lauantaina, huhtikuuta 07, 2007

Pääisiäislammas ja papinlapset

Kuvan pääsiäislammas on Yrjönkadun kukkakaupan edestä. Tuttu kauppa nuoruudesta. Kävin sieltä kukkia hakemassa äidilleni joka makasi sairaalassa. Sen omistivat lapsuuden ja nuoruuden ystäväni Max Randin tädit, kaksi mukavaa vanhaa neitiä, joista tuli Maxin holhoojia, kun hänen isänsä kuoli. Ne olivat ensimmäiset hautajaiset, joihin osallistuin. Muistan Olin 13-vuotias, Max oli 12-vuotias. Hänen äitinsä oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Hänen isänsä oli virolainen pappi , joka tuli Suomeen 30-luvulla. Maxista tuli vasemmistoradikaali 60-luvulla ja hän liittyi SKDL:ään, mikä ei mitenkään epätavallista sen aikakauden papin pojille. Myöhemmin hän radikalisoitui lisää ja liittyi SKP:hen ( hm, en tiedä miten näitä puoluelyhenteitä taivutetaan)

Hesarissa oli tänään ( 7.4.) Lauri Malkavaaran ( papinpojan) arvostelu kirjasta Papinlapset. Hän kirjoittaa että ”papinlapsi Ingmar Bergman on kuvannut lapsuuttaan hyytävällä käsitteellä ”den goda viljan,” hyvä tahto. Sitä on usein aivan liiaksi niin papeilla kuin heidän puolisoillaan, ja seuraavassa polvessa ongelma joskus kertautuu. Monet hyvyydellä kyllästetyt papinlapset ovat panneet ranttaliksi…”

Olen lukenut kirjasta kahden papinlapsen tarinan; Anssi Sinnemäen, koska hän kirjoittaa Lapuan pappilasta, ja Juha Arhinmäen, koska hänen isänsä oli lyhyen aikaa uskonnonopettajani Munkkiniemen yhteiskoulussa. Hän sai minut kiinnostumaan uskonnosta – ei niin että minusta olisi tullut uskovainen, mutta kirjoitin reaalikokeessa täydet pisteet uskonnosta ja sain laudaturin. Hän oli oli epäsovinnainen pappi, puolusti mm. Hannu Salaman Juhannustansseja. Munkkiniemen vanhoilla porvarisrouvilla oli päivittelemistä hänen mielipiteissään, mutta hänet valittiin suurella äänten enemmistöllä kirkkoherraksi.

Molemmat papinpojat, sekä Sinnemäki että Arhinmäki ovat olleet yhteiskunnallisesti aktiiveja nuoruudessaan ja se näyttää periytyneen jälkikasvulle. Anssin tytär Anni on Vihreiden kansanedustaja ja Juhan poika.

Sinnemäen erinomaisen esseen Lapsuuteni pappilakulissit mottona on Karl Marxin sanat: Kaikkien kuolleitten sukupolvien perimä kuormittaa elävien aivoja painajaisen lailla. Sinnemäki vietti varhaislapsuutensa Lapuan pappilassa. Minun isoäitini työpaikka oli Lapuan pappila. Hän oli ennen naimisiinmenoaan Wilhelmi Malmivaaran toisesta avioliitosta syntyneiden lasten kotiopettajatar. Hänen isoäitinsä isoäidin äidinisä oli kirkkoherra Johan Gummerus, joka on Anssi Sinnemäen lasten äidinäidin isänisän äidinäidin isä. Kaukaisia sukulaisia ollaan, mutta minussa ei ole Gummerusten näköä ja tummuutta.

Johan Gummerus oli Lapuan kirkkoherrana Suomen sodan aikana. Sinnemäki kertoo että pappilan entisessä lastenkamarissa, jota myös ’Kulnevin huoneeksi’ kutsutaan on yhä ”kuva äidistä, joka kehdon ääressä koettaa suojella lapsiaan pelottavan parrakkaalta kasakkakenraalilta, mieheltä joka ”suuteli ja surmasi/ ain’ yhtä hartaasti.” Kuva oli tuttu myös isoäidilleni. Kenties hänen ryssävihansa juuret olivat perua niiltä ajoilta. Körttivirret joita hän hyräili, olivat taas perua Malmivaaran ajoilta. Ne virret periytyivät äidilleni. Minä en niitä epämusikaalisena oppinut laulamaan, mutta aina kun kuulen niitä, minulle tulee kotoinen olo.

Kohta vaihtuu vuorokausi ja minä rupean syömään ortodoksisen perinteen mukaisesti. En ole ortodoksi, mutta olen paastonnut lähes viikon noroviruksen kynsissä ja ylösnoussut tänään - vuoteesta. Olo on jotenkin henkistynyt ja hutero, mutta eiköhän syöminen auta siihen oloon.

sunnuntai, huhtikuuta 01, 2007

Virpojat

Tällaista porukkaa kävi tänään virpomassa. Näyttää siltä että halloween ja pääsiäinen ovat menneet sekaisin. Ongelma: eivät pojat voi noidiksi pukeutua, mutta karkkia heidänkin tekee mieli. Kuvan kolme poikaa ratkaisivat ongelman omalla tavallaan.

perjantaina, maaliskuuta 30, 2007

Vaikea tehtävä



Manalan ovi ( kuva ei liity asiaan - tai voi se liittyäkin)
Edit 31.3.
Manalan ovi oli kadoksissa koko päivän. Nyt se on palannut paikoilleen. Tällaisia pieniä mysteerejä tuottaa uudistunut Blogger. Se on epävakaampi kuin vanha Blogger.

