Haaskio

Graffiti Pispalassa.

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, " pohtii   kertoja  Thomas Bernhardin romaanissa Haaskio (  suom. Tarja Roinila 2009). 

Kertoja on palaamassa itsemurhan tehneen  ystävänsä Wertheimerin hautajaisista ja hänen  ajatuksensa  kiertävät    syitä    mitkä    saivat   Werthaimerin  hirttäytymään  sisarensa talon edessä  olevaan puuhun.   Sisar  jota  Wetheimer tyrannisoi  vuosikausia, on  kertojan mielestä   vähiten  syypää itsemurhaan.  

 Kertojan  mieleen  palaa yhä  uudestaan   sana  Haaskio, tuhoava sana jonka Glenn  Gould    sanoi  28 vuotta sitten   Wetheimerille, kun  kolmikko  opiskelI  Vladimir Horowitzin  kurssilla Salzburgissa.   Wertheimer halusi pianovirtuoosiksi, mutta lakkasi  soittamasta, kun ei  voinut  sietää Glenn Gouldin  paremmuutta.  Glenn Gould  näki  yhdellä silmäyksellä, että Wertheimer oli    umpikujaihminen ja "hoksasi sanoa häntä Haaskioksi,"  kuten  kertoja toteaa.  Hän itse  hoksasi sanoa Wertheimeria vasta vuosien yhdessäolon jälkeen Umpikujaihmiseksi. " Ihminen joutuu yhä uudelleen tekemisiin tuollaisten haaskioiden ja umpikujaihmisten kanssa, sanoin itselleni harppoessani vastatuuleen.  Vain  suurella työllä ja vaivalla voi onnistua pelastautumana haaskioiden ja umpikujaihmisten kynsistä, sillä nämä [...]  tekevät kaikkensa tyrannisoidakseen ympäridstöään ja tukahduttaakseen kanssaihmiset, sanoin itselleni."

Olen  lukenut  Haaskiota kaksi  kuukautta.  Nyt on pakko  palauttaa se kirjastoon, joku on  tilannut sen ja   kirjasakkoni kohoaa päivä päivältä.  Haaskio  on kirja jota ei  ahmaista parissa kolmessa yössä.  Se  ei ole ajanvietettä, siksi sen lukeminen  vaatii aikaa. Tarja Roinila siteeraa jälkipuheessaan dramaturgi Juha-Pekka Hotista: Taide ei voi olla ajanvietettä [...] Taide on  määritelmänsä mukaan jonkin ( teoksen tai teon) kokemista. Kokeminen edellyttää kestoa, siis aikaa. Ajanvieteen käsitteeseen puolestaan kuuluu, että aikaa yritetään viettää; aikaa yritetään olla kokematta..."

Haaskiosta  enemmän  täällä  ja  täällä.

Median keskustelupalstoja ja blogeja  puhuttaa  tällä hetkellä  tunnetun  suomalaisen umpikujaihmisen itsemurha.   Erään näkökulman  asiaan   antaa   Finnsanity  blog.

Kaikki kissat ovat harmaita pimeässä

 Mustavalkomaanantain  kuudentena aiheena  on  tällä viikolla vapaavalintainen  valokuva, joka on työstetty värikuvasta.  Alkuperäinen   kuva   pitää liittää mukaan  vertailun vuoksi.

Ninni mielipaikallaan keittiön pöydällä, jossa se tarkkailee minua, kun teen  ruokaa ja syön. Kuva on otettu   huonoissa  valaistusolosuhteissa, siksi siinä on paljon kohinaa.

Ninni on oppinut  kaupunkilaiskissan tavoille, se ei enää  tiskaa astioita eikä  syö leipää  ja  perunoita. Se  on ruvennut valikoivaksi.  Jos  se ei tykkää kissanruuasta, jota tarjoan sille  (esim.   Gourmetin Goldin   riistaa ja ja maksaa béchamel-kastikkeessa),  se  kaapii  halveksivasti  lattiaa ruokakupin  ympäriltä ja  paastoaa mieluummin kuin syö ällöttävän hajuista ja makuista   muka gourmet- ruokaa.

Jätepaperikellarin ajattelija

Banksyn katutaidetta.

Harvoin  enää  tässä  iässä rakastun   romaanin  henkilöön, mutta  nyt kävi niin, kun  luin  Bohumil Hrabalin   pienen kirjan ( 114 s.)    Liian meluisa  yksinäisyys ( suom. Eero Balk 2008). 

