Yöpöydällä 2

Edit 21.9 Lisäys tekstin lopussa

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Luin Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin vihdoinkin loppuu asti. Tunnustan olleeni väärässä. Leo, kirjan kertoja, ei ole homoseksuaali, vaikka hänen äänensä on naisen ääni, hänen katseensa on naisen katse ja hän on kumman kiinnostunut ystävästään Billistä, tämän molemmista vaimoista ja ennen kaikkea Billin pojasta Markista. Kirjan loppupuolella Leo tunnustaa kadehtineensa Billiä: "Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseeni ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä Markia, ja vain siksi että poika oli elossa." ( s. 306, suom. Kristiina Rikman).

Leon oma poika on kuollut toisen osan alussa, sivulla 175. Kerronta alkaa vetää sivulla 200 kun Markista tulee kirjan keskushenkilö. Hänen tunnevammaisuutensa on niin kiinnostavasti kuvattu, että luin kirjan loppuun yötä myöten yhtä soittoa, kun en voinut laskea sitä käsistäni. Aluksi poika vaikuttaa jotakuinkin normaalilta murrosikäiseltä, joka valehtelee, näpistelee, lintsaa koulusta, karkailee, kokeilee huumeita ja kuljeskelee epämääräisten tyyppien kanssa. Vanhemmat uskovat, että häiriökäyttäytyminen menee ohitse murrosiän mukana, mutta niin ei näytä käyvän. Pojalla on "sosiaalinen luonnehäiriö," toisin sanoen hän on psykopaatti. Jäljet johtavat varhaislapsuuteen ja äitisuhteeseen, mihinpä muuallekaan. Runoilijaäiti Lucille on kolea nainen, ei kykene ilmaisemaan tunteita edes runoissaan, ja hänen valmistansa ruokakin on kelvotonta mössöä.

Hustvedt on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän on perehtynyt hysteriaa, syömishäiriöitä ja psykopatiaa käsitteleviin tutkimuksiin, joista on luettelo romaanin lopussa. Hän ei viittaa suoraan Gilles de Raisiin, ranskalaiseen aatelismieheen, Ritari Siniparran esikuvaan ,taiteiden suosijaan ja alkemistiin, jonka sivuharrastuksena oli poikien murhaaminen. Mutta eräs hänen henkilöhahmonsa on nimeltä Teddy Giles, taiteilija jonka näyttely on "kuin massamurhan jälkisiivousta" - silvottuja ruumiita, lattialla kuivuneita veritahroja ja korokkeella kidutuksen välineitä. Giles toteuttaa murhafantasoitaan myös todellisessa elämässä. Hänen jäljiltään löytyy matkalaukku, jossa on nuoren pojan kappaleiksi hakattu ruumis.

Tuskin olisin kiinnittänyt huomiota Gilesin nimeen, ellen olisi netistä aineistoa ritari Siniparrasta. Hän on ensi viikon lopulla pidettävän naisten tarinaseminaarin "päähenkilö". Minun tehtäväni seminaarissa on kertoa naisten unista, joissa esiintyy sinipartoja: murhaajia vainoojia ja kaikenkarvaisia pahoja miehiä.

Unien kautta pääsee yhteyteen oman sisäisen hirviönsä kanssa, mutta se kohtaaminen on useimmiten niin pelottava, että sitä herää kauhusta kiljahtaen. Pahuus kiehtoo, myös unissa, eikä vain saduissa ja tarinoissa, dekkareissa , kauhuleffoissa ja kaunokirjallisuudessa.

Lukuohjeeksi Hustvedtin kirjan tuleville lukijoille: kannattaa aloittaa vasta toisesta osasta, ja lukea ensimmäinen osa viimeisenä.

Lisäys 21.9.

Torstai-iltana Annika Idström, Katja Kallio ja Marja-Terttu Kivirinta keskustelivat Ylen ykkösen Kirjakerhossa Hustvedtin kirjasta. Keskustelu tulee uusintana lauantaiaamuna klo 8.00. Sen voi kuunnella kuukauden ajan nettiradiosta.

Annika Idström viittasi pahuuteen yhtenä kirjan teemoista, mutta siihen teemaan ei keskustelussa tartuttu. Minusta pahuus oli kirjan kiinnostavin teema, se miten Teddy Giles manipuloi ja kietoi pahan verkkoon persoonallisuudeltaan epävakaan ja miellyttämisenhaluisen Markin, jolta puuttui kiinnikohta elämässään, häntähän oli lapsesta asti heitelty vanhemmalta toiselle, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut hänelle tilaa omassa elämässään.

