Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta

Ikkunaiines kirjoitti kirjojen editoimisesta eilen otsikolla Peikkoja mm. seuraavaa:

Itsekin kaikenlaista kynäilevänä minua askarruttaa ajatus käsikirjoitusten editoinnista kustannustoimittajan ohjeitten mukaan. Ajatus on aika makaaberi, suorastaan. Miksi kaikkien pitää hinkua kirjailijoiksi? Eivätkö rajut muutokset tekstiin kieli siitä, että lahjakkuus ei ole riittävää? Olen ajatellut asian niin, että ellei minun mahdollista käsikirjoitustani hyväksytä suurin piirtein sellaisenaan, se ei ole julkaisukelpoinen ja saa jäädä omiin arkistoihini.

Iineksen alustus aiheesta oli sen verran provosoiva, että se herätti k keskustelun kustannustoimittajan roolista. Kirsti Ellillä kirjoitti Iinekselle näin:

Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on tietysti herkkä. Minun käsittääkseni ammattitaitoinen kustannustoimittaja ei anna yksityiskohtaisia ohjeita käsikirjoitusta varten eikä ammattitaitoinen kirjailija yritä niitä myöskään yksityiskohtaisesti noudattaa. Kirjailija kantaa aina tekstistään vastuun, siksi päätökset on tehtävät itse. Kustannustoimittaja on kuitenkin kullanarvoinen koska hän työnsä puolesta on valmis paneutumaan käsikirjoitukseen syvällisemmin kuin kukaan muu ihminen kirjoittajan itsensä lisäksi. Kustannustoimittaja auttaa kirjailijaa tutkimaan omaa käsikirjoitustaan ulkopuolisen silmin, se ei ole kirjoittajalle itselleen helppoa eikä välttämättä missään tekemisissä lahjakkuuden kanssa. Käsikirjoituksen pitkä seisottaminen komerossa voisi tietysti ajaa saman asian. Taitava kustannustoimittaja voi huomattavasti jouduttaa prosessia.

Iineksen kirjoitukseen tuli parikymmentä kommenttia. Minäkin innostuin eilisiltana vastaamaan hänelle. Jos asia kiinnostaa keskustelun voi käydä lukemassa Iinkesen blogin kommenttilaatikosta. Alla minun (editoimaton) kommenttini:

Kirsti jo ehtikin sanoa oleellisen kustannustoimittajan ja kirjailijan suhteesta ennen kuin minä ehdin ranskantunnilta ja pyykkituvasta tänne koneen ääreen. Hyvä kustannustoimittaja ei todellakaan editoi kovalla kädellä kirjailijan tekstiä, vaan on kullanarvoinen yhteistyökumppani. Kirjailija voi olla umpisolmussa oman tekstinsä kanssa tai hänellä voi olla sokeita pisteitä sen suhteen. Kustannustoimittaja auttaa solmujen avaamisessa ja aukoo silmiä.

Tänään ranskantunnilla käytiin keskustelua juuri tästä samasta aiheesta Paris Matchin artikkelin pohjalta, jossa kustannustoimittajat pohtivat, miksi ranskalainen nykyromaani on näivettynyt, kun taas anglosaksinen romaani voi hyvin, ja lukijoita riittää. Eräs kustantaja sanoi, että ranskalainen kirjailija pyhittää kirjoituksensa, eikä toimittaja saa siihen koskea, kun taas anglosaksiset kirjailijat (suuret ja tunnetutkin) ovat vaatimattomampia, he hyväksyvät toimittajan huomautukset ja tekevät korjauksia tekstiin, mihin itsetietoiset ranskalaiset eivät suostu.

Vuosi pari sitten radiosta tuli sarja, jossa tunnetut suomalaiset kirjailijat muistelivat millainen ateljeekriitikko Tuomas Anhava oli ollut. Hän oli kirjakätilö, kuten joku muistaakseni sanoi. Hänen avustuksellaan syntyi tähän maahan modernistien sukupolvi. Yksi hänen kätilöimistään kirjoista oli Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka. Manner suivaantui myöhemmin Anhavaan eikä antaa ottaa uusintapainoksia Tästä matkasta, koska Anhava oli hänen mukaansa peukalonut liikaa runoja, niin että ne eivät enää tuntuneet hänen omiltaan. No, sellaista sattuu, että kirjailija kieltää varhaisemmat teoksensa. Joka tapauksessa hänen ja Anhavan yhteistyö oli ollut hedelmällistä koskapa sen tuloksena syntyi yksi suomalaisen modernin runouden perusteoksista.

Vertaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyötä arkkitehdin ja rakentajien: rakennusinsinöörin, rakennusmestarien ja rakennustyöläisten yhteistyöhön.