Rakastuin  Haňt'aan, joka  on  työskennellyt  jätepaperiasemalla 35 vuotta.  Hän  paalaa  kirjoja ja paperia hydraulisella  puristimella.  Jokaisen   paperipaalun sydämeen  hän  laskee  jonkin  maailman kirjallisuuden merkkiteoksen "kuin pappi laskisi uhrin alttarille" ja  koristelee  sitten paalujen  kyljet   taideteosten paperijäljennöksillä, Gaugeinilla, van Gogheilla  ynnä muilla taiteilijoilla, joita  painolaitokset  asemalle  kuskaavat. Haňt'a haaveilee, että  sitten kun hän  viiden vuoden kuluttua pääsee eläkkeelle, hän ostaa jäteaseman  hydraulisen puristimen omakseen ja  jatkaa paalaamista  enonsa pihamaalla, eikä  hänen   tarvitse enää koskaan  luopua   jätepaperipaaluista, taideteoksistaan. 

Haňt'a lukee  töissä ja kotona puristimesta  pelastamiaan  kirjoja,    filosofiaa, klassikoita, ja nykykirjallisuuden  merkkiteoksia.   Hän lukee, jotta saa tietoa omasta itsestään, jotain mitä  ei vielä tiedä.  "Minut  on sivistetty vastentahtoani, enkä oikeastaan tiedä mikä ajatukset ovat minun ja mitkä olen lukenut," hän toteaa. Hän sanoo  eläneensä ja kokeneensa Sisyfos-kompeleksia   joka päivä  kolmekymmentäviisi vuotta sellaisena kuin herra Sartre on  sen hänelle  niin kauniisti kirjoittanut ja vielä paremmin  herra Camus.  Häntä liikuttaaa Immanuel   Kantin lause: Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja kasvavalla ihailulla...tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni.   Se lause liikutti muuten minuakin nuorena kun vielä  urheasti yritin lukea ja ymmärtää Kantia. 

Eräänä  yönä  Haňt'a   paalaa  paperia    ja  juo olutta,  lukee  Kantin Taivaan teoriaa, 'ottaa sen jokaisen lauseen suuhunsa ja imeskelee kuin yskänpalstillia',   kiipeää   välillä  valokuiluun katselemaaan  tähtitaivasta yllään ja  palaa viskelemään altaaseen jätepaperia ja sen mukana  hiiriperheitä, jotka elävät syömällä  Goethen ja Schillerin marokiinikansiin sidottuja sanoja.  Hän joutuu ihmetyksen valtaan, kun  ajattelee että  hänellä on riittänyt  rohkeutta olla menettämättä järkeään kaikesta mitä oli tuossa liian meluisssa yksinäisyydessään nähnyt  ruumiillaan ja sielullaan nahoissaan kokenut ja kärsinyt. Viimeisen  paalin sydämeen hän sijoittaa Taivaan teorian ja  istuu  portaille lepäämään.  Silloin hiiri    syöksyy   puremaan hänen  kengänpohjaansa.  Se tekee monta  hyökkäystä, kunnes väsyy  ja  jää nurkkaan katsomaan Haňt'aa  silmiin:" ja minä aloin vapista, näin, että noissa hiirensilmissä oli tuolla hetkellä jotain enemmän kuin tähtitaivas ylläni, enemmän kuin moraalilaki sisimmässäni. Salamaniskuna minulle ilmestyi Arthur Schopenhauer, joka ilmoitti että kaikkein korkein laki on rakkaus ja rakkaus on myötätuntoa..."  

Haňt'assa on  jotain  Bohumi Hrabalista niin kuin lapsessa on aina jotain isästään:  nenä, suu tai korvat.  Hrabal  itse työskenteli   paparinkeräyksessä ennen kuin  ryhtyi ammattikirjailijaksi   kypässsä viidenkymmenen vuoden iässä. Hänellä oli tapana  luoda  paaluista ympäristötaideteoksia.  Hän  kertoo ajastaan paparinkeräysasemalla: "Niinä neljänä vuona, jotka olin siellä töissä, tuhosin varmasti  enemmän kuin puolitoista tonnia Goethea. Mutta jotta  absurdius olisi täydellinen, sinne  ajattiin myöhemmin kaksi tonnia Stalinin  kirjoituksia."

