Kotimaista taidetta

Valokuvatorstain 87.aihe on kotimainen.

(klikkaa isommaksi)

Kotimainen mies, kuvattu Helsingissä 21.4.08

Maahanmuuttajalla ei ole helppoa

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa isäni kaksikymmentävuotiaana. Hän oli pakolainen Inkerinmaalta, asui Suomessa Nansenin passilla ja kävi Sortalavan seminaaria, mutta ei hänestä tullut opettajaa vaan kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Me sankarit ilmestyi, kun hän oli 25 -vuotias. Hän julkaisi sen Urho Torikan salanimellä, ettei aiheuttaisi vaikeuksia Neuvostoliitossa asuville vanhemmilleen. Kirja syntyi kohu ja se suututti kenraalit.

Löysin kuvat Rauman matkalla kirjasta Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen. Saa nähdä millaisia kuvia löytyy Tartosta minne lähden torstaiaamuna.

Puhdistus

Katutaidetta Turussa Läntisellä pitkäkadulla (klikkaa kuva isommaksi)

Viikonlopulla kävin Raumalla ja Turussa. Luin matkalla Sofi Oksasen Puhdistuksen. Se on juonivetoinen romaani, siksi hyvää matkalukemista , vaikka yleensä minua häiritsee , jos kirjassa on juoni, koska se pakottaa lukemaan nopeasti, että saisi tietää miten henkilöille käy, ja juonenkäänteet ovat usein epäuskottavia.

Puhdistuksen juonta vetää eteenpäin seksiorjaksi ajautunut tyttö, joka pakenee venäläisiä mafiamiehiä. Tytön tarina on televisiodokumenteista ja Lukas Moodyssonin Lilja 4ever - elokuvasta tuttua tarinaa, mutta toisin kuin Moodyssonin Lilja, Oksasen Zara on selviytyjä. Kirjan toinen selviytyjä on Zaran isotäti Aliida, jonka elämäntarina kulkee limittäin ja rinnakkain Zaran tarinan kanssa. Mafiaparittajat rinnastuvat KGB:n miehiin, he kiduttavat ja häpäisevät naisia. On aika piinallista lukea mitä he tekevät Zaralle.

Mitä Aliidalle tapahtui KGB:n kuulusteluissa Viron suuren puhdistuksen aikana? Sitä Oksanen ei onneksi kuvaa, lukija ymmärtää muutenkin, että Aliida kidutettiin, ja todennäköisesti hänet raiskattiin. "Mustelmat peitetään ja ollaan hiljaa, Niin on aina tehty." kertoja toteaa. Kirjassa on voimakas emotionaalinen eetos. Miehet ovat vastenmielisiä kiduttajia lukuun ottamatta Hansia joka on virolaisen miehen ihannekuva. Hän tuoksuukin hyvältä, kun taas puolueorganisaattori Martin haisee pahalta kuin ryssä, minkä lisäksi hänellä on venäläisiä tapoja. Välillä epäilin, että onko hän ollenkaan virolainen virolaisesta nimestään huolimatta. Mutta kyllä hän on, se käy ilmi kirjan loppuun liitetyistä asiakirjoista. Hän on Narvassa syntynyt, mikä selittää hänen venäläiset tapansa. Kannattaa lukea asiakirjat tarkasti, niistä selviää mm. se että erään urkkijan nimi on Kärbäs , suomeksi Kärpänen. Maalaistalossa kärpäset eivät ole vallan harvinaisia, mutta kun niitä pyörii Aliidan ympärillä jatkuvasti, niin sitä alkaa miettiä että niillä on jokin merkitys , eivät ne pörrää kirjassa vain realistisen miljöökuvauksen takia.

Oksasen romaani elää ja hengittää Aliidan varassa, josta kasvaa mahtava henkilöhahmo. Hänessä on paljon pidättyväistä pohjalaisemäntää, joka pitää talon pystyssä ja vihaa ryssiä. Häntä kalvaa voimakas sisarkateus, sehän ei ole mitenkään harvinainen tunne. Neuvosto-Eesti antoi suuren puhdistuksen aikana runsaasti mahdollisuuksia kateuden kohteen tieltä raivaamiseksi. Mutta Aliida ei ole ilmiantaja. Hän menee naimisiin Martinin kanssa, että sai pitää sekä talon että sen kellarissa ja vintillä piileskelevän Hansin. Vähän minua ihmetytti kuinka puolueorganisaattori ei huomannut, että samassa talossa elää vuosikausia toinen mies. Aliida saa sekä talon että metsät ja lopulta Hansin, mutta ei sillä tavalla kuin on toivonut ja unelmoinut. En paljasta tapaa, koska se on yksi kirjan hämmästyttävistä käänteistä ja valaisee Aliidan pakkomielteistä rakkautta, mikäli se oli rakkautta, ehkä pikemminkin omistushalua.

Lisäys 7.1.09. Puhdistuksesta lisää täällä: Virolaiset sandaalit.

