Sinistä

Rohtoraunioyrtti  Puotilassa.

Ei  se ole  minun rohtoraunioyrttini. Se katosi palstan reunalta  ja  jäljelle jäi vain  iso kuoppa  ja  suru  sen menetyksestä.  Ei palstalta aikaisemmin ole varastettu muuta kuin vanha  talikko. Joku  oli nähnyt suuren  vaivan kaivaessaan sen ylös maasta.   Minun kadonneella  rohtoraunioyrtilläni oli tarina . Vuonna  1989 kun  olin palaamassa  ensimmäisestä suomalaisugrilaisesta   kirjailijakonferenssista Joshkar  Olasta Marinmaalta, pysähdyin Moskovassa ja kävin  sikäläisen  kirjailijaliiton talossa  syömässä.  Kaivoin pihamaalta rohtoraunioyrtin taimen, jonka  salakuljetin  Suomeen ( elävien kasvien  tuonti oli kielletty tullimääräysten mukaan). Istutin sen  kuvanveistäjä Heikki Virolaisen pihalle, jossa se menestyi hyvin.  Kun  muutin  Vuosaaren taiteilijataloon, otin  mukaani taimen.  Ensimmäisenä kesänä se kasvoi  parvekkeellani. Syksyllä siirsin sen  Puotilan  Juorumäen  palstalle. Siitä kasvoi  komea  puska.  Nyt harmittaa, että  siirtänyt sitä   taiteilijatalon pihalle kasvamaan. Sieltä sitä ei olisi kukaan  varastanut.

Tervehdys  Alastomalle kriitikolle ( = Osmo Kantokorvelle,   nimi on  tietysti  Otso,  katso  kommenteista miksi  erehdys tapahtui )  jolla  on tänään blogissaan  sinisiä kuvia. 
Vappuna joku oli  maalannut Antti Neuvosen   veistoksen yhdelle hahmolle sinisen naaman.  Patsas nimeltään  Ystävät  ja kylänmiehet sijaitsee Helsingin  Itäkeskuksen Ystävyyden puistossa.   Naama ei ole  enää sininen. Se puhdistettiin pian  vapun jälkeen.

Tässä  Neuvosen veistos kokonaisuudessaan. Sen reunalla istuskelee  joka päivä ystävä ja kylänmiehiä vaihtamassa kuulumisia.

Martti Aihan  sininen veistos   Sara Hildenin museon seinällä Tampereella pari vuotta sitten.

Rakkaus

Mustaa ja valkoista.  Haaste 24 on  rakkaus helluntain kunniaksi.  Se ehti mennä.   Viime tingassa haastessa mukana, huomenna on jo uusi haaste.   Kuva on otettu  Rodin-museossa Pariisissa  helmikuussa.  Kamera  oli   Panasonic Lumix DMC-FZ8.

 Tämän pienen onnemmekin he ottaisivat pois


He kadehtivat meitä,
       sitä että jollakin on joku,
eikä vain televisiofilmien
               katossa värisevä todellisuus;

kaikki me olemme vannoneet nuorina,
mutta miten harva muistaa,
että rakkaus on erehdysten koko sarja,
vasta siitä syntyy rehellisyys.

Runo on  Jarkko Laineen kokoelmasta Ensimmäinen  pastis plataanien alla ( Savukeidas 2007) jonka  ostin eilen Maailmankirjat-teltasta Rautatientorilta.

Maailma kylässä

Maailma tuli kylään. Sen voi tavata  tänään Kaisaniemessä ja Rautatientorilla. Eilen  satoi ja paistoi. Ei  sade tunnelmaa haitannut.   Ostin   teltasta  maailmankirjoja: René Charia,  Daniil Harmsia, Laurence Sternea, Jyrki Pellista ja  Jarkko Lainetta. Ja tapasin tuttuja joita en ole tavannut vuosiin, vuosikymmeniin.  Yhden kanssa muisteltiin Siperian matkaa, toisen kanssa Marilynin  Monroen kuolinpäivää, jolloin viimeksi tavattiin.

