Niin kodikasta

Valokuvatorstain 39. aihe on kodikas, kotoinen. Onko mitään sen kotoisampaa kuin kehräävä kissa työpöydällä. Kuvassa Noora ja päiväkirja vuodelta 1979 ( ja näyttöpäätteen alareuna).

Raija Siekkisen tänä keväänä ilmestyneissä kootuissa novelleissa on paljon kuvia kodista ja naisen elämästä, hetkiä joissa elämä kääntyy. Nainen keittää miehelle kahvia - miten kotoista!
"Vettä läikähti levylle joka oli niin kuuma ettei vesi kuivunut vaan siirtyili levyn pinnalla, irti siitä, pyöreänä kuin kolikko." (Jäät liikkuvat, s.170) En kerro mitä sitten tapahtui, lukekaa itse. Siekkisen Novellit ( 0tava 2007) ovat suomalaisen modernismin huippua.

Ilmastonmuutos Helsingissä

Koska viimeksi Helsingissä on voinut istua katukahvilassa maaliskuun lopulla? Minä en muista.

Ystävä otti valokuvan Uudenmaankadulta Bar 9:n edestä, jossa oli kaksi pöytää, molemmat täynnä. Baarin tuulikaapissa oli kokoonpantavia pöytiä ja tuoleja. Käytiin kysymässä että saadaanko yksi pöytä tuonne ulos, mutta ynseä baarityttö (muistutti neukkuasiakaspalvelijaa), sanoi ettei käy. Oltiin selvästi ei-toivottuja asiakkaita - kaksi ikävästi keskivanhaa naista.

Jatkettiin matkaa kuvan taustalla näkyvään punatiilirakennukseen, entiseen Helsingin Sanomien ilmoituskonttoriin, jossa on nykyään Alkon viinimyymälä. Siellä oli ystävällinen asiakaspalvelija , ja miljöö jollaista ei varmasti ole missään muussa Alkossa. Siellä kannattaa käydä sekä miljöön, viinien että palvelun takia.

Seuraava kohde oli Akateeminen kirjakauppa. Piti mennä katsomaan kevään kotimaisia uutuuskirjoja, mutta ei siellä päässyt kirjapöytiä lähellekään, kun alakerta oli täynnä yleisöä kuuntelemassa José Saramagoa. Mentiin Suomalaiseen kirjakauppaan, Siellä oli niin sekava järjestys, ettei tämän kevään kotimaisia uutuuskirjoja löytynyt. Niitä varten ei ollut omaa pöytäänsä. Minusta se on vakava puute, sillä kaikki asiakkaat eivät ole kiinnostuneita hittikirjoista, jotka olivat näyttävästi esillä.

Mitä näin ja tein tänään

Kävin kävelemässä Uutelassa. Joku tarkkaili minua ison kiven takaa. Jatkoin matkaa. Joku katseli minua vajan katolta.
Kevät saa näkemään olentoja. Kaikkea muutakin se teettää. Mutta eipä anneta kevätauringon pettää. Vappuun on vähän päälle kuukausi aikaa, ja silloin tavallisesti sataa räntää.

Kun vaalit ovat nyt ohi niin julkistan millaisen tuloksen sain siltä ainoalta vaalikoneelta, jota olen käyttänyt - ja sitäkin vasta tänään Uutelasta palattuani. Tulos oli seuraavanlainen:

Sinua lähinnä (100% samaa mieltä) oleva ehdokas on

SUURI CTHULHU

Sinun mielipiteitäsi lähellä olivat myös seuraavat ehdokkaat:

1. Vesinokkaeläin (95%)
2. Paavo Väyrynen (93%)
3. Kongon mandrilli (91%)

Naapurisi mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:

Oiva-merkkinen polkupyörä

Naapurisi vaimon mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:

Erasmus Rotterdamilainen

via Lehti via Pipo löysällä

Ehdokkaani ei menestynyt vaaleissa. En muista milloin viimeksi ehdokkaani olisi päässyt eduskuntaan. Tärkeintähän ei ole voitto, vaan jalo kilpa. Mutta muistan millaista oli 90-luvun alkupuolella, kun sinivihreä hallitus ( niin paljon kuin pidänkin sinisestä ja vihreästä väristä) isännöi maassa.

