Vieressä joulupukin kuva Korvatunturilta. Taustalla revontulia. Kuva on fragmentti Hieronymus Boschin maalauksesta Viimeinen tuomio. Liittyy testiin, jonka löysin Pagistaan-blogista. Se testaa seitsemää kuolemansyntiä, joista voi viimeisellä tuomiolla joutua helvettiin. Olen jo melkein pyhimys, koska mahdollisuuteni joutua helvettiin ovat vain 14-prosenttiset. Testaa sinäkin itsesi: How Sinful Are You?
Your Deadly Sins |
Gluttony: 40% |
Sloth: 40% |
Pride: 20% |
Envy: 0% |
Greed: 0% |
Lust: 0% |
Wrath: 0% |
Chance You'll Go to Hell: 14% |
You'll die choking on a cookie in bed. |
City-lehdestä, jonka löysin metrosta, voi lukea enemmän seitsemästä kuoleman synnistä. Mediapappi Mitro selittää syntejä. Mutta ei kai niillä mitään merkitystä ole nykyään. Toista oli entiseen ”hyvään” aikaan, kun lihanhimo ( lust) oli aivan hirveä synti, ja piti pitkään kitua syyllisyydentunnossa, kun lankesi siihen himoon. Mutta minne kummaan kateuteni ( envy) on kadonnut, kun sitä on testin mukaan vain 0 %:ia. Olen ahmatti (gluttony 40 %), laiska ( sloth 40 %), ja sen kyllä huomaa, eikä ylpeyskään ( pride 20 %) ole vielä konaan kadonnut, en vain tiedä mistä olisin ylpeä - paitsi lapsistani.
Sanat ovat nykyään vähissä iltaisin. Kun en jaksa blogata, laitan tänne näitä testejä. Kaikki aika ja energia menee nykyään siihen, että kokoan kirjaksi sitä mitä olen kolmen vuoden aikana kirjoittanut. Olen iltaisin niin väsynyt, että tuijotan vain valkoista kattoa ja kuuntelen radiota. Sieltä tulee juuri nyt Brucknerin romanttinen sinfonia, n:o 4. Televisio rasittaa silmiä, en jaksa katsella. Mistähän olen jäänyt vaille, kun en tiedä mitä ovat ”pöördismit” ( kts. Eräänlaisuuden -suuntaviivoja). Kun olin vielä työelämässä, en tiennyt mitä tapahtui Dynastiassa - vai oliko sen sarjan nimi Dallas? - enkä voinut keskustella tapahtumista työtovereideni kanssa. He pitivät minua omituisena, ja tunsin itsekin olevani epäsosiaalinen.
Satunnaisblogeista löytyi tämä: Näin olen ajatellut -blogi, joka raportoi naisen keski-iän kriisiä, ja sisältää unia joita selittää kiintoisasti jungilainen Uninoita. Löytyi myös tämä: Vahtikoira, joka kertoo tämänpäiväisessä postauksessa ( Pieniä askelia sivuviistoon), että kaikissa asunnoissa halutaan tutkia palovaroittimien käyttöä pistokokein. Uutinen on ollut Hesarissa, mutta jäänyt huomaamatta minulta. Nykyään luen aamun lehden vasta illlalla, ja silloinkin huolimattomasti.
Minua hieman huolestuttaa, koska kolme kirjailijaystävääni on kuollut tulipalossa. En ole vieläkään saanut pantua palovaroittimeen uutta paristoa. Pitäisi nimittäin kiivetä horjuville keittiötikkaille, jotka ovat liian lyhyet, ja kurotella kohti kattoa, jossa palovaroittimen rasia on. En uskalla kiivetä, pelkkä ajatuskin huimaa, en halua pudota tikkailta, katkaista niskaani/ selkääni tai murtaa lonkkaani, koska kirjan kirjoittaminen on kesken. Ovatko viranomaiset muuten miettineet hetkeäkään, miten vanhat yksinäiset naiset selviävät niin vaativasta operaatiosta kuin pariston vaihtaminen pakolliseen palovaroittimeen?
Kun nyt pääsin vauhtiin, niin kirjoitan tänne myös paheksuntani Matti Mäkelän Finlandia-palkinto kommentoinnista Aamulehdessä. Hesarin mukaan hän kirjoitti, että Finlandia –palkinto voidaan tämän jälkeen jakaa jossakin rannikkomme vanhainkodissa vaikka joka vuosi menestyskirjailija Carpelanille. Mäkelän kommentissa haiskahtaa ikärasismi. Ei olisi syytä yli viisikymppisen kirjailijan laususkella tuollaisia. Mistä sen tietää vaikka hän olisi itse elämänsä parhaassa vedossa vasta kahdeksankymppisenä. Taiteellinen luominen kun on sellaista, ettei se ikää katso. Hyvä viini paranee vanhetessaan, kuten sanovat ranskalaiset.