 René Charin  Hypnoksen muistikirjasta satunnaisesti valittu  aforismi (   tökkäsin sormen  uutudesta jäykän  kirjan sivujen väliin):

Olla ponnistus. Ei sen jälkisanat, juhla.

Naiskirjallisuudesta

Tiina  Pystysen  Krokotiilit. Otin  kuvan   kuvan hänen  näyttelynsä avajaisissa  viime syksynä, siksi kuvan  alareunassa näkyy  varjoina näyttelyvieraita. Kuva sisältyy  teokseen Lemmentanssit.

Tiina  pohtii blogissaan naiskirjallisuuden ja erityisesti Aila Meriluodon Peter  Peterin vastaanottoa 70-luvulla.  Hän  kyseli  ystäviltään  ja  kollegoiltaan ennen  blogikirjoituksen julkaisemista muistammeko me mitään  Peter Peterin  tapauksesta.

En  muista lukeneeni  Meriluodon  romaania, mutta  muistan  hyvin, että    Eeva  Kilpi ja Märta Tikkanen  saivat    miespuolisilta  kriitikoilta kunnolla turpiinsa, kun  rohkenivat  kirjoittaa  henkilökohtaisista kokemuksistaan.  Mieskirjailijoille se oli sallittua,  mm. Christer Kihlmanille (Ihminen joka järkkyi),  Henrik Tikkaselle (osoitekirjat)  ja  “Hansa- kirjailijoille” jotka  tilittivät   kirjoissaan juomisiaan,  krapuloitaan ja naisjuttujaan.

Seitsemänkymmentäluvun vähättelevä asenne  naiskirjallisuutta kohtaan  kiteytyi  Helsingin Sanomien otsikossa  “Turhaa lemmen touhua.”  Sen  otsikon alla julkaistiin lyhyt ja ylimalkainen yhteisarvostelu Iris Kähärin  novellikokoelmasta ja minun esikoisromaanistani.   Minusta  oli epäoikeudenmukaista meitä naisia kohtaan, että samoihin aikoihin  samassa lehdessä   julkaistiin koko  sivun mittainen arvostelu Hans Selon esikoisromaanista   Diiva.

Tiina päättää blogikirjoituksensa optimistisesti:

Minusta tilanne on tällä hetkellä oikeudenmukaisempi kuin ennen. Meriluodon tapa kirjoittaa oman kokemuksensa liepeiltä, miltei raakaa todellisuutta on tullut mahdolliseksi.Sellaisellekin kirjallisuudelle on tullut myös kriitikkojen keskuudessa ymmärtäjänsä. Kirjallisuuskäsitys on nykyisin paljon laajempi.
Onneksi asenteet muuttuvat – kiitos kirjallisuuden – ja joskus jopa yllättävän nopeasti!

Lue koko kirjoitus täältä.

PS 1.  Märta Tikkasen  muistelma Kaksi antaa hyvän kuvan  siitä   70-luvun henkisestä  ilmapiiristä, jossa   naiskirjailija joutui työtään tekemään. 

PS 2.   Asenteissa on  vieläkin  parantamisen varaa, sen osoittaa viimeaikainen  polemiikki “ vekkihametytöistä”, jotka valtaavat  poikien paikat  jopa  amiksessa.   Miksi  on niin kauhea uhka että tyttö/nainen  uskaltaa olla niin   lahjakas ja hyvä  kuin luonnostaan on eikä  enää  vedä siipiään suppuun  miesten  tieltä  niin kuin vanhoina  huonoina  aikoina?

Viesti Pariisista

Valokuvatorstain   168. haaste  on Viesti.

Henkilökohtainen viesti lukijoille , jotka ihmettelevät miksei Sanat päivity:  Kevät on  kiireimmillään.  Palstanviljely ja  kirjoitustyöt  vievät  kaiken ajan ja energian. 

PS.  Tämä viesti on  kirjoitettu  Windows Live Writerillä.  Kokeilen sitä ensimmäistä kertaa.    Siinä on  automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus. Hyvä  juttu  minunlaiselleni luki-häirikölle.