Aidosti outoa

Kuvassa on Gene Granatan kurpitsaveistos Graig’s Haunted House. Haamut eivät päivitä. Tietääkö joku miten Blogger2:n asetuksia ( Settings) pitää muuttaa, ettei blogi päivittyisi joka kerta kun joku kommentoi kirjoituksia? Blogilistan FAQ:sta ei löytynyt ratkaisua ongelmaan. Siellä sanottiin että blogi joutuu jäähylle, jos haamupäivitykset jatkuvat.

Aidosti outoa ( Stranger than Fiction) on kirjallisuusleffa jota kävin maanantaina katsomassa. Se oli aidosti pinnallinen ( à la Hollywood) juttu naiskirjailijasta ja verovirkailijasta ( valitettavan kliseinen tyyppi), joka huomaa joutuneensa valmisteilla olevan kirjan henkilöksi. Sellaista voi sattua myös elävässä elämässä. Siksi kirjailijoiden seuraa kannattaa välttää.

Verovirkailijan oli määrä kuolla kirjan lopussa, mutta hän päätti puuttua käsikirjoituksen kulkuun. Syntyi moraalinen ongelma. Kirjailija ei pystynytkään tappamaan henkilöään tavattuaan hänet todellisuudessa. Hänen kirjastaan tuli ”ihan hyvä”, mutta ei suuri romaani, kuten leffan kirjallisuustieteilijä( Dustin Hoffman)totesi. Mieskirjailija olisi hyydyttänyt tunteensa ja tappanut henkilönsä taiteen tai oman maineensa vuoksi. Ihan hauska juttu, mutta ei sellainen jonka haluaisi nähdä toiseen kertaan. Eniten ihastutti tarmokas assistentti, jonka kustantamo lähetti kirjailijan avuksi, kun tämä ei ollut kymmeneen vuoteen julkaissut mitään. Assistentti järjesti kirjailijan muistilaput ja pani hänet tekemään töitä. Sellaisen kun saisi, mutta ei sellaista tapahdu kuin elävissä kuvissa. Leffan jälkeen ajattelin, että Kieslowski olisi tehnyt kirjailijan moraalisesta ongelmasta paljon tiukemman jutun.

Teemalta tulee keskiviikko- ja perjantai-iltaisin Kieslowskin Kymmenen käskyä. Kun katson sitä mietin mikähän käsky nyt on kyseessä. Muistan vain viisi käskyä. Jäi käskyt oppimatta, kun kävin rippikoulusta vain puolet. Minulla oli/on luki-häiriö, luin: Älä tee hourin. Se käsky jäi hyvin mieleeni. Olen hourinut paljon, mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän hourin. Se on sukuvika.

PS. Kun yritin julkaista tämän postauksen, Bloggerilta tuli ilmoitus: Blog Locked" koska Sanat on spämmiblogi. Että sillä tavalla. Lähetin Bloggeriin reklamaation. Harmittaa niin pahuksesti että siirryin uuteen Bloggeriin, eikä vanhaan ole enää paluuta.

Lisäys 25.01 Kolme blogia kaupunkikulttuurista

Ostarin helmi

Kauneimmat lastauslaiturimme

Punavuoren haiku

Valitettavaa

Lisäys sunnuntaina 21.1. Tiedoksi niille jotka tulevat tähän blogiin Blogilistan suosikkilistan kautta: Jostain syystä tulee haamupäivtyksiä sen jälkeen kun siirryin uuteen Bloggeriin. Harmillista että en tiedä syytä siihen. Tämä ei ole haamupäivtys. Korjasin linkkilistan ääkkösiä.

Tuli haamupäivitys äsken vahingossa, kun vaihdoin Blogger kakkoseen. Ei minulla mitään asiaa. Helmikuun alussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin nettipäiväkirjailun. Hullun hommana sitä silloin pidettiin. Nyt minusta itsetänikin tuntuu siltä, että se on hullun hommaa. En silti ole lopettamassa, vaikka välillä tympäisee.

Kun en ole pitkään aikaan laittanut kissan kuvaa blogiin, niin tässä on hiilipiirros äitini luonnoslehtiöstä. Mallina oli kissa nimeltä Kisu-Liisu. Kissat ovat siitä mukavia malleja, etteivät marmata taiteilijalle, että kuvasta ei tullut näköistä. Kisu-Liisu tosin oli siitä erikoinen kissa, että se ei hyväksynyt alla olevaa maalausta, jossa se oli mallina ( harmaa kissa tuolin alla), vaan ruiskautti pissan päälle talun päälle. Siksi maali on lohkeillut. Minun kissani haistelivat epäluuloisina taulua vielä vuosikymmmenten päästä .

