lauantaina, huhtikuuta 22, 2006

Erittäin koukuttavaa

Jäin koukkuun, kun rupesin lukemaan Janne Nummelan hakukonerunoja, esikoiskokoelman nimi on Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli. Se on ensimmäinen lajiaan Suomessa, tietääkseni. Arto Kytöhonka tosin teki tietokoneavusteista runoutta 1980-luvulla, jolloin hakukoneita ei ollut – tai ei ainakaan Googlea, ehkä Yahoo ja Altavista olivat jo silloin. Artolla oli oma runokone, jota minäkin kokeilin, mutta sain vain tietokoneeni sillä umpisolmuun. Myöhemmin olen kokeillut Leevi Lehdon Google-runokonetta ( kts. Kirjailijan päiväkirja: Lause on osuva ja armoton). Ei minun kokeilustani kunnon runoa syntynyt, kun en ole runoilija.

Hyvän hakukonerunon tekijällä täytyy olla metaforan ja runokielen sekä –hahmon tajua. Sitä Nummelalla on. Hän kertoi julkistamistilaisuudessa, että hän kirjoitti aikaisemmin keskeislyriikkaa.

Keskeislyriikassa on minun käsittääkseni runon lähtökohtana oma havainto, aistimus, kokemus, tunne jne. Se on persoonalliskokemuksellisen ( sisäisen tai ulkoisen) maailman sanallistamista. Kun taas hakukonerunouden lähtökohtana on idea ja aineistona netin hakutulokset, jotka tavalla tai toisella liittyvät ideaan. Hakutulokset tuottavat kieli- ja sanaromua, jolla ei ole sellaisenaan ole käyttöä, mutta taitava tekijä takoo siitä romusta taideteoksen. Ja runoilija saa esiin runon.

Metrossa luin Nummelan runoja niin kuin runoja yleensä luetaan. Mieleen tuli nuori Kari Aronpuro ja hänen esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit. Ja hänen romaaninsa Aperitif – avoin kaupunki. Hän käytti kollaasitekniikkaa. 60-luvun alkupuolella. Oli muitakin siihen aikaan, sitten tuli pitkä tauko. Hakukonerunot ovat tavallaan jatkumoa, koska nekin perustuvat kollaasitekniikkaan. Nummelan kokoelma on niin runsas, että minulle tulee runsauden pula, kun yritän miettiä minkä runon valitsen näytteeksi hakukonerunosta ja kollaasitekniikasta. Pako turvautua satunnaisvalintaan. Tulos: runo Negatiivinen synnintunnustus. S e on niin pitkä, että otan näytteeksi vain alun:

en ole tehnyt tai teettänyt iskuja Yhdysvaltoihin

en ole oppinut pahaa tuntemaan

en ole teettänyt asiasta mitään gallupia

en ole vienyt sinulta mitään pois

en ole puhunut sanakaan kestävyydestä

en ole tuottanut hyvää vaikka olisin voinut

Eivät kaikki kokoelman runot ole hakukonerunoja, mukana on myös readymade – runoja ( à la Duchamp) kuten Opi purjehtimaan, joka on Nummelan ( erittäin kiinnostavan) selitysosaston mukaan ” löydetty runo, eli teksti, joka on lainattu jostain käyttöyhteydestä.” Sekä Cut –up –metodilla tuotettuja tekstejä. Cut –up-metodi tarkoittaa sitä, että sanat leikataan ja liimataan uudelleen satunnaisessa järjestyksessä. William Burroughs käytti sitä metodia mm. Alastomassa lounaassa. Hänen taidemaalariystävänsä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut, opetti sen metodin hänelle. Sivumennen sanoen entiseen aikaan taiteilijat ja kirjailijat olivat hedelmällisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Alla näyte Nummelan Cut-up –runosta, joka on yllättävän keskeislyyrinen. Runon nimi on Säkeet jotka tahtoisin unohtaa.