Unista

Myöhemmin. Oops! Tuomiojan nimi meni väärin. Täytyy korjata. Ja tiedoksi: Jos näyttää haamupäivitykseltä so. ei mitään uutta blogissa, niin se ei pidä paikkaansa. Sivupalkissa on joka kerta, kun blogin avaa, jonkun kirjailijan uusi miete.

Alitajunta askaroi näemmä demarien vaalitappion parissa, koska näin viime yönä unta Lipposesta ja Tuomiojasta, mutta en muista mitä he unessa tekivät. Tapahtumapaikka oli kesämökkikylä jossain Suomessa. Kirjoitin muistilehtiöön heidän nimensä, tapahtumapaikan ja unen viimeisen repliikin, jonka serkkuni sanoi jollekin, joka selosti tekeillä olevan kirjan juonta: ” Sorry beibi, kaksi kirjettä ei ole vielä mikään rakkaustarina.” Sitten nukahdin uudelleen. Oli tarkoitus kirjoittaa uni heräämisen jälkeen tietokoneelle, kuten tavallisesti ten, mutta en ehtinyt, sillä heräsin yhdeksältä puhelinsoittoon. Unen yksityiskohdat karkasivat mielestä puhelun aikana. Soittaja oli Olivia -lehden toimittaja, joka oli tekemässä juttua unista ja halusi taustatietoa.

Kun aloitin aamun lehden lukemisen kulttuurisivuilta, osui silmiin ensimmäisenä Riku Korhosen ( turkulainen kirjailija) kolumni Arundhati ja orava (HS. 21.3.07). Korhonen oli tavannut Arundhati Royn (intialainen kirjailijanainen) vanhempiensa puutarhassa ja kysynyt mikä on hänen uuden kirjansa perusajatus. Hän sanoi sen olevan että ”orava on messevä laumaeläin.”

Korhonen kirjoittaa kolumnissaan :

” Kolmesataa vuotta sitten kirjailijat löysivät historiantajun. Sataviisikymmentä vuotta sitten unitajunnan. Nyt monella meistä on kolumnitajunta. Nopeissa yleistyksissä on vaara, että oravasta nyljetään pelkkä sciurus vulgaris, eloton taksonominen nahka, jonka voi pikavoiton toivossa viskata kiihtyvän vaihdon pelipöydälle. Kirjailijana toivon, ettei kulttuurimme sokeudu pelkistyksiä vastustavalle kirjallisuuden piirteille. Kolumnistina pelkään edesauttavani banaalia kehitystä.

Korhonen viittaa Royn puheeseen Irakin sodan hyökkäysvaiheen jälkeen vuonna 2003. Puheen voi kuunnella ja katsella You Tubesta. Alla osoite, jota ei ollut kolumnissa. Korhonen kehottaa: ”Katsokaa puhe YouTubesta . Vaikkei yleisöä näy, sen ja puhujan välillä on uskomaton. Royn älystä, uhasta ja hauraudesta riittäisi jaettavaa suomalaisten hallituspuolueiden puhujille nelivuotiskaudeksi.”

http://www.youtube.com/watch?v=IQcTllDxR-o

Jane Eyren unet

Katselin eilisiltana Jane Eyrea televisiosta ja ajattelin Janen unia, jotka ovat Charlotte Brønten unia. Sivumennen Kotiopettajattaren romaani on omaelämäkerrallinen romaani. Muistin että olen joskus kymmenen vuotta sitten pidin Joensuun yliopistossa esitelmän kirjallisuuden unista ja etsin tietokoneen arkistoista esitelmän materiaalin. Yksi kirjoista joita käsittelin uninäkökulmasta, oli Jane Eyre.