Ostin tänään Akateemisen alesta Jarkko Laineen Jumala saalistaa öisin, koska kokoelmassa on kissarunoja. Tässä katkelma sarjasta Kolme runoa kissoille, vainajalaulusta Tipsulle, kaunottarelle:

Miten lyhyt onkaan elämisen aika,
äkkiä seon poissa, eikä mitään jäää vaikka kuinka tekisi mieli.
Tuli lähdön hetki, sinä luotit minuun.
Painoit pääsi kohti, ruumiisi kaiken.
Ikkunan takana paloivat talvipäivän katuvalot.
Mitään en mahtanut, vaikka koko tahdollaniyritin.
Kuolema voitti.

Sinun kehräyksesi kuulen korvissani yhä, rukousmyllyn.

Tämän päivän murheellisin uutinen oli , että Loki lopettaa Laatukirjojen kustantaminen ei tässä maassa lyö leiville. Valitettavasti. Niko Aula sanoo lehdessä, että uusille kirjoille ei ollut elintilaa. Hänen mukaansa: mitä suuremmat tuottavuuskriteerit kirjakaupoille astetaan, sitä vaikeampaa on saada laadukasta pienilevikkistä kirjakauppojen hyllyille. No sehän on tiedetty iätä ja ajat että roskakirjallisuus myy. Loki ei kustantanut roskaa , sillä oli hieno kustannusohjelma.

Kuka tämän jälkeen kustantaa Perecin tai Cortázarin kaltaisia kirjailijoita? Lehtiuutisen mukaan Niko Aulalle jää Lokin varasto, jossa on 45 000 kirjaa. Hän ei makuloi kirjoja niin kuin suuret kustantamot tekevät kaupaksi käymättömille kirjoille. Mutta mistä Lokin hienoja kirjoja sitten saa, kun Lokia ei enää ole?

Avaruuksia

"Me elämme tilassa, näissä avaruuksissa, kaupungeissa, maaseuduissa, käytävissä, puistoissa." (Georges Perec. Tiloja/Avaruuksia. Suom. Ville Keynäs). Valokuvatorstain 30.teema on Avara. Näkymä on Eino Leino Seuran puheenjohtajan Jaakko Heinimäen kesäpaikasta Ängskullanista. Kuvasin maiseman viime elokuussa. Kaipaan kesän avaruutta pimeässä asunnossani. Haluaisin asua vuorenrinteellä, josta näkee kauas.


Suostus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.

Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:

- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.

- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.

- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.


PS. Loistavassa puhalluksessa on aiheeseen liittyvä satiiri bloggaamisesta. Kannattaa käydä lukemassa, jos Lovinkin pitkä artikkeli tuntuu liian puisevalta.

Linkkejä ja sensuuria

Katutaidetta vuoden 2007 kulttuuripääkaupungista.
Lisää Luxemburgin katutaidetta, graffitteja ja töhryjä täällä.
(Klikkaa kuvat isommiksi tai katso slideshowna/diasarjana)

Sain kirjoitustyöt vihdoin käyntiin enkä jaksa kirjoittaa blogia, mutta korjaan pikkuhiljaa linkkilistaa.

Suosittelen tänään Kulttuurinavigaattoria, jossa on kiinnostava kirjoitus neuvostosensuurista.
Minä jouduin vuonna 1971 sen kanssa tekemisiin, kun tietämättömänä vein matkalukemisena Neuvosto-Eestiin Veikko Huovisen romaanin Veitikka. Tullissa kirja takavarikoitiin, rikosestani tehtiin kuulustelupöytäkirja ja jouduin maksamaan sakkoa, en muista enää paljonko se oli. Luultavasti jokin pikkusumma. 80-luvun puolivälissä osasin jo pelätä, että neuvostotulli löytää käsikirjoituksen, jota kuljetin käsilaukussani. Kaikki muut matkatavarat tarkastettiin, mutta ei käsilaukkua. Käsikirjoitusten maasta ulosvieminen oli kiellettyä siihen aikaan. Se oli oma käsikirjoitukseni jonka kirjoittamisen olin aloittanut Petroskoissa. Olen varmaankin kertonut jossain aikaisemmassa blogimerkinnässäni , että kun kävin leimauttamassa viisumini Petroiskoin OVIRin toimistossa, miliisiluutnantti kielsi sormi pystyssä kirjoittamasta heidän maastaan mitään. Ja sehän innosti minua kirjoittamaan heidän maastaan romaanin. Kielto on hyvä keino saada joku tekemään jotain. Lapsena luin innolla Waltaria ja Dickensia koska isoäitini kielsi minua lukemasta niitä. Eivät olleet kuulema lapselle sopinvaa luettavaa.

Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.