Haňt'an haave  että hän pääsisi  eläkepäiville   puristimensa kanssa,  ei toteudu.    Uusi aika koittaa ja jäteasemalle tulee  uudet  työntekijät, kaksi  sosialistisen työn prikaatin jäsentä sinissä haalareissaan, oransseissa  hanskoissaan ja  amerikkalasimallisissa lippalakeissaan.   Haňt'a syrjäytetään.   Viimeisenä   työnään  hän asettuu jätepaperialtaaseen Novaliksen kirja käsissään, painaa vihreätä nappia ja  puristimen seinämä alkaa  painaa hänen jalkojaan  leukaa  kohti.

 Kirjan loppu  jää avoimmeksi.   Ilmestyykö kellariin viime  hetkellä kaksi mustalaisnaista, joilla on  ollut tapana  käydä siellä, vai ovatko  mustalaisnaiset Haňt'an  harhanäky?   Loppu on yhtä arvoituksellinen kuin  Hrabalin  kuolema.  Valitsiko  Hrabal itse kuolemansa vai putosiko hän vahingossa prahalaisen sairaalan ikkunasta kyyhkysiä ruokkiessaan?

Linkki:

Itsemurhan sanakirja

Näkymä ikkunasta

Meriusvaa  ja pakkasta

Kun  seitsemän vuotta sitten muutin    Vuosaaren taiteilijataloon, oli yhtä kylmä talvi kuin nyt. Kohtalonköynnös ja    kiinanruusu  kuolivat  muuttokuormassa pakkaseen,  matka oli niin  pitkä:  kaupungin toiselta laidalta toiselle.  Kesti  kaksi vuotta ennen kuin sopeuduin uuteen   ympäristöön,  posliinikukka  ei ole  sopeutunut vieläkään, koska  ei ole  kukkinut täällä kertaakaan, ja  lehtikaktuskin on kukkinut vain kerran.  

Pakkanen on meren rannalla  kylmempää kuin sisämaassa, vaikka asteita on saman verran.  Eilisiltana elohopeapylväs  lyheni lyhenemistään ja   katosi  lopulta näkymättömiin.  Mittarini   näyttää  pakkasasteita vain  miinus 20:een asti.  Se on  suunniteltu   lämpimämpää ilmastoa varten,  sillä  sen lämpöasteet ulottuvat  50:een asti. Ei paljon tee mieli lähteä ulos, vaikka  aurinko paistaa.  Katselen  mieluummin 24 h Berlin  -dokumenttia. 

Linkkejä:

Kirjailijoiden kaksoiseläimiä  ( enimmäkseen koiria, joukossa yksi  kissa ja  yksi ai-ai) 

Shakespearen hauska talviruno:  Lumessa  linnut kykkivät ja rohtuu Maijan  nenänpää  via

Risto Niemi-Pynttärin blogi

Joulupukin hirttäjäiset loppiaisena

 Ei lapsille eikä heikkohermoisille. Ninni näyttää miten joulupukki hirtetään: Ensin heitetään köysi kaulan ympäri ja  sidotaan  tukeva solmu. Sitten  nykäistään köydestä. Lopuksi  tarkastetaan kuoliko se varmasti.  Kun se on  kuollut, se pakataan joulukoristelaatikkoon ja viedään kellariin.

Hyvä kun   päästiin  eroon siitä  ukkelista.     Kun   se tuli  jouluaattona taloon, kaikki karvani nousivat pystyyn, Ninni kertoo. Vihasin sitä ensisilmäyksestä alkaen  Sen tuulipuku kahisi ja se   haisi  omituiselta, oli  kuulemma  Luxemburgista kotoisin. Se  röyhkimys istui   sohvalle, jossa  minulla  on tapana  ottaa päivänokoset. Ilmaisin  syvän  vastalauseeni  kusaisemalla sen päälle.  Vasta  sitten minun ihmiseni ymmärsi, että  reviiriäni on loukattu, ja paiskasi ukkelin parvekkeelle.  Jouluvalmisteluista kyllä tykkäsin,  rapisevista papereista, joulukuusen palloista ja koristenauhoista sekä siitä että sai syödä   piparkakku- ja torttutaikinaa.  Sanon vielä sen, että  uuden vuoden aatto  oli  kauhea kokemus. Meinasin  saada hermoromahduksen, kun joka puolella  paukkui.  Minä olen  maalta kotoisin enkä ole tottunut sellaiseen menoon.