Viikon runo

Mitä hän tiesi

Lydia Davis

Ihmiset eivät tienneet mitä hän tiesi, että hän ei varsinaisesti ollut nainen vaan mies, usein lihava mies, mutta vielä useammin, luultavasti, vanha mies. Se tosiasia että hän oli vanha mies, vaikeutti nuorena naisena olemista. Hänen oli vaikeata puhua nuorelle miehelle, esimerkiksi, vaikka nuori mies oli selvästi kiinnostunut hänestä. Hänen täytyi kysyä itseltään; Miksi tämä nuori mies flirttailee tämän vanhan miehen kanssa.

Lydia Davisin runon on suomentanut Markku Into. Se sisältyy Innon toimittamaan antologiaan Lännen kieli - Valikoima uudempaa amerikkalaista runoutta. " Ehdottomasti sukua Daniil Harmisille!" Into esittelee Davisin kirjailijanlaatua.

Lydia Davis on syntynyt 1947, asuu Brooklynissa. Oli 1970-luvulla naimissa Paul Austerin kanssa. Hän on kirjoittanut runoja, novelleja ja romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä ja kääntänyt ranskalaista kirjallisuutta, mm. Marcel Proustia. Nuorena Samuel Beckettin kirjat tekivät hänen suuren vaikutuksen.

Se miksi minä valitsin Lydia Davisin viikon runoilijaksi, johtuu hänen beckettimäisestä huumoristaan. Soisin että myös hänen novellejaan ja romaanejaan käännettäisiin suomeksi. Hän taatusti hauskempi kirjailija kuin Siri Hustvedt, Paul Austerin toinen vaimo jonka puisevan pitkä romaani Kaikki mitä rakastin ilmestyi viime vuonna suomeksi.

Lydia Davisin haastattelu täällä.

Yritys kirjoittaa äidistä

Anja Konkka. Maalari ja hänen kissansa, fresko 1954

"Nykyaikana naistaiteilija v o i olla naimissa, ennenhän se ei ollut mahdollista, eikä suomalaista naistaiteilijoista olleet naimisissa muut kuin Hanna Frosterus-Segerstråle. Mutta kyllä nytkin on vaikeata olla samalla kertaa luova taiteilija ja hoitaa lapsia ja kotia ja varsinkin jos vielä

perheenpääkin on luova ihminen," sanoi äitini eräässä naistenlehtihaastattelussa yli 50 vuotta sitten. Hänelle uran ja perheen välinen ristiriita oli niin raskas, että hän kuoli vain 46-vuotiaana, parhaassa naisen iässä jolloin monet naistaiteilijat vasta alkavat löytää oman ilmaisunsa.

Hän oli 36-vuotias, kun hän piti Taidehallissa pienoisfreskojen näyttelyn, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa. Hän alkoi saada vähän julkisuutta ja naistenlehdet kiinnostuivat hänestä. Minäkin sain osani siitä julkisuudesta, kun eräs naistenlehden toimittaja halusi, että kertoisin kirjallisesti, millainen minun äitini on. Sillä aikaa kun toimittaja haastatteli äitiä, minun piti istua lastenhuoneessa kirjoittamassa hänestä. Yritin karata naapurin tytön kanssa ulos, mutta äitini lassosi minut "äänenvoimalla takaisin", kuten kuvatekstissä mainitaan. Tällainen oli ensimmäinen yritykseni kirjoittaa äidistä:

Äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päin vastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa kolmea villiä lasta. Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat.
Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Viisi vuotta olen yrittänyt kirjoittaa äidistä, mutta en ole saanut kirjaa aikaiseksi. Toissayönä näin unta, että hän oli palanut viisi päivää kestäneeltä virkistyslomalta. Hän kertoi tavanneensa liikemiehen jonka kanssa oli juonut viisi päivää kaljaa, koska se oli terveellistä.

Meillä kotona ei mitenkään erityisemmin vietetty äitienpäivää, ei tehty kakkua, viety kahvia ja kukkia äidille sänkyyn . Hänelle äitiys ei ollut elämän ensisijaisia asioista. Muistan että lastentarhassa ja alakoulussa oli pakko väkertää onnittelukortti. Isä oli vankasti sitä mieltä että äitienpäivä on amerikkalaisten kaupallinen juhla, eikä Amerikasta voinut tulla mitään hyvää. Hän ollut nähnyt omaa äitiään yli kolmeenkymmeneen vuoteen, koska rautaesiripun läpi ei päässyt. Hän sai viisumin Venäjälle vasta 1958 ansioistaan Maksim Gorkin kääntäjänä mutta hänen äitinsä ei ollut enää silloin elossa.

Jotain amerikkalaisten sentimentaalisuudesta on tarttunut suomalaiseen äitienpäivään. Tunteellisuuden vastapainoksi voi lukea The Guardianin verkkolehdestä Michel Houllebecqin äidin haastattelun I never left anybody. It was him that left me. Tohtori Ceccaldi jätti poikansa isovanhempien hoitoon ja lähti kiertämään Afrikkaa , eikä poika antanut sitä ikinä äidilleen anteeksi, vaan kuvasi hänet hippihuoraksi romaanissaan Alkeishiukkaset. Äiti antaa samalla mitalla pojalle takaisin vastailmestyneessä muistelmateoksessaan, jonka nimi on L'Innocente (Viaton).