[…]

Näin ihmisiä, jotka lähes tulkoon

ajoivat autolla päin puuta

ihmisiä, joista muodostui vyyhti

joka olisi pitänyt ratkoa nuolella

Näin eläviä enkä joutunut tekemisiin

Olin

hakenut liikettä ja sain

Yksi reagoija kiipesi minuun kuin patsaaseen

[…]

Runo on uudelleenkirjoitus Timo Salon Aika ja minä -blogin merkinnästä. Lukija voi käydä siellä tutkimassa Cut-up –runon materiaalia. Nummelan kokoelmassa on erään toisenkin blogin merkinnästä uudelleenkirjoitus, mutta siihen blogiin en linkkaa naisellis-periaatteellista syistä.

Miten minä sitten jäin koukkuun? Metrosta kotiin päästyäni, rupesin lukemaan Nummelan runoja tavalla, jolla runoja ei tavallisesti lueta. Eli etsin runoista avainsanoja ja/tai lauseita, joita hän mahdollisesti on käyttänyt hauissa. Halusin päästä materiaalin lähteille ja nähdä miten hän on materiaalia käyttänyt. Joidenkin runojen hakusanat oli helppo keksiä, joitakin en keksinyt millään. Sitten innostuin tekemään Google-runoja hänen runojensa lauseista. Eräs lause oli peräisin proosarunosta Numeron kirjoittajat:

KUKA MINÄ OLEN? ÄLÄ KYSY MINULTA. YLEENSÄ YKSITYISHENKILÖIDEN KASVOJEN TEHTÄVÄ ON KERTOA OMISTAJASTAAN. MINÄ OLEN HÄMMENTÄVÄ KYSYMYS KERTA KAIKKIAAN. MINÄ OLEN HAUSKA. MINUA ON HAUSKA KATSELLA. MUTTA JOS MINÄ SANON KUKA MINÄ OLEN, EMME ENÄÄ PÄÄSE ALKUA PIDEMMÄLLE. MINÄ OLEN KANI KONKURSSI. TEIDÄN ISÄNNE, HYVÄÄ ILTAA. OLEN 23-VUOTIAS HEVOSALAN YRITTÄJÄ. OLEN HEVOSLEIRIN OHJELMA. VIRKISTÄVÄ ROSKAKIRJA. SUORASTAAN PIRISTÄVÄ SELATA. KORVAN TAKANA ON KORALLIA JA LOMPAKOSSA KOIRANI KUVA. OLISI HELPPO SANOA KUKA MINÄ EN OLE. KOKO NIMENI ON PITKÄ MATKA, MUTTA HUIPULTA ALASLYHYT. SE ON PITKÄ, ELEGANTISTI KAARTUVA JA YLHÄÄLLE SIJOITTUNUT PITKÄ NIVAMAINEN OSUUS, JONNE KOKEMATTOMAN TANSSIJAN EI KANNATA USKALTAUTUA; KOKO NIMENI ON PITKÄ JA SUORALINJAINEN KIILA, JOKA KAPENEE SIROKSI KUONOKSI NIMENI ON PITKÄ, PITKÄ JA KOMEA: OLEN RISTO-MATTI KALEVI KÄRKI.

Hakulauseella Kuka minä olen minun Google-runostani tuli aika tavalla erilainen ( Alla lyhyt versio runosta):

Henkilöllisyystodistuksella voin todistaa, kuka
minä olen
minä olen Maija ja minä
pidän autoista
Minä olen kuin juopunut mies, kuin sankari, jonka viini on voittanut


Minä olisin kertonut kuka
minä olen Hän olisi kertonut kuka
hän on!
Olen GSM-olio rakastelen juuri silmiesi kanssa
Minä olen kadulla näen sinut joka nurkalla
värimainostauluissa kahviloiden kassoilla
Minä suojelen sinua kaikelta

Kuka minä olen
on hämmentävä kysymys
minä olen mies
surujen syömä,
en esiinny Kalevalassa enkä Helkavirsissä.

Minä olen myyty.
Laitoin miehille ruokaa ja olen
aivan täynnä. Söin ohjeiden mukaisesti.
Tietäisinpä, kuka
olen, mitä haluan, missä olen
hyvä, mitkä ovat vahvuuteni
En tiedä, kuka
olen. En tunne itseäni. Elämälläni ei ole tarkoitusta.
Tämä tilanne
masentaa enkä taaskaan pääse purkautumaan
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen

Ettekö te tiedä, kuka
minä olen.
Minä olen tapaisti.
Olen Korsikasta syntyisin
Rakennan Islaamin taloa
Olen saanut työmarkkinatukea.
Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä.
Olen kierittänyt Juuston Rautatieasemalle.
Olen hiihtänyt yli jään Seurasaareen
Olen Lórien.