Special offer

Ja nyt seuraa pitkä katkelma esitelmästä ( = esitelmän materiaalista) niille, jotka ovat kiinnostuneet sekä unista että Jane Eyresta. Unilla on tärkeä sija romaanin tekstuurissa. Näin pohtii kirjassa Charlotte/ Jane enneunia:

Ollessani kuusivuotias tyttönen kuulin eräänä iltana Bessien kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta, ja että lapsesta uneksiminen oli varma merkki siitä, että joko unen näkijälle tai hänen omaisilleen tapahtuisi jotakin ikävää. Tämä käsitys olisi varmaan häipynyt mielestäni, ellei pian sen jälkeen olisi tapahtunut sellaista, joka sai sen painumaan mieleeni ainiaaksi, Bessietä näet tultiin seuraavana päivänä hakemaan kotiin pikkusiskonsa kuolinvuoteen ääreen. Olin viime aikoina muistanut useasti tuon sanonnan ja tapauksen, sillä kuluneella viikolla oli mennyt tuskin ainuttakaan yötä ilman että olin nähnyt unta pikkulapsesta. Joskus olin tuudit tavinani sitä käsivarsillani, joskus hypittelevinäni polvellani; toisina öinä näin sen leikkivän nurmikolla kukkien keskellä, toisina läiskyttelevän käsillään purossa virtaavaa vettä; jonain yönä lapsi itkeskeli, toisena naureskeli; milloin se painautui helmaani milloin juoksi pois luotani; mutta olipa unessa ilmestyvä lapsi millä tuulella hyvänsä ja näyttipä se minkälaiselta tahansa, ei se ainoakaan seitsemästä peräkkäisenä yönä jäänyt näyttäytymättä.

Charlotte Brønte saattoi tuntea Artemidoroksen unikirjan tulkinnat, olihan tuo kirja Euroopassa erittäin suosittu aina 1500-luvulta asti. Artemidoroksen mukaan lasten näkeminen unessa on sekä miehelle että naiselle pahaksi. Se merkitsee huolia, suruja ja selkkauksia joidenkin pakollisten asioiden takia. Ennustukset ovat siitä merkillisiä, että ne usein toteuttavat itse itsensä. Niinpä Janen uni toteutuu seitsemäntenä päivänä, jolloin häntä tullaan hakemaan tätinsä kuolinvuoteelle. Täti oli kohdellut häntä julmasti lapsena, mutta oli tullut nyt katumapäälle.

Toisen kerran Jane näkee enneunen, jossa on taaskin sylilapsi. Uni sijoittuu romaanin ja Janen elämän käännekohtaan. Hän näkee unen häitään edeltävänä yönä. Hän kertoo unensa aamulla sulhaselleen Rochesterille:

"Tuulen kiihtyvässä ulinassa olin erottavinani heikon sivuäänen eikä päässyt selville siitä kuuluiko se talosta vai ulkoa. Tuo epäselvä vaikeroiva ääni erottui heikosti silloinkin kun tuulen vonku hetkeksi vaimeni ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen täytyy olla jostain kauempaa kuuluvaa koiran ulinaa, 0lin iloinen, kun se lopulta lakkasi. Nukahdettuani jatkui unessa pimeän tuulisen yön tunnelma, Myös kaipaus saada olla kanssanne seurasi muka uneeni ja minulla oli merkillinen surullinen tunne, että jokin erotti meidät toisistamme. Ensimmäisessä unessani kuljin jotain outoa mutkittelevaa tietä, en nähnyt mitään ympärilleni, sade pieksi minua, Kannoin sylissäni pienokaista, se oli hyvin pieni ja heikko ja liian nuori kävelläkseen, Se vapisi palelevilla käsivarsillani ja valitti surkeasti korvaani, Luulin teidän olevan pitkän matkan päässä edessä päin tiellä ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni teidät, yritin yhä uudelleen ja uudelleen huutaa nimeänne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta en pystynyt liikkumaan ja sanat kuolivat huulilleni ja aavistin teidän loittonevan hetki hetkeltä yhä kauemma.,"

Jane herää välillä ja kun hän nukahtaa uudelleen hän näkee unen jatkoosan ja kertoo senkin Rochesterille:

