. Kaikki oli taas “kuin ennenkin,” paitsi että joulua piti viettää siitä pitäen joka ilta, mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta sekä Franzille että perheen aikuisille lapsille. Lapsenlapset nakersivat pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan tyytyväisinä, mutta muuttuivat pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi.
Kun joulunviettoa oli kestänyt vuoden, perheen tytär Lucie sai raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen. Hän ulvoi ja riehui, kaatoi kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän palasi takaisin viettämään perhejoulua, mutta hänestä oli tullut eksistentialisti ja hän oli alkanut liikkua hämäräperäisissä yökerhoissa.
Myös muissa perheenjäsenissä tapahtui huolestuttavia muutoksia. Kunnollisesta lakimiespojasta tuli kommunisti – voiko sen kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä! Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei nauttinut arvonantoa suvun piirissä), lopetti lupaavasti alkaneen ammattilaisuransa ja meni luostariin maallikkoveljeksi. Ja isän rappio oli täydellinen. Hän alkoi käydä vieraissa naisissa ja keksi hankkia näyttelijän sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan. Kahden vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu, Milla ja eläkkeellä oleva prelaatti ovat ainoat aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua aloitettaessa"
Luen joka joulu Böllin joulukertomuksen. Se antaa voimia kestää joulun koettelemukset. Kirja on jo melkein repaleiksi luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys, sivujakin on irronnut. Otava saisi ottaa siitä uuden painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa kieroutunut huumorintaju, koska nautin Böllin ironiasta, jonka hän kohdistaa “pyhään perhejouluun.”
PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani Mitähän siitä pojasta tulee? Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa. Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.