Kuka minä olen?
Olen Lapinpoika. Kultaseppänä olen
Lapponia Jewelryn listoilla
Tiedän kuka
olen ja olen
sinut peilikuvani kanssa.

Kuka olen?
Kasvot muiden joukossa.
Olen kevyt kuin sudenkorento
finka Pietarin liepeiltä.
Synnyin vuonna 1924.
Me asuimme
Pohjois-Inkerissä.

( selitys: finka tarkoittaa suomalaisnaista, toinen merkitys: puukko)




PS: Runoilijan kuvaa voi käydä katsomassa Karri Kokon Muisti|kirjan Good Stuff –merkinnästä. Kokko kirjoittaa mm.: ”
Hakukoneiden käyttö materiaalin keruussa saa tässä kokoelmassa oikeutuksensa. On oikeastaan nykyrunoilijan velvollisuus tehdä syväsukelluksia tietoverkkojen tekstimassoihin. Lopputulos eli onnistunut runo on ainut joka ratkaisee.”

Kansikuva koottu Google-kuvahausta hakusanoilla: lyhyellä. matkalla, jäätyneen, meren ja yli. En löytänyt kannen tekijän nimeä kirjasta. Olisko runoilija itte?

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Viimeinen onnellinen sukupolvi

Ennen kuin hukkaan kokonaan pääsiäisen lehden, merkitsen muistiin mitä luin toissapäivänä. Lars Norén sanoi Hesarissa (15.4.06), että me olemme historian viimeinen onnellinen sukupolvi. ”Seuraavat saadaan elämään 300-vuotiaiksi tekomaksan, -aivojen, -sydämen kanssa. Kuoleman rajan hämärtyessä ja elämän pitkittyessä katoaa elämänkaari.”

Tämä lausunto jäi mieltäni askarruttamaan. Elinsiirtoja on tehty jo kauan, sydämiä, maksoja ja munuaisia siirretty kuolleilta eläville. Viime syksynä luin Tiina Krohnin romaanin Kortti Recifestä, jonka yhtenä aiheena oli elinsiirtokauppa, uhreina olivat eteläamerikkalaiset katulapset , joilta riistettiin elimet – ja elämä, jotta rikkaat jossain muualla maailmassa saisivat elää.

Jos Norénin synkkä ennustus toteutuu, niin seuraavien sukupolvien rikkaat elävät 300-vuotiaiksi, mikä varmasti potuttaa heidän perillisiään. Köyhät kuolevat edelleenkin nuorina, eli keskimäärin 70-80-vuotiaina, koska heillä ei ole varaa elintensiirtoihin. Mutta millaisia ne 300-vuotiaksi elävät sitten ovat, kun aivot on vaihdettu kolme viiva viisi kertaa. Ovat saaneet tilalle jonkin katulapsen aivot. Millaisia muistoja heillä on? Millaiseksi heidän persoonallisuutensa muuttuu? Jos sydän ja maksa ovat sialta, siitä ei kai ole haittaa. Mutta aivojen siirtäminen todella askaruttaa minua. Luutkin pitää vaihtaa, koska ne haurastuvat iän mukana. Aika hankala homma. Mutta mitäpä ihminen ei tekisi kuolemaa siirtääkseen. Vanheneminen ja kuolema ovat hirvittäviä loukkauksia narsistisen ihmisen itsetunnolle. Nuoruuden kaikkivoipuudesta on tuskallista luopua. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko ruveta luopumaan kaikkivoipaisuudestaan, ja hyväksyä se ikävä tosiasia että on kuolevainen.

Lars Norén on ruotsalainen näytelmäkirjailija, nyky-Strindbergiksi sanottu ( kts. Wikipedia). Häntä haastatteli Helsingin Sanomiin Kirsikka Moring ( Lars Norén avaa ovet suljettuihin huoneisiin 15.4.06). Hän sanoo olevansa eksistentialisti: ” Minulle kuoleman läsnäolo antaa elämälle tarkoituksen ja arvot. Mutta Jumalaan en osaa uskoa.”

