Taidenäyttelyssä

Edit 14.9. Lisäys ja kommentti tämän blogimerkinnän lopussa.

Kävin katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttelyn, joka on lauantaina viimeistä päivää auki. Taidehallissa ei saa valokuvata, mutta otin salaa valokuvan yhdestä maalauksesta. Piti toimia nopeasti, ettei salivartija huomaisi, siksi kuvaan tuli vain osa maalausta, reunat ja yläosa puuttuvat.

Maalauksen nimi on Mutta millaista on elää hikisten mustien kynsien ikuisen lahjonnan ilmapiirissä.

Erään maiseman nimi on Muistikatkokset avautuvat aina etelästä . Rantamaisemassa toistuu sama hylätyn näköinen kivirakennus. Toisto on yksi Anderssonin tyylikeinoista. Ja erään toisen maalauksen nimi: Oi riemuiten suokaatte kätenne, niin onnenmaihin herttaisiin matkaamme. Myös seutuun sadun armaan kyllä saapunemme varmaan, kun me onnemme maihin näin matkaamme. Laakeassa maisemassa on hajanainen joukko selästä päin kuvattuja tummia ihmisiä menossa kohti horisonttia.

Mamma Andersson on kertova ( narratiivinen) ja figuratiivinen taiteilija. Videohaastattelussa hän sanoo, että haluaisi maalata kuin Kandinsky, mutta ei voi. Hän kertoo, että kun hän aloittaa maalauksen, mielessä ei ole koskaan juonta. Tarina kehittyy työn edetessä. Ne eivät ole tarinoita, joissa on alku ja loppu. Tuttua minullekin. Ei alkua, ei loppua, eikä juonta. Tarina kehittyy jos on kehittyäkseen. Usein se ei kehity ja teos jää kesken.

Anderssonilla on laaja kuvapankki, paljon valokuvia, kuvia toisten maalauksista. Hän katselee niitä aloittaessaan työn, joku työ antaa alkusysäyksen ja toimii ikään kuin rakennuksen perustana. Sille rakentuu oma teos.

Poimin muistivihkoon muutamia kohtia hänen videohaastattelustaan:

"Kun aloitan uutta työtä, voin yhtäkkiä ajatella, että se onkin aivan hirveä ja ryhdyn tekemään toista työtä, mutta hylkään sen ja palaan jatkamaan aikaisempaa työtä."

Toivottomia maalauksia on ja ne ovat todella onnettomia. Niitä on vaikea saada valmiiksi… Kaikkein vaarallisinta on se, että jää roikkumaan johonkin, jonka ajattelee tehneensä hyvin, eikä voi koskea siihen enää - jä kuitenkin päätyy lopputulokseen että siitä on päästävä eroon."

"Aloitin spraymaalinen käytön 10-15 vuotta sitten nähtyäni paineruiskumaalarien tilaustyönä maalaamia autoja. Ne ovat jännittäviä, ja aina kiehtoneet minua, joten ostin läjän autospraymaaleja. Tein aika kamalia juttuja ja vähän ajan kuluttua lopetin… Samalla kun perehdyin automaalaukseen, tein myös graffiteja ulos. Asuimme kaupunginosassa jossa oli paljon graffiteja, Ne voivat olla joskus uskomattoman kauniita, erityisesti kalliossa luonnon keskellä ja tunneleissa."

Tämä ei ole Anderssonin graffiti, vaan kalliomaalaus Vuosaaressa

"Maalauksessa keskeisintä on ilmaisu. Ei tarvitse olla realistinen. Mutta jos on liian yläilmoissa eikä yhtään kosketuspintaa todellisuuteen, lopputulos voi olla epäkiinnostava. Haluan kuvata maailmaa, jonka tunnistaa, mutta ei ole täysin todellinen. Vähän kuin unissa, joissa voi saavuttaa yhteyden mieleen ja alitajuntaan…."

"Maalaukset eivät ole mitään dokumenttivalokuvia tai totuuksia, vaan visuaalisia tiivistelmiä jostain. Se on jonkinlaista taikuutta: sivelen kankaalle tai levylle. Se sysää liikkeelle katsojan ajatukset ja omani. Se on tavallaan leikkiä."

Mamma Anderssonia olisi voinut kuunnella myös livenä, mutta en tiennyt, että hän oli tulossa Taidehalliin. Lähdin pois 10 minuuttia ennen hänen tuloaan, koska ihmisiä alkoi olla paikalla liikaa, ja minua ahdistaa väkijoukossa. En tykkää katsella maalauksia toisten ihmisten selkien takaa ja välistä. Haluan katsella niitä yksinäni. Louvren kaltaisissa suurissa maailmankuuluissa taidemuseoissa se ei ole ikinä mahdollista. Menin pieneen mukavaan nettikahvilaan, joka on Taidehallin kulmalla. Siellä on ilmainen WLAN, jolla voi päästä eduskunnan verkkoon jos tietää tunnuksen ja salasanan.