Puhdistus teki minuun vaikutuksen. Ajattelin että luonto on julmaa ja ihmisen ahneus vielä julmempaa, kun kävelin Turussa pitkin Läntistä pitkäkatua, jolla oli useita miesten palveluliikkeitä (thaihierontaa ja seksishow-paikkoja). Kadun varren sähkökaapeissa luki: "Turku siisti kaupunki." Pysähdyin kiinteistönvälitysikkunan eteen tutkimaan asuntojen hintoja. Ne olivat puolet halvempia kuin Helsingissä. Yksiön saisi noin 80.000 eurolla. Helsingistä ei saisi yksiötä, vaikka voittaisi kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ymmärsin miksi Turku on runoilijoiden kaupunki, ei heillä ole varaa asua Helsingissä. Sitä paitsi Helsingissä ei ole jokea, joka kulkee kaupungin halki. Joki pitää olla, muuten kaupungista ei voi tulla runoilijoiden kaupunkia. Ja sen joen pitää olla kunnon joki, ei mikään surkea Tiber, vaan kuin Seine. Saarikoski kirjoitti jotain kaupunkijokien merkityksestä, mutta en muista missä kirjassa, mahtoikohan kirjan nimi olla Aika Prahassa?

Ensi viikonlopulla käyn Tartossa ja Narvassa. Mahtaakohan Narvassa haista ryssältä. Se haju on minun lapsuudentraumani. Naapurin tytöt ilmoittivat minulle nenä nyrpyssä, että teillä haisee ryssältä - koko porraskäytävä haisee ryssältä! Isälle tuli venäläisiä lehtiä, hän söi hapankaalia ja sipulia, poltti tupakkaa ja joi viinaa. Esitin hänelle, että hän lakkaisi tilaamasta niitä lehtiä, syömästä hapankaalia ja sipulia, juomasta viinaa ja polttamasta tupakkaa, mutta hän ei parantanut tapojaan.

PS. Diogenes on antanut tunnustusplakaatin kaikille oikeassa sivupalkissa oleville blogeille.
Blogging for Purpose -plakaatin saa kopioida alempaa kuvatiedostoon, josta sen voi siirtää omaan blogiinsa, kunhan muistaa linkittää Diogenes-blogiin.

Lisäys puolitoista vuotta myöhemmin. Virolainen näkökulma Puhdistuksesta Jaan Kaplinskin blogissa. Lue täältä.

Rappion estetiikkaa

Blogilista päivittää omia aikojaan tätä blogia. Sen logiikka ei ole minulle vieläkään selvinnyt. Kokeilen hyväksyykö lista tämän postauksen, ettei väitä haamupäivitykseksi. Aiheena on Valokuvatorstain 85. haaste: Rappion estetiikka.

Kreikkalainen pylväikkö on naapurissa. Se edustaa estetiikkaa, "mäyräkoira" ja kaljapullot rappiota. ( Klikkaa kuvat isommiksi).
Kreikkalainen pylväikkö on kauniisti ajan patinoima, mutta jotenkin absurdi näky metsän keskellä. Nyt sen ympärille ollaan tekemässä muotopuistoa. Paikka näyttää kalsean alastomalta. Kuluu varmasti vuosia ennen kuin puistosta tulee viihtyisä.

Edit. myöhemmin. Arvasin oikein tämän oikean päivityksen Blogilista on luokitellut haamupäitykseksi, eikä ole kelpuuttanut päivittyneiden blogien listalle.

Päiväkirja

Otin pyörän esiin, pesin sen, öljysin ketjut ja ajoin palstalle. Tältä siellä näytti:

Raparperit ja nokkoset ovat hyvällä alulla.

Pastalta ajoin kirjastoon, lainasin Thomas Bernhardin Betonin ja tilasin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Jonossa on 134 tilaajaa ennen minua. Saisikohan sen jo kolmen kuukauden kuluttua? Kerron sitten, miten nopeasti jono eteni.

Parnasso-blogissa on keskusteltu saako kustantaja siteerata mainoksessa anonyymin blogikommentoijan ylistävää lausuntoa ( katso Lähdekritiikin oppitunti). Sofi kävi ilmoittamassa, että hän ei ole nimimerkki Humanisti. Kari Haakana riemastui ja kirjoitti asiasta otsikolla:
Kansalaisjournalismin kaupallinen läpimurto.

Myös Mitvit sai inspiraation ja kirjoitti: " WSOY on keksinyt ikiliikkujan arvostelulainausongelmien ohittamiseen. Blogien kommenttiosastot! Kyllä, nuo ehtymättömät säkenöivän kritiikin riemusirkukset, joissa anonyymit pseudonyymit jakavat mielipiteitään täydellisen nimettömyyden suomalla vapautuneisuudella ja auktoriteetilla." ( katso Lähdekritiikki, räjähtävät erikoisefektit ja hyvä perse).

En muista että kirjamainosten sitaatit olisivat saaneet aikaisemmin osakseen yhtä suurta huomiota. Parnasso-blogin aloittaman keskustelun innoittamana minäkin menin kirjastoon tilaamaan Oksasen kirjan. Minua se kiinnostaa myös aiheensa puolesta, koska virolaisten ja inkeriläisten historiassa on joitakin yhtymäkohtia, muun muassa puhdistukset.

Alikulkutunneli, jonka kautta ajan palstalle, on saanut uudet somisteet. Saapa nähdä kuinka kauan ne pysyvät seinässä. En kerro missä tunnelissa ne ovat, ettei kaupungin Stop töhryille -ryhmä ryntää paikalle. Kuvasin muitakin graffiteja ja liitin ne albumiin Uusia graffiteja.
Sitten menin pyykille. Mitä kirjoittamiseen tulee olen vähän kuin Betoni -romaanin antisankari Rudolf, joka on jo kymmenen vuotta kirjoittanut Mendelssohn Bartholdystä, eikä hänellä ole vielä edes ensimmäistä lausetta mielessään.