Kirjoittamisestaan Norén sanoo, että alut ovat hankalia –kelläpä eivät olisi! Terminal- näytelmänsä alun hän kirjoitti 40 kertaa. ( Minä en pysty laskemaan kuinka monta kertaa olen aloittanut kirjan jota parhaillani kirjoitan, se selviäisi ehkä tietokoneen tiedostoista,). Norén sanoo, että pahimpia ovat nimet. Minulle jäi vähän epäselväksi tarkoittaako hän näytelmien vai henkilöiden nimiä. Minulle henkilöiden nimet ovat pahimmat. Ne muuttuvat monta kertaa kirjoittamisen kuluessa. Joskus poimin nimiä puhelinluettelosta ja kuolinilmoituksista ja yhdistelen niitä.

Ylänurkan kuvassa ei ole Lars Norén, vaan ibizalainen mummo. Haluaisin viettää vanhuuden päiväni kuin hän auringon lämmössä mökkini portaalla kissan ja koiran kanssa kertoillen lapsenlapsilleni tarinoita entisistä hyvistä, hmm, ajoista. Ja kuolla rauhallisesti kuin inkeriläinen isoäitini elämästä kyllin saatuaan ja päivällistiskit tiskattuaan.

Foto: J.Buil Mayral


PS. Tänään hiillyin lopullisesti vanhan hitaaseen koneeseeni ( ymmärrän nuoria jotka hiiltyvät kassajonoissa vanhoihin hitaisiin mummoihin) ja soitin huollon pomolle, että johan on piru, ettei konetta saada kuntoon, se on maannut huollossa jo kolme viikkoa. Pomo selitti, että asialle ei mahda mitään, koska emolevyä ei ole saatu Englannista, on huutava puute juuri tämän tietokonesarjan emolevyistä, enkä minä ole ainoa puutteesta kärsivä. Toukokuussa on toiveita uudesta emolevystä. Päästiin sellaiseen sopuratkaisuun, että haen koneeni pois ja he soittavat minulle sitten kun emolevy tulee. Koneessahan ei ole muuta vikaa kuin se, että mikrofonin liitin on löystynyt, mikä aiheuttaa sen että vastaanottaja ei kuule puhettani, kun soitan Skypellä. Tämä tiedoksi niille, jotka tulevat tänne etsimään ratkaisua omiin Skype-ongelmiinsa. Mikrofonin liittimen löystyminen on niin vakava ongelma, että se vaatii emolevyn vaihtamisen. Onneksi takuuaika on vielä voimassa.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Pitkänperjantain metabloggausta

Pääsiäinen ei aiheuta minussa sosiaalisia paineita kuten joulu, joka on juhlista pahin. En kylläkään välitä tipuista, munista enkä lampaasta, mutta mämmi on hyvää. Ei minulla ole muita pääsiäisrituaaleja kuin Matteus- passio. Ennen kävin joka kiirastorstai Johanneksen kirkossa kuuntelemassa , mutta vanhemmiten olen tullut laiskaksi kuuntelen sitä radiosta, ja eilen ensi kertaa katselin televisiosta. Se oli jaettu kahteen osaan kuten minisarjat. Ensimmäinen osa päättyi jännittävästi Jeesuksen pidätykseen. Toinen osa tuli tänään, laulajat ja kirkkokin olivat eri kuin eilisiltana, mutta ei se haitannut. Matteus- passio on suuri kertomus, vaikka tiedän sen juonen käänteet tarkalleen, niin aina se liikuttaa minua yhtä paljon, ja se johtuu Bachin musiikista.