Arkkitehti suunnittelee, rakentajat toteuttavat hänen suunnitelmansa. Kun aikoinaan haastattelin vanhoja rakentajia, he olivat iloisen ylpeitä niistä rakennuksista (Aallon, Sirenin ym.) joita olivat olleet tekemässä, vaikka heidän nimiään ei niiden yhteydessä mainittukaan.

Kirjailija puurtaa yksin kammiossaan, kunnes saa aikaan jonkinmoisen kokonaisuuden, jonka hän vie kustantajalle, ja sen jälkeen alkaa yhteistyö, kirjan parhaaksi. Ja lukijan parhaaksi.

PS. Kirogurun Ketjugalleriaa ( kts. alempaa) ovat jatkaneet ainakin seuraavat tähän päivään mennessä: Pagistaan, Kasa, Mayday 34°35'S 150°36'E, Blogisisko ja Euroopan reunalla.

Lisäys myöhemmin. Ja Helenan nettipäiväkirja

Mitä on edessäsi?

Kirogurun ketjutehtävä kaikille blogisteille:

Ohjeet: 1. Julkaise tai selosta omassa blogissasi se kuva, taulu tai maisema, joka on silmiesi edessä (monitorin takana) päivästä toiseen, ja jota pakostakin, ja usein luonnollisesti tyhjin silmin katsot, kun aivosi tapailevat sopivaa sanamuotoa tai kun yksinkertaisesti unohdut päiväuniisi. 2. Haasta ystäväsi samaan ja linkitä.

Tavoite: Tämä lienee liian utooppista, mutta perustetaan ainakin hengessä webiaalinen ketjugalleria.

Kuva on elämäni ensimmäinen digikameralla otettu valokuva. ( Vanhuuden hyviä puolia: voi häpeilemättä avata joululahjansa jo ennen joulua). Monitorin takana kirjahylly, jossa on sanakirjoja, italialainen klovni (marionetti) ja Dostojevski, jonka mahassa on Tolstoi, Puškin, Gogol, Tšehov ja Brodsky. Dostojevski näyttää kärsivältä, olisikohan hänellä mahavaivoja. Hän muistaa jotenkin isääni. Tai isäni ehkä alkoi muistuttaa häntä, kun käänsi niin paljon hänen kirjojaan. ostin Dostojevskin Pietarista, marionetin sain pojaltani lahjaksi kauan sitten. Pidän marionetista enemmän kuin Dostojevskista. Katselen mieluummin näytönsäästäjää, siellä vaihtuvat Cézannen maalaukset.

Vain naisille

Testi: Ketä Kalevalan naista muistutat?

via Euroopan reunalla

Vieressä venäläinen näkemys Lemminkäisen äidistä. En tiedä taiteilijan nimeä. Draaman tajua hänellä on ollut enemmän kuin Gallén –Kallella, kuten venäläisillä yleensäkin suomalaisiin verrattuna. En muistuta Lemminkäisen äitiä, vaan Mielikkiä, Ainoa ja Kyllikkiä. Mielikki ei ole yhtä tunnettu Kalevalan nainen kuin nuo kaksi muuta, joteni laitan hänen kuvauksensa tänne.

Mielialoistaan riippuen Mielikki käy kullassa ja hopeassa, komeasti puettuna tai huonoissa arkivaatteissa. Juhla-asu eli lykkyvaatteet ennustaa hyvää metsästysonnea, kulahtanut ja likainen arkiasu kertoo, ettei metsästäjä ole tänään suosiossa eikä saalistus tule onnistumaan. Mielikin puoliso on Tapio, metsän isäntä. Hänellä on poika, Nyyrikki ja tyttäret Tuulikki ja Tellervo. Kun Lemminkäinen lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, hän ei onnistu yrityksessään ennen kuin saa Mielikin perheen puolelleen auttamaan hankkeessa. Lemminkäinen ihmettelee, miksi Mielikki kulkee ryysyihin pukeutuneena ja imartelee tätä muistelemalla, miten loistavalta metsän emäntä juhla-asussaan näytti. Lopulta Lemminkäinen onnistuu ylipuhumaan Mielikin ja Hiiden hirvi jää Lemminkäisen saaliiksi.

Moderni Mielikki ei välitä kovinkaan paljon siitä, miltä asiat toisten silmissä näyttävät. Hän on aika boheemi asumisensa ja pukeutumisensa suhteen. Siivoaminen ja pyykinpesu eivät ole hänelle kunnia-asioita. Hän ei tee mitään sen vuoksi, että niin yleensä pitäisi tehdä. Jos Mielikki saa rahaa ja tavaraa, niin silloin sitä myös menee. Aineellinen hyvyys ei tee pesää hänen ympärilleen… Mielikin heikkous voi olla liiallinen antaa mennä-asenne. Tyhjä jääkaappi, pöydillä ajelehtivat laskut ja satunnainen järjestyksen ja puhtauden ylläpito saavat lapset tuntemaan turvattomuutta. Usein Mielikin lapset itsenäistyvät varhain. Nautiskeleva elämänasenne ja kaikkeen elolliseen kohdistuva hellyys ovat Mielikkiä johtavat voimat. Kun ne ovat tasapainossa asiat ovat hyvin. Jos voitolle pääsee nautiskelu, se voi aiheuttaa juomis- tai syömisongelmia.

Kalevalan naisista enemmän Sirpa Hirvikosken sivustolta

Danten infernossa

Kirjojen turmiollisesta vaikutuksesta kertoo Dante, joka tapasi Helvetissä onnettoman naisen. Nainen oli lukenut miesystävänsä kanssa Lancelotin lemmentarinaa. Miten ollakaan he olivat kirjan vaikutuksen alaisena langenneet hekuman syntiin eli suutelemaan ja syleilemään toisiaan. (Gustav Dorén kuva alla). Seuraus lankeemuksesta: he joutuivat Helvetin toiseen piiriin. Pahimmat vihamiehensä. Dante pisti helvetin seitsemänteen piiriin, ja arvaan että hän nautti kirjoittaessaan suloisesta kostosta.

Danten inferno -testi löytyi Raivoa rakkautta -blogin kommenteista. Sopii tehtäväksi joulun, vuoden suurimpaan mässäilyjuhlan, alla. Mässäilijät t löytyvät itsensä Danten helvetin kolmannesta piiristä, jonne minäkin joudun, jollen tee parannusta.

The Dante's Inferno Test has banished you to the Third Level of Hell!
Here is how you matched up against all the levels:

Level	Score
Purgatory (Repenting Believers)	Low
Level 1 - Limbo (Virtuous Non-Believers)	Moderate
Level 2 (Lustful)	Moderate
Level 3 (Gluttonous)	High
Level 4 (Prodigal and Avaricious)	Very Low
Level 5 (Wrathful and Gloomy)	Low
Level 6 - The City of Dis (Heretics)	Moderate
Level 7 (Violent)	Low
Level 8- the Malebolge (Fraudulent, Malicious, Panderers)	High
Level 9 - Cocytus (Treacherous)	High

Take the Dante's Inferno Test

Tällaista siellä sitten tulee olemaan, jos parannuksenteko ei onnistu:

Piirissä kolmannessa oon, miss’ sade

kirottu, kylmä, ikirankka lankee:

se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,

samea vesi, hyinen hyhmä siellä,

maa märkä haisee tuosta inhuudesta.

Kolmas piiri muistuttaa Helsinkiä marras- joulukuussa minun mielestäni. Tuntisin oloni varmaankin siellä kotoisaksi.

PS. Siivosin oikean laidan linkkilistasta pois blogeja , joiden kirjoittavat ovat ilmoittaneet lopettaneensa ja liitin sinne uusia, mm. Kafkakosken Euroopan reunalla, Domino Ranskassa - blogin, Mikon Kymmenen kuukautta Mihailina Pietarissa - blogin ( Mikolle on tapahtunut siellä hurjia, hänen samppanjaansa on pantu tyrmäystippoja ja seuraukset ovat olleet ikävät) sekä Oneiran joka sisältää mietelmiä unista ja unien tulkinnasta, sekä muutamia muita blogeja. Linkit niihin löytyvät sivupalkista. Huom. Microsoft Explorer-selaimen käyttäjät – vierittäkää sivua alas asti (ctrl+end), linkkilista on siellä. Operan ja Firefoxin käyttäjien ei tarvitse vierittää. Microsoft ei jostain syystä suosi Bloggerin blogialustaa, kun se heittää linkkilistan alas.

Syntinen minä

Tämä ei ole haamupäivitys. Postausta on editoitu myöhemmin illalla, ja lisäyksiä tehty. Mutta kirjoitusvirheitä voi löytyä vieläkin.

Vieressä joulupukin kuva Korvatunturilta. Taustalla revontulia. Kuva on fragmentti Hieronymus Boschin maalauksesta Viimeinen tuomio. Liittyy testiin, jonka löysin Pagistaan-blogista. Se testaa seitsemää kuolemansyntiä, joista voi viimeisellä tuomiolla joutua helvettiin. Olen jo melkein pyhimys, koska mahdollisuuteni joutua helvettiin ovat vain 14-prosenttiset. Testaa sinäkin itsesi: How Sinful Are You?

Your Deadly Sins

Gluttony: 40%

Sloth: 40%

Pride: 20%

Envy: 0%

Greed: 0%

Lust: 0%

Wrath: 0%

Chance You'll Go to Hell: 14%

You'll die choking on a cookie in bed.

City-lehdestä, jonka löysin metrosta, voi lukea enemmän seitsemästä kuoleman synnistä. Mediapappi Mitro selittää syntejä. Mutta ei kai niillä mitään merkitystä ole nykyään. Toista oli entiseen ”hyvään” aikaan, kun lihanhimo ( lust) oli aivan hirveä synti, ja piti pitkään kitua syyllisyydentunnossa, kun lankesi siihen himoon. Mutta minne kummaan kateuteni ( envy) on kadonnut, kun sitä on testin mukaan vain 0 %:ia. Olen ahmatti (gluttony 40 %), laiska ( sloth 40 %), ja sen kyllä huomaa, eikä ylpeyskään ( pride 20 %) ole vielä konaan kadonnut, en vain tiedä mistä olisin ylpeä - paitsi lapsistani.

Luin metrossa myös Metrolehteä, jossa kolumnisti kertoi että sosiaaliset ongelmat kasaantuvat metroradan varrelle itäiseen Helsinkiin, ja varsinkin sen päätepisteeseen. Mahtoiko tarkoittaa Vuosaarta, jossa metron päätepisteeseen on kohoamassa Suomen korkein kerrostalo? 36:n neliön asunto talossa maksaa miljoona mummon markkaa. Ehkä joku sosiaalisista ongelmista kiinnostunut suostuu maksamaan niin paljon neljännen kerroksen asunnosta, josta on hyvä näkymät Vuosaaren sosiaalitoimistoon.

Sanat ovat nykyään vähissä iltaisin. Kun en jaksa blogata, laitan tänne näitä testejä. Kaikki aika ja energia menee nykyään siihen, että kokoan kirjaksi sitä mitä olen kolmen vuoden aikana kirjoittanut. Olen iltaisin niin väsynyt, että tuijotan vain valkoista kattoa ja kuuntelen radiota. Sieltä tulee juuri nyt Brucknerin romanttinen sinfonia, n:o 4. Televisio rasittaa silmiä, en jaksa katsella. Mistähän olen jäänyt vaille, kun en tiedä mitä ovat ”pöördismit” ( kts. Eräänlaisuuden -suuntaviivoja). Kun olin vielä työelämässä, en tiennyt mitä tapahtui Dynastiassa - vai oliko sen sarjan nimi Dallas? - enkä voinut keskustella tapahtumista työtovereideni kanssa. He pitivät minua omituisena, ja tunsin itsekin olevani epäsosiaalinen.

Satunnaisblogeista löytyi tämä: Näin olen ajatellut -blogi, joka raportoi naisen keski-iän kriisiä, ja sisältää unia joita selittää kiintoisasti jungilainen Uninoita. Löytyi myös tämä: Vahtikoira, joka kertoo tämänpäiväisessä postauksessa ( Pieniä askelia sivuviistoon), että kaikissa asunnoissa halutaan tutkia palovaroittimien käyttöä pistokokein. Uutinen on ollut Hesarissa, mutta jäänyt huomaamatta minulta. Nykyään luen aamun lehden vasta illlalla, ja silloinkin huolimattomasti.

Minua hieman huolestuttaa, koska kolme kirjailijaystävääni on kuollut tulipalossa. En ole vieläkään saanut pantua palovaroittimeen uutta paristoa. Pitäisi nimittäin kiivetä horjuville keittiötikkaille, jotka ovat liian lyhyet, ja kurotella kohti kattoa, jossa palovaroittimen rasia on. En uskalla kiivetä, pelkkä ajatuskin huimaa, en halua pudota tikkailta, katkaista niskaani/ selkääni tai murtaa lonkkaani, koska kirjan kirjoittaminen on kesken. Ovatko viranomaiset muuten miettineet hetkeäkään, miten vanhat yksinäiset naiset selviävät niin vaativasta operaatiosta kuin pariston vaihtaminen pakolliseen palovaroittimeen?

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin kirjoitan tänne myös paheksuntani Matti Mäkelän Finlandia-palkinto kommentoinnista Aamulehdessä. Hesarin mukaan hän kirjoitti, että Finlandia –palkinto voidaan tämän jälkeen jakaa jossakin rannikkomme vanhainkodissa vaikka joka vuosi menestyskirjailija Carpelanille. Mäkelän kommentissa haiskahtaa ikärasismi. Ei olisi syytä yli viisikymppisen kirjailijan laususkella tuollaisia. Mistä sen tietää vaikka hän olisi itse elämänsä parhaassa vedossa vasta kahdeksankymppisenä. Taiteellinen luominen kun on sellaista, ettei se ikää katso. Hyvä viini paranee vanhetessaan, kuten sanovat ranskalaiset.