Haastattelun lopussa on freudilaisen psykiatrin lausunto äiti-poika suhteen vaikeuksista. Mutta minä epäilen että tohtori Ceccaldin anopilla, joka kasvatti pikku-Michelin, on oma osuutensa pojan katkeruuteen äitiään kohtaan. Rakastava isoäiti muisti varmaankin usein muistuttaa, miten kelvoton hutsu hänen miniänsä on, kun jättää pienen poikansa ja lähtee maailmalle hurvittelemaan.

Mitä nainen näkee ?

Kuvattu Pühtitsassa 26.4.08 (Klik isommaksi)

Valokuvatorstain viikon aihe: jatka kuvasta. Kuva on Henri de Toulouse Lautrecin (1864-1901) maalaus La Blanchisseuse.

Mitähän naapurissa tapahtuu?

Mikä on kirjallisuutta?

Paras tapa selvittää, mikä on kirjallisuutta, on Oscar Wilden mukaan lukea kirja uudelleen. " Jos kirjaa ei tee mieli lukea yhä uudelleen, sitä on turha lukea ollenkaan." ( Naamioiden totuus s. 133. suom. Timo Hännikäinen, Savukeidas 2008). Näin määriteltynä suurin osa kirjoista jää kirjallisuuden ulkopuolelle, dekkarit ja romanttinen viihde ensimmäisinä, lukuun ottamatta muutama harvaa poikkeusta.

(Klik)

Tänään oli Kirjan ja ruusun päivä. Sen päivän viettäminen ei taida Suomessa onnistua, aina on kylmää vietettiin sitä sitten kansainvälisesti 23. päivä huhtikuuta, tai suomalaiskansallisesti toukokuun alkupäivinä. Räntää ei sentään paiskonut tänään niin kuin edellisvuonna. Kävin Kampin Narinkkatorilla iltapäivällä. Yleisöä näytti olevan vähänpuoleisesti. Ei kovin hyvä bisnes Suomen Kustannusyhdistykselle, saa nähdä kuinka kauan se viitsii pitää perinnettä yllä.

(Klik)

Kuvassa Kirsi Piha haastattelee Leena Hietasta, joka on koonnut kirjaksi Viroa käsitteleviä artikkeleitaan. Kirjan nimi on Viron kylmä sota. Hietanen puhui virolaisten miehitysmyytistä ja Viron kristalliyöstä, ( yö jolloin pronssisotilas siirrettiin, kts. alempaa Nationalismia ) sekä vironvenäläisten kansalaisoikeudettomasta asemasta, ja sehän on aihe joka ei suomalaisia kiinnosta eikä kosketa. Siinä me ja monessa muussakin asiassa me olemme heimoveljiemme kaltaisia. Selailin Narinkkatorilla Hietasen kirjaa, mutta en ostanut sitä , koska lehtiartikkelit eivät ole kirjana omassa ympäristössään ( kuten eivät blogikirjoituksetkaan toimi kirjana).

PS. Blogilista on uudistunut. Tilaajat ovat kadonneet ja Sanat on pudonnut peränpitäjien joukkoon. Blogin avainsanoja ovat: kirpputorilöydöt, muoti, shoppailu, tyyli, vaatteet, valokuvaus. Blogin kanavia ovat: ajanviete, käsityöt, kädentaidot, askartelu, muoti, vaatteet ja parisuhteet. Hm, olisikohan uudistuneella blogilistalla pieniä vaikeuksia tunnistaa blogien sisältöä ja luonnetta.

Viikon runo

Marie Under ( 1883-1980) Viron runouden " grande amoreuse," kuten Elsa Enajärvi-Haavio luonnehtii häntä. Hän oli kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisrunoilijoita (hänen teoksiaan on käännetty 14 kielelle) ja aikoinaan kirjallisuuden Nobel-ehdokas. Tarton Kirjandusmuuseumissa oli hänen tuotantonsa näyttely, jossa kuvasin oheisen muotokuvan. En tiedä muotokuvan tekijää.

Valitsin viikon runoksi ( idea varastettu Guardianin kirjablogista) Underin runon Sireenien aikaan, suomentanut Saima Harmaja, koska Helsingissä kevät on kaksi viikkoa etuajassa ja sireenit ovat jo nupulla.

Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.

Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvaa sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuink' olla voisin viileä ja vakaa?

Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,

niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.

Runo on antologiassa Eestin runotar. Pidän eniten Underin Unettoman laulusta, mutta se on niin pitkä, että en rupea sitä kopioimaan. Runon on suomentanut Otto Manninen ja suomennoksen korjannut Aale Tynni. Näytteeksi yksi säkeistö runosta, joka sisältyy antologiaan Tuhat laulujen vuotta:

En vain saata
minä maata.
Sydämeni,
keität kipukattilaa,
omain ahdistusten orja!
Haamukoira tavoittaa,
tietä eteen ei, ei taa.
Takerrun kuin taajaan huntuun
kauhun tuntuun.

Otto Manninen sanoi Aale Tynnille, että kääntäjä kamppailee aina ylivoimaisia vaikeuksia vastaan. Harmajan ja Mannisen Under-käännökset ovat minusta kääntäjiensä kaltaisia sanavalinnaltaan ja poljennoltaan, runot enemmänkin heidän kuin Underin näköisiä. Tai sitten Underilla on ollut toisistaan voimakkaasti poikkeavia tyylikausia - kuin koko runoilija olisi toiseksi muuttunut! Antologioissa ei ilmoiteta milloin runot on kirjoitettu, mikä on paha puute.

PS. Kiinnostavia kirjablogeja suomenkielellä:
Sisyfoksen kivi
Kirjojen kanta-asiakas
Kirjahylly