Vieressä yksityiskohta Ville Rannan sarjakuvasta, joka aiheutti potkutKaltion päätoimittajalle Jussi Vilkunalle, koska hän ei suostunut vetämään sarjakuvaa pois Kaltion nettisivuilta. Se oli odotettava seuraus sen jälkeen kun ”suuri raha” puhui, eli Sampo-, Tapiola- ja Pohjola-yhtiöt ilmoittivat vetävänsä mainostuen lehdeltä. Raha ratkaisee, se siitä sananvapaudesta. Tekopyhyyden puolelle menee sitten se, että Oulun kaupunki peruutti Rannalta tilaamansa kuvituksen J.V. Snellman –kirjaan. Rannan sarjakuvan kokonaisuudessaan voi katsomassa täältä (kiitos linkistä Suomentajan huomioita).
Edit 6.3.06 Loppu hyvin, kaikki hyvin? Oululaiset tulivat järkiinsä - Ville Ranta saa tehdä kuvituksen J.W. Snellman-kirjaan,
Kun katsoin Rannan sarjakuvan, naamioitunut Muhammed-hahmo toi ikävästi mieleeni 1900-luvun alkupuolen pilakuvat linnunnokkaisista, parrakkaista juutalaisista. Kuvat demonisoivat juutalaisia, ja olivat yksi keino manipuloida yleistä mielipidettä - ja todennäköisesti paljon tehokkaampi keino kuin sanat. Kuvat vaikuttavat suoraan piilotajuntaan ja tunteisiin, toisin kuin sanat, koska piilotajunta ”ajattelee” ja tuntee kuvallisesti. Kuvanvapaus on paljon hankalampi ja riskialttiimpi juttu kuin sananvapaus.
Minun suhteeni islaminuskoon: Viisitoista vuotta sitten kävin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran moskeijassa. Se tapahtui Kazanissa. Pidin moskeijasta, koska se oli niin valoisa, seinät olivat valkoiset, niillä oli vihreitä ornamenttikuvioita ja lattialla oli pehmeitä persialaismattoja. Tunnelma oli kodikkaan rauhallinen. Pidin erityisen paljon siitä, että moskeijassa ei ollut kuvia. Kristillisissä kirjoissa minua oli lapsena järkyttäneet kuvat, ja varsinkin ristillä roikkuva Jeesuksen ruumis.
Vuonna 1962 olin islaminuskoisten indonesialaisten tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Eräänä päivänä festivaalien loppupuolella päivällisellä tarjottiin lihamuhennosta. Indonesialaisten englantia taitava edusmies tuli kysymään mitä lihaa muhennoksessa on. Liha näytti aika vaalealta. Kun en paljon lihaa ollut syönyt enkä tuntenut eri lihalajeja ulkonäöltä, arvelin että se on vasikanlihaa. Mutta se olikin sianlihaa. Asia selvisi minulle, seuraavana päivänä kun erittäin synkän näköinen edusmies tuli kertomaan mitä lihaa olin syöttänyt heille. Pelästyin synkkää ilmettä, käsitin että olin saastuttanut heidät ja pakenin paikalta syyllisyydentuntoisena.
Nyt kun olen virkistänyt muistiani lukemalla Freudia iltaisin, ymmärrän, ettei tuo tapahtuma ollut viaton erehdys. Olin saanut hyvän kristillisen kasvatuksen isoäidiltäni, käynyt pyhäkoulun ja rippikoulun. Opetukset olivat ilmeisesti painuneet alitajuntaan, joka tunsi syvää ennakkoluuloa ”vääräuskoisia” kohtaan. En tiedä millaisin rituaalein indonesialaiset puhdistivat itsensä sianlihasta. Mutta tiedän, että monet heistä tapettiin 60-luvun puolivälissä Sukarnon kukistumisen jälkeen, koska he olivat kommunisteja.
Kiinnostuin islamilaisesta mystiikasta, suufilaisuudesta Omar Khaijamin, Hafizin ja Rumin runojen välityksellä. Suosikkini oli ja on edelleen Hafiz. Koska Muhammedin pilakuvat ovat nostaneet vihan vyöryn maailmalla, laitan tähän loppuun Rumin Toisen tarinan Abu Dzahlista ja Muhammadista kokoelmasta Ruokopillin tarinoita (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).
Abu Dzahl näki Muhammadin ja lausui:
”Tuossapa ruma mies, joka on noussut Hashimin suvusta!”
Muhammad vastasi hänelle: ”Totta puhut,
vaikka hävyttömästi sanoitkin.”
Sitten Siddiq näki Muhammadin ja sanoi:
”Sinä kauneuden aurinko, et sinä ole idästä etkä lännestä;
loista edelleen kauniisti!”
Muhammad vastasi: Totta puhut, rakas ystävä,
joka olet vapautunut olemattomuuden maailmasta.”
Ihmiset kysyivät: ”Kuningas, sanoit molempien puhuvan totta.
Kuinka kaksi vastakohtaa voi olla yhtä aikaa totta?”
Hän vastasi: ”Minä olen hyvin kiilloitettu peili;
minusta niin turkkilaiset kuin intialaisetkin näkevät itsensä!”
Niinpä länsimaalaisten, niin tanskalaisten kuin suomalaistenkin olisi hyvä nähdä Muhammedin pilakuvissa omakuvansa.
