Avaruuksia

"Me elämme tilassa, näissä avaruuksissa, kaupungeissa, maaseuduissa, käytävissä, puistoissa." (Georges Perec. Tiloja/Avaruuksia. Suom. Ville Keynäs). Valokuvatorstain 30.teema on Avara. Näkymä on Eino Leino Seuran puheenjohtajan Jaakko Heinimäen kesäpaikasta Ängskullanista. Kuvasin maiseman viime elokuussa. Kaipaan kesän avaruutta pimeässä asunnossani. Haluaisin asua vuorenrinteellä, josta näkee kauas.


Suostus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.

Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:

- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.

- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.

- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.


PS. Loistavassa puhalluksessa on aiheeseen liittyvä satiiri bloggaamisesta. Kannattaa käydä lukemassa, jos Lovinkin pitkä artikkeli tuntuu liian puisevalta.

Linkkejä ja sensuuria

Katutaidetta vuoden 2007 kulttuuripääkaupungista.
Lisää Luxemburgin katutaidetta, graffitteja ja töhryjä täällä.
(Klikkaa kuvat isommiksi tai katso slideshowna/diasarjana)

Sain kirjoitustyöt vihdoin käyntiin enkä jaksa kirjoittaa blogia, mutta korjaan pikkuhiljaa linkkilistaa.

Suosittelen tänään Kulttuurinavigaattoria, jossa on kiinnostava kirjoitus neuvostosensuurista.
Minä jouduin vuonna 1971 sen kanssa tekemisiin, kun tietämättömänä vein matkalukemisena Neuvosto-Eestiin Veikko Huovisen romaanin Veitikka. Tullissa kirja takavarikoitiin, rikosestani tehtiin kuulustelupöytäkirja ja jouduin maksamaan sakkoa, en muista enää paljonko se oli. Luultavasti jokin pikkusumma. 80-luvun puolivälissä osasin jo pelätä, että neuvostotulli löytää käsikirjoituksen, jota kuljetin käsilaukussani. Kaikki muut matkatavarat tarkastettiin, mutta ei käsilaukkua. Käsikirjoitusten maasta ulosvieminen oli kiellettyä siihen aikaan. Se oli oma käsikirjoitukseni jonka kirjoittamisen olin aloittanut Petroskoissa. Olen varmaankin kertonut jossain aikaisemmassa blogimerkinnässäni , että kun kävin leimauttamassa viisumini Petroiskoin OVIRin toimistossa, miliisiluutnantti kielsi sormi pystyssä kirjoittamasta heidän maastaan mitään. Ja sehän innosti minua kirjoittamaan heidän maastaan romaanin. Kielto on hyvä keino saada joku tekemään jotain. Lapsena luin innolla Waltaria ja Dickensia koska isoäitini kielsi minua lukemasta niitä. Eivät olleet kuulema lapselle sopinvaa luettavaa.

Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.

Näkymä parveekkelta.

Tältä näytti uuden vuoden yön ilotulitus parvekkeelta.

Sama parvekenäkymä uuden vuoden päivänä
( Nämäkin kuvat voi klikata isommiksi, samoin kuin kaikki tämän blogin kuvat)

Jos kysyt missä minä olen
niin asun täällä vuorten takana
Kaukana mutta minä olen lähellä
Asun toisessa maailmassa
mutta sinähän asut samassa
.....
Tämä on vain alkuosai Gunnar Ekelöfin runosta. Hän on mielirunoilijani vuosikymmenten takaa. Runon suomensi Pentti Saarikoski, sen lähetti joulutervehdyksenä ystävä, kollega ja matkatoveri.

Minä asun kahden vuoren välissä. Silmien edessä on Pilatusbierg. Se näkyy alemmassa kuvassa vasemmalla. Selän takana on Kiirchbierg (eli Kirsikkavuori), jonka alarinteessa talo on.
Ikkunan alla kulkee rautie Liégen suuntaan, valtatie Kölniin ja Alzette-joki jota ei kuvassa näy. Pidän siitä että ikkunasta näkyy paljon liikennettä. Olen lapsesta asti asunut vilkasliiketeisten katujen varsilla. Aurinkolahdessa jonne muutin neljä vuotta sitten, ahdistuin kadun hiljaisuudesta ja kaipasin avaria maisemia. Täällä niitä on. On vuorta ja laaksoa.

Joskus pitäisi käydä Liègessä katsomassaonko siellä vielä Tilmaneja. Pohjalaisen isoäitini sukujuuria on siinä kaupungissa. Eräs hänen esi-isänsä oli liegeläinen valimomestari, hugenotti joka lähti uskonvainoja pakoon Ruotsiin. Sieltä hänen jälkeläisiään siirtyi Pohjanmaalle. Olivat epäsuomalaisen näköisiä tummia pitkiä miehiä. Loppujen lopuksi kaikki suomalaiset ovat maahanmuuttajien jälkeläisiä.