Eilisiltana radion ja telkkarin Matteus- passion välissä ehdin käydä tutkimassa Kirjailijan häiriöklinikan suosittelemaa
Diogenes-blogia - S.Liuhdon avoin valehdeltu elämä. Se oli riemastuttava uusi tuttavuus. Huumorintajuni on ehkä hieman omituinen, koska olen erityisen ihastunut S. Liuhdon tutkimussuunnitelmaan suomalaisesta mieskirjailijasta: Kun yritin tutkintoa. Tutkimussuunnitelma osoittaa syvää perehtyneisyyttä suomalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti mieskirjallisuuteen. Alla muutama ote 47 -kohtaisesta tutkimussuunnitelmasta. Viereisessä kuvassa on totoluukulla Charles Bukowski, joka on S. Liuhdon vertauskohde, kts. kohta 42 ja 42.b.

7. Suomalainen mieskirjailija on Väinämöinen.
Hän pukeutuu patalakkiin ja ryijyyn, kasvattaa itselleen parran. Hän on vanhus 25-vuotiaana. Aikuiseksi hän ei uskalla kasvaa. Hänellä on oikeuksia, ei koskaan velvollisuuksia, ei, vaikka suomalaisella mieskirjailijalla olisi puku päällä. Väinämöinen on shamaani.

8. Suomalainen mieskirjailija ei voi elää ilman naista.
Hemingway riutui kuusi viikkoa Havannassa ilman naista. Suomalaiselle mieskirjailijalle se olisi liikaa. Hän ei voi olla päivää ilman charlotta-lönnqvistiään.

11. Naiset kirjoittavat heistä myöhemmin sen teoksen, jota he itse eivät viitsineet tai pystyneet tekemään.
Teos on suomalaisen mieskirjailijan omaelämäkerta, kirjoittanut Tuulaliina Meriluoto-Berner, os. Onerva.

19. Suomalainen mieskirjailija on ironian mestari, muttei itseironian.
Hän tulee naiseltaan ja työkavereiltaan kysymään, että eikö hän teekin hyvin työtään. Viita (,Tikkanen).

20b. Suomalainen mieskirjailija on addikti.
Hän jää koukkuun mihin vain. Millainen on tällainen ihminen?

23. Olivatko Aleksis Kivi ja Charlotta Lönnqvist "sillai"?
Tämä on suomalaisten kirjallisuudentutkijoitten suurin kysymys.

42b. Suomen Henry Chinaski ja maailman Harri Salminen.

Luettuani tutkimussuunnitelman lävitse, toivon hartaasti että S. Liuhto jatkaisi tutkimusta. Minussa heräsi epäilys: S.Liuhto on nainen! Olisikohan epäilyksen herättänyt Kohta 19. Lukekaa itse ja päätelkää! Tutkimussuunnitelma on pitkä ja perusteellinen, mutta herkullinen. Liitän Diogenes-blogin oikean sivupalkin linkkilistaan kirjallisiin blogeihin heti kun jaksan ruveta näpräämään listan kanssa. Sinne on tulossa muitakin muutoksia, muun muassa Kops ja Rita Maestra poistuvat, koska he ovat yhtyneet Rita Mentoriksi. Uusia tuttavuuksia, jotka olen löytänyt kävijälaskurini kautta ovat: Satunnaista sanailua ja Maailman kuvia, jota kirjoittaa Vivikka Richt, freelance-toimittaja Amsterdamista, ja Minun sanani, jonka kirjoittaja esittää mietteitä ja kysymyksiä. Ajankohtainen kysymys: Minkä takia Jeesus naulattiin ristiin? ( Katso: Pelkkää spekulaatiota).


Kukkia Ollille

Olli oli minun luokkatoverini alakansakoulussa kaksi vuotta. Hänellä oli tumma otsatukka, nappisilmät, slipoveri ja golfhousut. Ne olivat muotia sen ajan pikkupojilla. Ollin muistikuvan mukaan minulla oli monot. Tosin epäilen ettei minulla voinut olla monoja jalassa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Opettaja Heinonen järjesti meidät parijonoon ensimmäisenä koulupäivänä. Olli oli minun parini, myös luokassa. Hän oli vilkas, minä hiljainen. Ehkä opettaja Heinonen ajatteli, että sen takia me sovimme toisillemme. Ollin sukunimi oli Arrakoski. Kun kesän alussa ajettiin kesämökille Arrakosken ohitse, minä ajattelin Ollia. Yläkansakoulussa tytöt ja pojat erotettiin toisistaan eri luokille. Niin minä jouduin eroon Ollista.