” Thornfield oli hirvittävän näköinen raunio, lepakkojen ja huuhkajien asuinpaikka. Koko sen komeasta julkisivusta oli jäljellä vain korkea hataran öinen ulkokuori, Oli kuutamoinen yö, kuljeskelin raunioiden keskellä, siellä kasvoi korkeata heinää ja kompastelin milloin marmoritakkaan, milloin maassa makaavan seinäkoristeen kappaleeseen, Kannoin yhä sylissäni huiviin käärittynä tuota tuntematonta lasta, En voinut laskea sitä minnekään; vaikka käsivarteni olivat uupuneet ja vaikka lapsi oli niin painava että en tahtonut jaksaa kulkea eteenpäin, minun oli pakko pitää sitä sylissäni. Kuulin hevosen kavioitten kapsetta kaukaa tieltä, Olin varma että, että ratsastaja olitte te ja että olitte lähdössä moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan, Epätoivoisella rohkeudella kiipesin hataraa seinää pitkin ylöspäin ehtiäkseni nähdä sen huipulta vilahduksen teistä, Kivet vierivät jalkojeni alta, muratin oksat, joihin tartuin antoivat periksi, lapsi takertui peloissaan kaulaani ja melkein kuristi minut, Vihdoin pääsin ylös seinän huipulle, Näin teidät valkealla tiellä pienenemistään pienenevänä mustana läikkänä, Tuuli niin ankarasti, että en voinut seistä pystyssä, Istahdin seinän kapealle harjalle ja hyssyttelin pelästynyttä lasta sylissäni. Te käännyitte tien mutkassa, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teistä vielä viimeisen vilahduksen, seinä sortui, säikähdin, lapsi vierähti polviltani alas, menetin tasapainon, putosin ja heräsin."

Ei ihme, että Jane näkee häitä edeltävänä yönä pahaenteisiä unia. sillä juuri kun pappi on vihkimässä Janea ja Rochesteria, kirkkoon ilmaantuu mies joka ilmoittaa, että Rochester on jo naimisissa. (Kohtaus on kuin painajaisesta) Epäonnistuneita häitä seuraa välienselvittely. Rochester kertoo, että ullakolla huutava olento on hänen mielipuolivaimonsa, jonka olemassaolon hän on salannut Janelta. Hän ehdottaa Janelle, että he muuttaisivat ulkomaille ja eläisivät siellä kuin mies ja vaimo, vaikkei heitä olekaan kirkossa vihitty. Jane menee nukkumaan epätoivoisena ja palaa unissaan lapsuuskotiinsa Gatesheadin punaiseen huoneeseen, jossa hän oli nähnyt lapsuutensa pahimman painajaisen. Hän kertoo:

Olin näkevinäni saman valon joka kerran, kauan sitten, o1i pelästyttänyt minut tajuttomaksi, se liukui seinää pitkin ylöspäin ja jäi väreilemään korkealla häämöttävään kattoon, Nostin päätäni nähdäkseni valon paremmin, katto häipyi korkeuksiin ja sen tilalla olikin pilviä, joissa valo kuulsi samanlaisena kuin pilvien takaa kumottava. Odotin jännittyneenä tulisiko kuu esiin - aivan kuin olisin uskonut, että tuomioni oli kirjoitettu kuun kirkkaaseen pintaa. Se mikä nyt paljastui ei kuitenkaan ollut kuu, vaan jotain vallan muuta, Ensin tuli esiin ihmiskäsi, joka työnsi pilvet syrjään, sitten avaruudessa näkyi säteilevä ihmishahmo, joka kumartui katsomaan alas maahan, Se tuijotti hievahtamatta suoraan minuun vain minuun, Se puhui sielulleni, äänellä, joka tuli äärettömän kaukaa ja kuitenkin aivan läheltä, se kuiskasi sydämessäni: "Tyttäreni, pakene kiusausta." "Minä teen sen, äiti."