Yöpöydällä

Vanha meemi: Mitä on yöpöydällä? Sillä on ( se on oikeastaan yökaappi) Noora, uusin Parnasso, kasvi ja kasa kirjoja joita ei kuvassa näy. Päällimmäisenä on Siri Hustvedtin romaani Kaikki mitä rakastin. Paksu ja pitkäveteinen kirja, ei minun makuuni, mutta hyvää unilukemista, koska nukahdan kun rupean lukemaan sitä. Viikon aikana olen edennyt vasta sivulle 150. Tuima on lukenut kirjan loppuun ja analysoi sitä Tuumailua-blogissa. Häntä hämmensi aluksi kirjan miesnäkökulma. Sama hämmensi minuakin. Kertojana on on mies, joka kuvailee rakastuneen naisen silmin kirjan keskushenkilöä, taidemaalari Billiä:

"Hän näytti minusta byronilaiselta mieskauneuden ruumiillistumalta. Musta hiuskiehkura valahti hänen otsalleen, kun hän poltti savuketta…."

Kenties kirjan loppupuolella paljastuu, että kertoja on homoseksuaali, että hän ole ikinä rakastanut vaimoaan Ericaa, vaan on mennyt hänen kanssaan naimisiin tavan vuoksi, ja että hänen elämänsä suuri intohimo on aina ollut Bill. Täytynee lukea kirja loppuun, vaikka kertojan tyyli/ ääni vähän häiritseekin minua. Siitä puuttuu persoonallinen klangi ja yllätyksellisyys. Kerronta tuntuu ulkokohtaiselta, varsinkin silloin kun kertoja Leo kuvailee Billin taideteoksia. Kuvataidetta on vaikea sanallistaa, niin että se konkretisoituisi lukijalle. Mutta jotain siinä kirjassa täytyy olla, kun se puhuttelee kirjallisia naisia. Katso keskustelua Lukupiiri-blogissa.

Jatkuu myöhemmin.

Klassikot

Tässä he seisovat, kirjahyllyni reunalla, klassikot oikealta vasemmalla suuruus - ei arvojärjestyksessä: Dostojevski, Tolstoi, Pushkin, Gogol, Tshehov, Lermontov ja Brodsky.

Valokuvatorstain viikon aiheena on klassikko. Jotkut ovat ovat klassikoita jo eläessään. Taiteilijatalosta heitä löytyy. Alla eräs joka tuli kysymään kannattaako ostaa HP:n kannettava tietokone. Otin kuvan pari vuotta sitten.
PS. Blogger Playssa pyörivät slideshowna satunnaisjärjestyksessä viimeisimmät Bloggerin blogeissa julkaistut kuvat. Siellä voi käydä katsomassa millaisia kuvia eri puolilla maailmaa otetaan ja julkaistaan blogissa. Kesti puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen suomalainen blogi pyörähti esiin. Se oli Annikin blogi. Jos lauantaina ole ole muuta tekemistä, jokainen voi kokoeilla itse, miten nopeasti hän saa esiin ensimmäisen suomalaisen blogin, ja mikä se on.

Viikon sitaatti ja kuva

"Verkossahan intellektuellit ovat." Lähde: INTELLEKTUELLIT JA BLOGISFÄÄRI. Suosittelen.

(Klikkaa isommaksi)

Vaihteeksi kuva kissasta. Tämä on Banksyn uusin työ, Rottapultti. Se löytyi sivustolta Art Of The State Blog. Banksyn oma kotisivu on täällä.

Taidenäyttelyssä

Edit 14.9. Lisäys ja kommentti tämän blogimerkinnän lopussa.

Kävin katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttelyn, joka on lauantaina viimeistä päivää auki. Taidehallissa ei saa valokuvata, mutta otin salaa valokuvan yhdestä maalauksesta. Piti toimia nopeasti, ettei salivartija huomaisi, siksi kuvaan tuli vain osa maalausta, reunat ja yläosa puuttuvat.

Maalauksen nimi on Mutta millaista on elää hikisten mustien kynsien ikuisen lahjonnan ilmapiirissä.

Erään maiseman nimi on Muistikatkokset avautuvat aina etelästä . Rantamaisemassa toistuu sama hylätyn näköinen kivirakennus. Toisto on yksi Anderssonin tyylikeinoista. Ja erään toisen maalauksen nimi: Oi riemuiten suokaatte kätenne, niin onnenmaihin herttaisiin matkaamme. Myös seutuun sadun armaan kyllä saapunemme varmaan, kun me onnemme maihin näin matkaamme. Laakeassa maisemassa on hajanainen joukko selästä päin kuvattuja tummia ihmisiä menossa kohti horisonttia.

Mamma Andersson on kertova ( narratiivinen) ja figuratiivinen taiteilija. Videohaastattelussa hän sanoo, että haluaisi maalata kuin Kandinsky, mutta ei voi. Hän kertoo, että kun hän aloittaa maalauksen, mielessä ei ole koskaan juonta. Tarina kehittyy työn edetessä. Ne eivät ole tarinoita, joissa on alku ja loppu. Tuttua minullekin. Ei alkua, ei loppua, eikä juonta. Tarina kehittyy jos on kehittyäkseen. Usein se ei kehity ja teos jää kesken.