Olen editoinut tänään linkkilistaa, lisännyt Haikuilua- blogin ja Ville Rannan kuvablogin ja päivittänyt joidenkin blogien osoitteita ja kategoriaa.

Maria haastoi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Minulla ei ole lempisanoja, mutta suosin modernismin hylkimiä sanoja kuten: sielu, sydän, syvyys , kaipuu ja hämäryys,

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

En keksi yhtä sanaa mutta tämä on Kaarlo Sarkian runon alku on äänteellisesti aika kaunis:

Veet syvät päilyvät

ikävää.


Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Moi, kiitti, äh, perkele, voi hitto

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

Jokainen löyhkä joka taistelee tuuletinta vastaan luulee olevansa Don Quijote. ( Stasnislaw Jerzy Lec)

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

blogi, bloggaaminen, blogata, blogaaja, blogittaa

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Mitä kuuluu?

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

Aah!

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Kebaboituminen jonka luin kun kävin Käymälässä.

Haastan seuraavat sanaleikkiin mukaan :

Käymälä

Herra Nutz

Dionysoksen kevät

Diogenes

Muisti|kirja

Albatrossi

Arjentola

Kuva ja sana


sekä kaikki sanaleikistä kiinnostuneet, joihin en ole arvannut linkittää. Aiheesta lisää Wordiessa, joka on "sanojen Flickr."




torstaina, maaliskuuta 29, 2007

Kaunis sana


Katutaidetta Taidehallia vastapäätä.

Valokuvatorstain 40. haaste on suomen kielen kaunein sana. Koska minulla on menneillään sininen kausi, kaunis sanani on siniaalto.

Edellisen viikon haasteena oli kotoisuus. En onnistunut linkittämään omaa kuvaani aiheesta Valokuvatorstaihin., joten laitan linkin tänne.

http://akonkka.blogspot.com/2007/03/niin-kodikasta.html




keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007

Kirjailijatapaaminen

Portugalilainen nobelisti José Saramago ja suomalainen runoilija Eira Stenberg keskustelevat tulkin välityksellä ja Saramagon Pilar-vaimolla on hauskaa. Alla kolmikko vaihtaa kirjoja ja mielipiteitä kirjoista.

Otin kuvat eilisessä kirjailijatapaamisessa, jonka Tammi oli järjestänyt. Saramago täyttää 85 vuotta tänä vuonna ja on yhä hyvässä luomisvireessä. Kirjoittaminen kun ei ikää katso. (Älykkäällä ja hauskalla Pilar-vaimolla saattaa olla oma osuutensa vireyteen). Saramagon esikoisteos ilmestyi kun hän oli 24-vuotias, sen jälkeen seurasi kahdenkymmenen vuoden hiljaisuus. Hän sanoi , että miksi kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Viisas valinta.
" Oli aikoja jolloin sanoja oli niin vähän, etteivät ne riittäneet ilmaisemaan edes sellaisia yksinkertaisia asioista kuin Tämä suu on minun tai Se suu on sinun, saati sitten kysymään," hän kirjoittaa kirjassa Toinen minä ( s.68 Suom. Erkki Kirjalainen).

Tapasin Saramagon seitsemän vuotta sitten Lissabonissa. Hän puhui 107:lle eurooppalaiselle kirjailijalle jotka olivat olivat lähdössä kuusi viikkoa kestävälle Euroopan kiertueelle Hän toivoi minun muistini mukaan että Euroopasta tulisi parempi paikka elää, kun 107 inhimillistä territoriota oppii tuntemaan toisensa. Anni Sumari muistelee kirjassa Junanäytelmä tapaamista Saramagon kanssa seuraavasti: " Nobelistin läsnäolo ryhdistää kirjailijoita. Hän muistuttaa, ettemme ylitä vain maiden rajoja, vaan myös yli sata inhimillistä territoriota. Hänen puheensa on huomaavainen, hiljainen pistoolinlaukaus." Euroopasta ei tullut parempi paikka elää, kieliesteiden takia 107 inhimillistä territoriota ei pystynyt ylittämään toistensa rajoja.

Eilen radiossa Saramago sanoi, että hän on ateisti, kommunisti ja pessimisti. Se taisi olla pistoolinlaukas monen suomalaisen korvaan. Saramagoa kannattaa kyllä lukea. Hän on rohkea mies. Minun yöpöydälläni odottaa kolme hänen kirjaansa, yhdessä niistä on hänen nimmarinsa. Kolmas nobelistinimmari kirjastostani. Ne kaksi muuta ovat Sholohovin, jonka tapasin Tornissa 60-luvin alussa ja Brodskyn jonka tap.sin Tammessa vuonna - 88.

Kirjailijat tapaavat toisensa ja vaihtavat mielipiteitä , mutta en tiedä mistä asiasta. Vasemmalla Parnasso-blogin lukijoille tuttu Arto Virtanen ja oikealla runoilija ja kääntäjä Pentti Saaritsa , joka on kääntänyt mm. portugalilaista Fernando Pessoata, minun lempirunoilijani, yksi monista. Taustalla S. Marilan maalaus ja Veronika Pimenoffin punainen selkä.
Ritsa ( =Saaritsa lähtee kirjailijatapaamisesta) öiseen Helsinkiin.