Jane pystyy nyt katsomaan painajaisunen loppuun asti ja saa kuolleelta tärkeän ohjeen, jonka hän panee heti herättyään täytäntöön. Hän pakenee Thornfieldista ja Rochesterin luota - ottaa ”kohtalon omiin käsiinsä”, kuten tapana on sanoa. Hän on sisäistänyt kuolleen äitinsä ja saanut samalla äidin voiman, mikä auttaa häntä irroittautumaan herra Rochesterista. Unesta tulee hänen sisäinen pääomansa, jonka turvin hän rakentaa itsenäisen elämän, ensin kyläkoulunopettajana ja perustaa sitten oman koulun. Hän on nyt ”oman elämänsä herra”, mikä oli suuri saavutus 1800-luvun alkupuolen naiselle.

Näkyykö romaanin ”happy end” Janen enneunessa, jossa Rochester etääntyy valkeata tietä pitkin poispäin. Vanhojen unikirjojen mukaan, joita Charlotte ilmeisesti käytti rakentaessaan teostaan, etääntyminen merkitsee lähestymistä. Unikirjojen mukaan asiat kääntyvät vastakohdikseen - häät merkitsevät hautajaisia, ja hautajaiset häitä, kyyneleet iloa, ja nauru surua

Minna ja miehet

Merkittävä päivä, liput liehuvat ensimmäistä kertaa naisen syntymäpäivän kunniaksi. On Minna Canthin syntymäpäivä - ja tasa-arvon päivä. Mutta eivät naiset ole vielä tasa-arvoisia, ja biologisesti eivät koskaan. Jotain edistystä sentään on tapahtunut. Uudessa eduskunnassa tulee olemaan ennätysmäärä naisia, 84 naisedustajaa. saa nähdä päästäänkö ensi vaaleissa sataan asti.

Joitakin vuosia sitten poimin Minna Canthin kirjeistä muutamia otteita siitä miten miehet hänen emansipaationsa suhtautuivat. Vuonna 1886 , kun kertomus Köyhää kansaa oli ilmestynyt, Minna kirjoitti Lucina Hagmannille:

"Tuskin uskallan enää kadulla liikkua. Ihan veisivät minut polttoroviolle tai laittaisivat Siperiaan, jos vaan voisivat. Kuvernööri Järnefelt on ristinyt minut "mädänneeksi toukaksi", antaa murhaavia katseita eikä tervehdi! Jumaliset ovat kahta kauheammat... Sanalla sanoen pauhina on suuri. Mutta ei me siltä kuolla. Ei väkevä nainen niin höyhenen tavoin sentään masennu. 'En pelkää vaikka piirittäis, Monta sataa tuhatta miestä. Ja verkkonsa kaikki virittäis' (nimittäin kaikki fennomaanit)".

Minna sai koko miehisen yhteiskunnan vastaansa, kun hän vaati naisille poliittista, ammatillista ja sukupuolista tasa-arvoa. Suurta närkästystä aiheutti hänen siveysoppinsa, jonka mukaan miesten tuli elää yhtä siveellisesti kuin naistenkin. Niaskysymys maksoi Minnalle Järnefeltien perheen ja Juhani Ahon ystävyyden. Vuonna 1887 Minna kirjoitti Hilda Aspille sydämistyneenä Juhani Ahoon joka oli julkaissut Savo-lehdessä Juorun jumalatar –nimisen pakinan:

”Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen "rietas nainen" ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaa… Viha antaa voimaa ja kuntoa – ystävyys heikontaa ja laimentaa.”

Ei Minna mikään moralistitäti ja miestenvihaaja ollut. Häntä ei innostanut seksuaalikielteinen tolstoilaisuus eikä hän pitänyt sukuviettiä likaisena. 46-vuotiaana – naisen parhaassa iässä – hän vastasi sanomalehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja selvitti tuntemattomalle kirjeenvaihtotoverilleen (nimimerkki Mystikolle) millaista parisuhdetta hän kaipasi:

" Täydellinen vapaus on oleva liiton pohja, siitäkin olemme yksimieliset. On jotain hirmuisen raakaa tuossa "kihlauksen julkaisemisessa", "kuulutuksessa" ja "vihkimisessä"... nuo kahleet jotka ovat niin arvoa alentavaiset, että koko sielu nousee protestiin, kun sitä ajattelee. Minäkö noilla ulkonaisilla kahleilla tahtoisin väkisen kiinnittää miestä, joka muuten haluaisi minusta päästä!"