Anderssonilla on laaja kuvapankki, paljon valokuvia, kuvia toisten maalauksista. Hän katselee niitä aloittaessaan työn, joku työ antaa alkusysäyksen ja toimii ikään kuin rakennuksen perustana. Sille rakentuu oma teos.

Poimin muistivihkoon muutamia kohtia hänen videohaastattelustaan:

"Kun aloitan uutta työtä, voin yhtäkkiä ajatella, että se onkin aivan hirveä ja ryhdyn tekemään toista työtä, mutta hylkään sen ja palaan jatkamaan aikaisempaa työtä."

Toivottomia maalauksia on ja ne ovat todella onnettomia. Niitä on vaikea saada valmiiksi… Kaikkein vaarallisinta on se, että jää roikkumaan johonkin, jonka ajattelee tehneensä hyvin, eikä voi koskea siihen enää - jä kuitenkin päätyy lopputulokseen että siitä on päästävä eroon."

"Aloitin spraymaalinen käytön 10-15 vuotta sitten nähtyäni paineruiskumaalarien tilaustyönä maalaamia autoja. Ne ovat jännittäviä, ja aina kiehtoneet minua, joten ostin läjän autospraymaaleja. Tein aika kamalia juttuja ja vähän ajan kuluttua lopetin… Samalla kun perehdyin automaalaukseen, tein myös graffiteja ulos. Asuimme kaupunginosassa jossa oli paljon graffiteja, Ne voivat olla joskus uskomattoman kauniita, erityisesti kalliossa luonnon keskellä ja tunneleissa."

Tämä ei ole Anderssonin graffiti, vaan kalliomaalaus Vuosaaressa

"Maalauksessa keskeisintä on ilmaisu. Ei tarvitse olla realistinen. Mutta jos on liian yläilmoissa eikä yhtään kosketuspintaa todellisuuteen, lopputulos voi olla epäkiinnostava. Haluan kuvata maailmaa, jonka tunnistaa, mutta ei ole täysin todellinen. Vähän kuin unissa, joissa voi saavuttaa yhteyden mieleen ja alitajuntaan…."

"Maalaukset eivät ole mitään dokumenttivalokuvia tai totuuksia, vaan visuaalisia tiivistelmiä jostain. Se on jonkinlaista taikuutta: sivelen kankaalle tai levylle. Se sysää liikkeelle katsojan ajatukset ja omani. Se on tavallaan leikkiä."

Mamma Anderssonia olisi voinut kuunnella myös livenä, mutta en tiennyt, että hän oli tulossa Taidehalliin. Lähdin pois 10 minuuttia ennen hänen tuloaan, koska ihmisiä alkoi olla paikalla liikaa, ja minua ahdistaa väkijoukossa. En tykkää katsella maalauksia toisten ihmisten selkien takaa ja välistä. Haluan katsella niitä yksinäni. Louvren kaltaisissa suurissa maailmankuuluissa taidemuseoissa se ei ole ikinä mahdollista. Menin pieneen mukavaan nettikahvilaan, joka on Taidehallin kulmalla. Siellä on ilmainen WLAN, jolla voi päästä eduskunnan verkkoon jos tietää tunnuksen ja salasanan.

Kuvataitelijan näkemys Anderssonin taiteesta. Katso Solin ihmeellinen työhuone

Näyttelyn viimeinen päivä on lauantai 11.9. Vielä ehtii nähdä sen.

Kuvat lisätty myöhemmin. Ne voi klikata suuremmiksi.kuten aina.

Lisäys 14.9. Tilaisuudesta josta lähdin juuri ennen sen alkua, on selostus perjantain ( 14.9.) Hesarissa. Selostuksen mukaan keskustelua käytiin mm. "Anderssonin maalausten viittaussuhteista, symboleista jotka ovat lähtöisin vanhoista myyteistä ja lapsuuden kertomuksista. - Mitä tulevat taiteesi keskiaikaiset ainekset? Kaila[Jan, kuvataiteilija, keskustelun juontaja] viittaa Anderssonin suureen varhaismaalaukseen Mutta millaista on elää hikisten, mustien kynsien kanssa ikuisen lahjonnan ilmapiirissä (1998). 'En ole ajatellut keskiaikaa maalatessani. Mutta tuossa maalauksessa on aineksia Carl Fredrik Hillin ja Ernst Josephsonin teoksista. Ja niissä taas on varmasti referenssejä keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Samahan näkyy myös Bergmanin elokuvissa. Luulen, että piittaamattomuus ajan asettamista rajotteista on tyypillistä ruotsalaiselle taiteelle', Andersson pohtii. Kailan mukana Suomessa on toisin. 'Täältä puuttuu mielikuvitus, on vain joko realistista tai abstraktia taidetta,' hän toteaa.

Minun kommenttini: Olen samaa mieltä kuin Kaila, sama pätee kirjallisuuteen. On vain realismia tai modernismia - kirjallisuuden valtavirrassa. Jos kirjoittaa/ajattelee toisin, joutuu kirjallisuuden marginaaliin.