Pyrimme samaan aikaan Munkkiniemen yhteiskouluun, hän pääsi A-luokalle, minä B-luokalle. Emme olleet toistemme kanssa tekemisissä, sillä harrastuksemme olivat erilaisia, hän oli meripartiolainen ja harrasti koripalloilua, kävin joskus katsomassa TOPO:n matseja tyttöjen kanssa, mutta en ollut pohjimmiltani kiinnostunut koripalloilijapojista. Ollista tuli teinikunnan puheenjohtaja, minä kävin teinitansseissa, mutta en ollut aktiivinen teinikunnan jäsen. Olli pääsi ylioppilaaksi ja hänestä tuli Teiniliiton puheenjohtaja, minä jäin luokalle ja kirjoitin kirjallisuuskritiikkejä Teinilehteen, kunnes minäkin pääsin ylioppilaaksi ja siirryin Ylioppilaslehden kriitikoksi.

Olli valmistui valtiotieteellisestä tiedekunnasta, sai työpaikan Gummerukselta ja muutti Jyväskylään. Minä jäin Helsinkiin opiskelemaan humanistisia aineita ja minusta tuli WSOY:n kirjailija. Vuonna 1983 yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua tiemme jälleen yhtyivät. Toisistamme tietämättä siirryimme saman syksynä samalle kustantajalle, hän toimitusjohtajaksi ja minä kirjailijaksi Tammeen. Sen jälkeen tapasimme toisemme kaksi kertaa vuodessa: syysinfossa ja Tammiglögeillä, ja alkuvuosina myös hänen kotonaan Hietalahdenkadulla, jossa hän järjesti joulun alla kirjailijoille kutsuja.

Viimeisen kerran tapasin Ollin Eino Leino -seuran vuosikokouksessa maaliskuun 21. päivänä. Hän istui vastapäätäni pöydän toisella puolella. Hän oli hyväntuulinen ja sanaili "munkkalaiseen" koulutoveritapaan, kuten aina tavatessamme. Kysyin onko hän ollut Välimerellä purjehtimassa, kun on niin ruskea ja terveennäköinen. Hän sanoi, että ei kun hän on tehnyt halkotöitä kotipihalla. Hän ilahtui, kun kerroin että kirjani on menossa Amerikan markkinoille. Seuraavana päivänä Olli lähti saappaat jalassa, hänen aorttansa repesi , kun hän teki halkotöitä. Kun kustannustoimittajani soitti, että Olli on kuollut, en käsittänyt aluksi kenestä hän puhui. Ollihan oli itse terveyden perikuva. Oli vaikeata hyväksyä sitä, että kuolema kulki niin läheltä ja iski niin yllättäen. Eilen, kiirastorstaina oli Ollin siunaustilaisuus Vanhassa kirkossa. Kukkia ei laskettu arkulle. Annan hänelle valkoisen kukkani tässä blogissa, koska hänellä oli tapana ojentaa punainen ruusu kirjailijoille Tammen syysinfossa

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Pääsiäismeemi - sattuman leikkiä

Meemi via Rauno Räsänen


1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, ...


No, minä nappasin kirjan. Se sattui olemaan Upanisadit, mutta sivuja oli vain 84. Naapurissa oli T.S. Eliotin Autio maa. Otin sen hyllystä.

Avasin kirjan sivulta 123, sillä sivulla oli vain neljä riviä ja yksi lause. Avasin seuraavan sivun. Sieltä alkoi runo Kiirastorstain-aatto. Kun kirjoitan tätä merkintää, on kiirastorstainaatto, joka vaihtuu kymmenen minuutin kuluttua kiirastorstaiksi.

Kuudes lause on seuraavanlainen:

( miksi vanha kotka siipiään levittäisi?)

Hyvää pääsiäistä lukijoille. Kuvassa on moderni pääsiäispupu Rhodokselta ystäväni kuvaamana kahdeksan vuotta sitten. Silloin ei tosin ollut pääsiäinen, vaan joulu. Oltiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäresidensissä töitä paiskimassa.

Pääsiäispupuista ja niiden symboliikasta voi lukea lisää Blogisiskolta.

Foto: Kristina Carlson