Kuvataitelijan näkemys Anderssonin taiteesta. Katso Solin ihmeellinen työhuone

Näyttelyn viimeinen päivä on lauantai 11.9. Vielä ehtii nähdä sen.

Kuvat lisätty myöhemmin. Ne voi klikata suuremmiksi.kuten aina.

Lisäys 14.9. Tilaisuudesta josta lähdin juuri ennen sen alkua, on selostus perjantain ( 14.9.) Hesarissa. Selostuksen mukaan keskustelua käytiin mm. "Anderssonin maalausten viittaussuhteista, symboleista jotka ovat lähtöisin vanhoista myyteistä ja lapsuuden kertomuksista. - Mitä tulevat taiteesi keskiaikaiset ainekset? Kaila[Jan, kuvataiteilija, keskustelun juontaja] viittaa Anderssonin suureen varhaismaalaukseen Mutta millaista on elää hikisten, mustien kynsien kanssa ikuisen lahjonnan ilmapiirissä (1998). 'En ole ajatellut keskiaikaa maalatessani. Mutta tuossa maalauksessa on aineksia Carl Fredrik Hillin ja Ernst Josephsonin teoksista. Ja niissä taas on varmasti referenssejä keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Samahan näkyy myös Bergmanin elokuvissa. Luulen, että piittaamattomuus ajan asettamista rajotteista on tyypillistä ruotsalaiselle taiteelle', Andersson pohtii. Kailan mukana Suomessa on toisin. 'Täältä puuttuu mielikuvitus, on vain joko realistista tai abstraktia taidetta,' hän toteaa.

Minun kommenttini: Olen samaa mieltä kuin Kaila, sama pätee kirjallisuuteen. On vain realismia tai modernismia - kirjallisuuden valtavirrassa. Jos kirjoittaa/ajattelee toisin, joutuu kirjallisuuden marginaaliin.

Romaanihenkilö ottaa yhteyttä

Tuntemattomat henkilöt lähestyvät minua usein englanninkielellä mbnetin email-osoitteen kautta, koska se on kotisivujeni osoitteena. En avaa heidän viestejään, koska ne ovat yleensä roskapostia, vaan deletoin ne saman tien.

Eilen postilaatikossa oli viesti Pere Calsina -nimiseltä henkilöltä. Nimi tuntui minusta kumman tutulta. Sitten muistin, että sehän on eräs henkilö romaanissa Halujen puutarha. Ajattelin, että onkohan tämä jokin pila ja avasin uteliaisuuttani viestin. Sen lähettäjä oli todellinen Pere Calsina Barcelonasta. Hän kirjoitti espanjaksi, mutta sanoi äidinkielensä olevan katalaani. Koska hän arveli etten ymmärrä espanjaa enkä katalaania ( aivan oikein, en minä osaa niitä kieliä osaa), hän oli varmuuden vuoksi käännättänyt asiansa englanniksi.

Hän halusi tietää mistä olin keksinyt hänen nimensä, sillä se on hyvin harvinainen. Totta mies puhui, googlettamalla löytyi vain kolme Pere Calsinaa: Halujen puutarhan henkilön, espanjalaisen lehtikustantamon Barcelonan osaston päällikön, ja kolmantena sarjakuvataiteilija Josep M. Beán, joka on piirtänyt pseydonyymi-nimellä eroottisia sarjakuvia. Ja muilla pseudonyymeilla muunlaisia sarjakuvia.

Kerroin todellsielle Pere Calsinalle, että en enää muista mistä keksin nimen, koska siitä on kulunut viistoista vuotta kun kirjoitin sen romaanin, mutta todennäköisesti nappasin nimen jostain espanjankielisestä lehdestä. Se sopi minun mielestäni miespuoliselle psykoanalyytikolle, sillä pere on ranskaksi isä.

Nimien keksiminen romaanihenkilöille on oma "taiteenlajinsa." Etsin tavallisesti kuolinilmoituksista nimiä ja yhdistelen niitä, mutta aina löytyy joku elävä jolla on sama nimi. Ja sitten on heitä jotka tunnistavat itsensä romaanin sivuilta, vaikka heillä on eri nimi, eivätkä he ota millään uskoakseen, että romaaninhenkilöt ovat kuin unen henkilöt, yhtä epätodellisia, vaikka vaikuttavat todellisilta kuin elävien kirjoissa olevat, henkilötunnuksen omaavat ihmiset.

PS. Tämä on koe. Kokeilen miten onnistuu Office 2007 OneNoten kautta postauksen lähettäminen blogiin.

PS2. Näytti onnistuvan Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut. Allaolevan pseudonyymi Pere Calsinan sarjakuvanäytteen liitin myöhemmin blogiin:

Lapsi

Valokuvatorstain 58.aihe on lapsi.

Simo (3.v) Taiteilijatalon pihalla kesällä

"lapsi on aikuiselle meidän kuudes ulottuvuutemme,
silmät joilla katsoa etäisyyksiin,
kädet joilla tunnustella vastalumista maata, hiukset
kun ulottuvat kauas etäisyyksiin kuin ilves joka ei
tiedä minne mennä illan maantieltä pois"

[....]
Arto Kytöhonka: Kurjan miehen kirjeitä (s. 80)

Digitaalista runoa Vuotalossa

Tämä on Vuotalo ( metroasemalta vasemmalle, Tyynylaavantien puolelta ulos metrosta, toivottavasti e vasenkätisenä taas sekoittanut suuntia,). Tylsän näköinen rakennus ulkoapäin, mutta sisällä on elämää: kirjasto. kirjakahvila Pokkari, kirjasto ja tällä hetkellä Helsingin Taiteilijaseuran 40-vuotisnäyttely Alla Maria Wolframin Pylväs: Salaisuuksia, 2006.


Huomenna 8.9. Vuotalossa on klo 14-16 dikitaalisen urnouden lauantai, ei maksa mitään.
Vuosaari -lehteä lainaten: "Mitä URNOA! Mihin Vuotalo nyt on sekaantunut? Mitän digitaalinen runous?, mikä on Nokturno (tilaisuuden järjestäjä. AK:n huom.) ? Vuosaari-lehden lainaus jatkuu: " Nokturno on mitä ilmeisimmin runouden uudella tavalla ymmärtävä edelläkävijä. Sellainen oli myös edesmennyt tietotekniikkamyönteinen runoilija Arto Kytöhonka, joka jo artikkelissaan Tietokonerunoilija vieraalla maalla vuonna 1989 visioi näin: Tietokoneiden myötä runo palaa juurilleen. Sanataide on taas koko kansan taidetta. Sitä luodaan joukolla."

Lainasin Kytöhongan viimeiseksi jääneeseen runokirjan Kurjan miehen kirjeitä toissa päivänä Yliopiston kirjastosta. Palaan siihen myöhemmässä postauksessa.

Lauantaina Vuotalossa klo 14-16 on Karri Kokon runoanimaatioita, Eino Santasen lausuntaa, J.P. Sipilän videorunoa, Jukka. Pekka Kervisen ja Marko Niemen reaaliaikainen yhteisteos, Outi-Illuusia Parviaisen performassnia,Eirikur Örn Norbdahlin ( b kohdalla pitäisi olla islantilainen kirjain ) äänirunoperformanssi ja Linnunlaulupuu-äänirunoyhtye.

Samaan aikaan toisaalla eli Sanomatorilla esiintyvät valtakunnan tähtirunoilijat ja yksi marginaalin marginaalirunoilija eli Hannu Kankaanpää. Suuri runotapahtuma alkaa siellä kello 11. Sieltä pääsee kätevästi metrolla ( 15. min) Vuotaloon, jossa voi samalla katsoa Helsingin taiteilijaseuran näyttelyn ja kävellä runotilaisuuden jälkeen Aurinkorantaan ( Helsingin pisin uimaranta) ja Uutelaan katsomaan Liina Långin eli ex-Miina Äkkijyrkän lehmiä, sekä peltisiä että oikeita.

Kurjan vuoden päiväkirja

Edit myöhemmin launtaina. Lukijan toivomuksesta olen skannanut tämän postauksen loppupuolelle kuvan Coetzeen kirjan sivusta.

Jäi vähän harmittamaan, että en sittenkin ostanut J.M. Coetzeen uusinta kirjaa Diary of a Bad Year luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Se oli niin uunituore, että, että ensimmäiset arvostelut olivat vasta alkaneet ilmestyä. ( Guardianissa 1.9. ja Times Literary Supplementissa 22.8.)

Helsinkiin asti kirja ei ollut vielä ehtinyt, mutta Vantaan kirjastossa sitä oli kaksi kappaletta käsittelyssä. Tilasin ja sain kirjan eilen. Kirja on rakennettu jännästi. Sitä ei voi lukea sivun alusta loppuun, kuten perinteellistä romaania - se on romaani nimestään huolimatta.

Sivu on jaettu viivoilla kolmeen osaan. Ylimmässä osassa John -niminen kirjailija esittää vahvoja mielipiteitä "Strong Opionons" maailmanmenosta: demokratiasta, anarkismista, terrorismista Al Qaidasta, eläimien teurastamisesta, lintuinfluenssasta, pedofiliasta. Mielipiteet on tilannut saksalainen kustantaja.

Keskimmäisessä osassa John kertoo Anya-nimisestä sihteeristään. Sivun alalaidassa ( ikään kuin alaviitteenä) juoksee kirjan tarina. John tapaa talon pyykkitupassa Anyan, nuoren naisen joka on " between works", suomeksi työtön, ja pyytää hänet sihteerikseen, koska koneella kirjoittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia Parkinsonin takia takia ja deadline lähestyy uhkaavasti. Tyttö on ollut ollut aikaisemmin kissatalon vastaanottaja eikä kirjallisesti kirjallisesti kovin sivistynyt. Kun hän näkee kirjailijan makuuhuoneen seinällä Nobel-komitean antaman kunniakirjan, hän ihmettelee että tarvitsevatko kirjailijatkin ammattilisenssin ( niin kuin lääkärit). Hänen poikaystävänsä Alan, sijoitusneuvoja, on sivistyneempi, lukenut kreikkalaista mytologiaa ja Kantia ja tietää että John on maailmankuulu kirjailija ja hänellä on paljon rahaa pankissa. Hän rupeaa juonimaan, miten rahat saataisiin " hyödyllisempään" käyttöön.

Kun avaa kirjan, lukija joutuu ensimmäiseksi päättämään millaisen lukustrategian hän valitsee.
Minä luin ensimmäisenä sivujen alalaidassa juoksevan tarinan, joka on pääosin kirjoitettu Anyan näkökulmasta. Hänestä Johnin mielipiteet ovat pitkästyttäviä, ne unettavat häntä. Hän antaa neuvoja: Kirjoittakaa kaikesta muusta kuin politiikasta. Kirjoittakaa kriketistä, unistanne. Kirjoittakaa muistelmanne. Kirjoittakaa maailmasta ympärillänne. Kirjoittakaa linnuista, puistossa mellakoivasta harakkajoukosta, joka tepastelee ylväinä kuin omistaisivat puiston. Voisitte kirjoittaa niistä. Miksi ette kirjoita muistoja rakkauselämästänne. Sellaisesta ihmiset pitivät eniten - juoruista, seksistä, romansseista, mehevistä yksityiskohdista. Anian neuvoilla on vaikutusta Johniin, kirjan toinen osa Second Diary sisältää enemmän Johnin henkilökohtaisia pohdiskelua. Sihteeri Anya riemastuttaa minua, koska yritin itse kirjoittaa romaanin kirjailijan sihteeristä, joka kommentoi kirjailijan juttuja, mutta epäonnistuin, ei siitä kirjaa tullut.

Tässä on skannaus Coetzeen kirjan sivusta. Näkyy vähän epäselvästi, mutta vetämällä hiiren tekstin päälle ja klikkaamalla saa kuvan isommaksi ja näkee paremmin hänen systeeminsä.

En ole vielä lukenut Johnin mielipideosastoa, ainoastaan selannut ja todennut että ne ovat jotain pienoisesseen ja kolumnin väliltä. Samantapaisia mielipidekirjoituksia voi lukea blogeista, vaikkapa Kemppiseltä, Juha Seppälältä tai Hanhensulalta. Vaikka olenkin lukenut vain fiktio-osan kirjasta, pidä siitä jo nyt jo enemmän Coetzeen kahdesta aikaisemmin ilmestyneestä romaanista, jossa esiintyi ärsyttävä Elizabeth Costello Coetzeen mielipiteiden äänitorvena. Erityisen paljon minua huvitti sihteerin kommentit ja havainnot työantajastaan. Tuli mieleen Willy Kyrklundin pienoisromaani Mestari Ma, jossa nainen ( en muista nimeä) veti Mestarin maanpinnalle realistisilla kommenteillaan.

Nyt täytyy ruveta etsimään netistä naisten unia mustasta miehestä. Pidän tämän kuun lopussa alustuksen aiheesta Musta mies naisten unissa. Omista uniarkistoitani löytyi vain kolme unta aiheesta. Tarvitsin lisää unia. Hei lukija, jos oelt nainen ja olet nähnyt unta mustastamiehestä, kirjoita minulle. Osoite on akonkka (at) gmail.com. Se löytyy myös tuolta profiilista.