Vielä yksi hirtetty joulupukki - ne ovat pakkomielteeni. Se osui silmään eilispäiväisellä koirakävelyllä ennen kuin alkoi sataa. Kok yön sitten satoi kaatamalla ja myrskytuu repi oksia puista ja rämisytti roskapönttöjä nurin. Koira heräsi haukkumaan meteliä ja herätti minut.
Minulta jäi perinteinen uuden vuoden yön uni näkemättä.

Uuden vuoden runo

Koska uuden vuoden aattona on tullut Googlen kautta tänne ennästysmäärä hakuja määrityksellä: " uuden vuoden runo," etsin runoa kaipaaville satunnaismenenetelmällä jonkin runon. Menetelmä on sellainen että tökkään etusormen runokirjan väliin. Tavallisesti olen käyttänyt uuden vuoden yönä kirjaa Tuhat laulujen vuotta, mutta sitä ei ole täällä.

Uuden vuoden runo tänä vuonna on Tuomas Anhavan tanka-runojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras:

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi -
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?

Uuden vuoden runoja:  Ennusrunot ja -unet

Uuden vuoden runo ja  I Ching

Uusi aamu, uusi vuosi ja vuosikymmen

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa on Alzette- joki joka virtaa Luxemburgin lävitse. Veteen heijastuu punainen silta joka yhdistää uuden ja vanhan Luxemburgin. Sillan alta alkaa kaikkein vanhin Luxemburg joka on yksi maailman kulttuuriperintöalueista. Kun kävelin sillan alitse ensimmäinen näkymä kulttuuriperintöalueesta oli tämä:

Punaista siltaa pitkin pääsee uuteen Luxemburgiin, Kirchbergiin joka on uuden uljaan Euroopan ydintä. Sinne nousee lasitalo toisensa jälkeen. Sinne todennäköisesti) muuttaa Elcoteqin pääkonttori vuoden kuluttua, ja kuinka moni muu Elcoteqin jälkeen? Sillä raha menee rahan luokse, aina. Se näkyy kaupungin nostokurkien määrästä. Luxemburg on Euroopan kasvukeskus. Yhtä paljon nostokurkia en ole nähnyt muualla kuin Berliinissä seitsemän vuotta sitten. Uuden Luxemburgin lasiseinistä heijastuvat Euroopan unionin liput:

Vuosi vaihtui Suomessa juuri, täällä se vaihtuu tunnin kuluttua. Silloin Luxemburgista tulee vuoden 2007 kulttuuripääkaupunki.

Kävin katsomassa katsomassa modernia taidetta Kirchbergin uudessa taidemuseossa MUDAMissa, ettei Luxemburgissa oleskeluni jäisi pelkästään lyhtytolppien, roskiksien ja hirtettyjen joulupukkien katseluksi. Museossa oli Luxemburgissa syntyneen Michel Majeruksen retospektiivisen näyttelyn. Hän syntyi 1967 ja kuoli vain 35-vuotiaana lento-onnettomuudessa. Kuvasin joitakin hänen töitään, kun kuvaaminen museossa ei näyttänyt olevan kiellettyä. Hänen taiteensa juuret näyttävän olevan pop taiteessa, sarjakuvissa ja katutaiteessa. Alla kolme näytettä hänen töistään.

Michel Majerus- seinä Mudamissa

Tämän työn nimeä en tiedä. Täytyy imennä uudelleen MUDAMiin.

splash bombs 3, 2002 ( joka oli Majeruksen kuolin vuosi)

Nyt Luxemburgissa vaihtuu vuosi. Sataa lotisee, lämpöasteita on kymmenen. Kävin Totti-koiran kanssa iltakävelyllä. Katselin valaistua ravintolan ikkunaa. Ravintola oli täynnä vuoden vaihdetta juhlivia ihmisiä. Tuli mieleen Hemingwayn novelli Olikohan sen nimi Koira sateessa. Varmaankin se oli Kissa sateessa, koska Hemingway oli suuri kissojen ystävä. Ulkona paukkuu, ujeltaa ja rätisee kuin sota olisi syttynyt. Savu haisee ja raha räiskyy ilmaan, mutta sitähän tässä kaupungissa on. Koira ei ole moksiskaan paukuttelusta.

Uuden vuoden ajatuksiakin on etsitty Googlella täältä tänään, ei kun eilen, joten otan kirjahyllystä satunnaismentelmällä kirjan. Se on Kahlil Gibranin Idän ja lännen profeetta , jonka olen joskus kauan sitten antanut pojalleni. Tökkään etusormen sivujen väliin. Ja saan uuden vuoden ajatuksen sivulta 95 kohdasta jossa kolmas sammakko sanoo: " Joki ei liiku sen paremmin kuin tukkikaan. Liikkuminen johtuu meidän ajatuksistamme. Sillä ilman ajattelua ei mikään liiku." Kuinkas sattuikaan, että sormi löysi ajatuksen.


Jos tinasta ei tullut selkoa, niin uuden vuoden ennustuksia voi käydä lukemassa täältä. (Linkki löytyi Kynä kädessä - blogista). Vesimiehille on näköjään luvassa luulotauteja. Hyvä kun ei sen pahempaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille.