Tienviitassa lukee
Mihailovskoje, joka oli Puškinin äidin maatila. Nykyään se on ulkomuseo.
Se sijaitsee Pihkovan alueella, Puškinskije Goryn pikkukaupungissa, tai
venäläisittäin sanottuna kaupunkitaajamassa,
jossa on asukkaita noin 5000. Suomeksi paikan nimi on Puškinin vuoret,
mutta ei siellä mitään vuoria ole, mikäli joku niitä kaipaa. Matka bussilla
Pihkovasta sinne kestää kolmisen tuntia.
Taajaman linja-autoasemalta on kuuden kilometrin kävelymatka Mihailovskojeen. Se on yksi alueen suojelukohteista. Muut suojeltavat ovat Puškinin hengen ja
muiston lisäksi: Svetogorskin luostari, jonne hänet on haudattu ja Trigorskojen kartano, jossa asui
hänen ystäviään, ja Anna Petrovna Kern.
Puškin
vietti Mihailovskojessa kaksi vuotta, mutta ei omasta tahdostaan, vaan
karkotettuna. Neljä vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli tuominnut hänet
Siperiaan ”nuorison villitsijänä”, kun oli saanut käsiinsä Oodin vapaudelle hänen epigrammejaan
ja muita julkaisemattomia kirjoituksia, joita kiersi Pietarin radikaalin
nuorison keskuudessa. Puškin oli tuolloin 21-vuotias. Hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä saivat
tsaarin lieventämään rangaistusta. Tsaari määräsi hänet erään kenraalin
kanslistiksi Etelä-Venäjälle.
Puškin ei viihtynyt virassa eivätkä rakkausseikkailut,
hurjastelut ja korttipeli korvanneet Pietarin kulttuurielämää. Päästäkseen
pinteestä hän kirjoitti jollekin ystävälleen ateismia henkivän kirjeen, ja
kuten arvata saattaa, kirje joutui
sensuurin kautta tsaarin käsiin. Hän sai haluamansa virkaeron, mutta ei
vapautta. Hänet passitettiin Mihailovskojeen, josta
hänen ei saanut poistua. Hänen isänsä,
luostarin priori ja eräs aatelismarsalkka
määrättiin pitämään häntä silmällä. Mutta isä ja äiti eivät tulleet toimeen poikansa kanssa, vaan
muuttivat takaisin Pietariin. Eivät he
olleet hänestä lapsenakaan välittäneet, vaan olivat jättäneet hänet njanja
Arina Rodionovan hoiviin Niin he
tekivät nytkin.
Puškin
viimeisteli Mihailovskojessa Boris
Godunov –näytelmän ja kirjoitti Jevgeni
Oneginin toisen ja kolmannen laulun. Hänen
runoromaaninsa oli
omaelämäkerrallinen - hän ennusti jopa kuolemaansa johtaneen
kaksintaistelun. Anna Petrovna Kern, joka asui sukulaisten luona Trigoskojen
kartanossa, oli yhden kesän ajan Puškinin
muusa, rakastettu ja
Jevgeni Ongenin Tatjanan esikuva. Kylällä alkoivat juorut kiertää. Aviomies
kävi hakemassa Annansa Pietariin ennen
täysmittaisen skandaalin kehkeytymistä.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan. Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja kasvitieteilijäksi naamioitunut tsaarin urkkija oli lähettänyt Pietariin rauhoittavan raportin Puškinin toiminnasta äitinsä maatilalla.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan. Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja kasvitieteilijäksi naamioitunut tsaarin urkkija oli lähettänyt Pietariin rauhoittavan raportin Puškinin toiminnasta äitinsä maatilalla.
Sergei
Dovlatov ja Ulkomuseo
Sataviisikymmentä vuotta sen
jälkeen kun Puškin oli lähtenyt
Mihailovskojesta, sinne saapui Leningradista Sergei Dovlatov (1941-1990), kiinnostava
tyyppi, joka oli opiskelut Leningradin
valtion yliopistossa suomea, saanut potkut kolmannelta vuosikurssilta,
suorittanut asepalveluksen vankityöleirin
vartijana Komissa ja saanut elantonsa lehtimiehenä. Hän
kirjoitti kaunokirjallista proosaa, mutta yksikään kustantaja ei julkaissut hänen
kirjoituksiaan. Hän kierrätti niitä samizdatina tuttaviensa piirissä. Vuosina 1976-77 hän työskenteli
museo-oppaana Mihailovskojessa. Tuosta elämänvaiheesta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen
romaanin nimeltä Zabovednik. Se ilmestyi
Yhdysvalloissa vuonna 1983.
Zabovednik
tarkoittaa ulkomuseon lisäksi myös reservaattia,
suojelualuetta joka on jätetty alkuperäiseen tilaan. Dolvatovin romaanin nimi
on monikerroksisesti ironinen. Mihailovskojen museossa mikään ei ole
alkuperäistä. Kartano paloi ainakin kaksi kertaa: ensin sen polttivat punaiset
vallankumouksen melskeissä, sitten saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Boris
Alihanov, Dovlatovin alter ego, kysyy mitkä museon esineistä ovat aitoja Puškinille
kuuluneita tavaroita,
museonjohtaja vastaa:
”Kaikki
täällä on aitoa. Joki, kukkulat ja puut
ovat Puškinin aikalaisia. Hänen keskustelukumppaneitaan ja ystäviään.
Tämän seudun ihmeellinen luonnonkauneus…”
Kun Boris penää edelleen alkuperäisiä
esineitä, museonjohtaja sanoo ärtyneenä:
”Että
henkilökohtaisia esineitä pitäisi olla. Epäilyttävä fiksaatio, jos minulta kysytään…”
Boris ei ole samaa mieltä museonjohtajan
kanssa. Ymmärrän häntä, minäkin olisin
pettynyt, jos menisin Louvreen katsomaan Leonardo da Vincin Mona Lisaa, ja minulle selviäisi siellä, että se on kopion kopio. Boriksen ja museonjohtajan dialogissa ei ole
kysymys vain esineistä. Dovlatovilla ei ole ainoatakaan turhaa dialogia eikä
turhia lauseita, niitä joissa sytytellään tupakoita tai kohotellaan olkiaan,
kun ei tiedetä mitä seuraavaksi sanottaisiin.
Boriksen elämä oli ollut yhtä kaaosta
Leningradissa. Hän ryyppäsi liikaa, velkojat ahdistelivat, entinen vaimo oli
muuttanut takaisin hänen asuntoonsa (heillä oli nykytermein ”vaikeasti
määriteltävä suhde”) ja puhui emigroitumisesta yhä useammin. Boris oli omien sanojensa mukaan täyden
henkisen sekasorron partaalla ennen kun hän lähti Mihailovskojeen. Siellä hän on
silmälläpidon alainen
kuin aikoinaan Puškin. Tuskin hän
on ehtinyt tutustua paikkaan, kun polunmutkan takaa ilmestyy vanha ilmiantaja
yliopistoajoilta, Lenja Gurjanov (kurja mies kuin nimensä), joka ei ole edistynyt
elämässä, vaan raportoi yhä KGB:lle.
Dovlatovin Puškinskije Gory on kuin Neuvostoliitto
pienoiskoossa - samanlainen absurdstania. Hänen pikamuotokuvansa turvallisuuspalvelun
miehistä, kaupunkitaajaman juopoista ja ulkomuseon oppaista ovat
herkullisia. Mitrofanovin opastukset
ovat ”täynnä yllättäviä rinnastuksia, ällistyttäviä hypoteeseja, harvinaista
arkistotietoa ja sitaatteja kuudella eri kielellä.” Mutta hän on toivoton
laiskuri, hän ei jaksa kiivetä mäelle, jossa oli merkittävä muistomerkki, niinpä
turistit kiskovat hänet keinonahkatakin päällä mäen laeille. Eikä hän ole vain laiskuri, vaan häntä vaivaa
abolia, täydellinen tahdon puute. Pototski puolestaan on varsinainen
potaskanpuhuja, mutta ei hullumpi opas: ”hänen valttinsa oli intiimi
luottamuksellisuus.” Kolmellakymmenellä
kopeekalla mieheen hän lupasi näyttää turisteille Puškinin todellisen haudan,
jota bolševikit piilottelivat kansalta. Hän oli julkaissut heikkotasoisia kertomuksia nuorisolehdissä sekä yhden pienoisromaanin ja päässyt
Kirjailijaliittoon. Hän julisti Borikselle, joka ei päässyt Kirjailijaliittoon:
”Minä olen samanlainen kirjailija kuin
Tšehov, saatana.”
Borikselle
Mihailovskojen reservaatti oli suojatyöpaikka. Hän veti pari opaskierrosta
päivässä ja oli kello kahden jälkeen iltapäivällä vapaa tekemään
mitä halusi. Hän asettui aloilleen, ryhtyi kirjoittamaan ja kieltäytyi kun vuokraisäntä tai
Pototski tarjosi ryyppyä. Kaaos alkoi järjestyä ja elämään ilmaantui tasapaino.
Hän sai säännöllistä palkkaa, osti uuden paidan ja lähetti vaimolle
seitsemänkymmentä ruplaa. Ehkä niin ei olisi pitänyt tehdä, sillä vaimo ilmestyi paikalle ja Boriksen elämä suistui jälleen kaaokseksi.
Vaimon
nimi on Tatjana, mikäpä
muu se voisi olla! Myös Boriksen nimi on peräisin Puškinilta.
Vaimo on tullut pyytämään viimeisen kerran, että Boris muuttaisi hänen ja tyttären kanssa Amerikkaan. Boris kieltäytyy viimeisen kerran
lähtemästä. He istuvat ravintolassa
puhumassa vakavasti. Vaimo
kysyy, miksi hän ei halua lähteä.
”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja
minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan rakastan jopa
miliisiä? ”
Kun
vaimo kysyy, mikä häntä täällä pidättelee, hän vastaa:
”Kieli. Vieraalla kielellä ihminen
menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa
mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut
kauhun valtaa.”
Vaimo
on kyllästynyt repeileviin sukkahousuihin, kyllästynyt olemaan riemuissaan, kun
sattuu saamaan jostain talousmakkaraa, kyllästynyt vitsailemaan. Hän on
pessimisti ja sitä mieltä, ettei
Boriksen kirjoja kukaan julkaise Neuvostoliitossa.
”Minun lukijani ovat täällä. Kun taas siellä…
Kuka tarvitsee minun kertomuksiani
jossakin Chicagossa?”
”Kuka niitä täälläkään tarvitsee? Tuo
tarjoilijako? Ei hän lue edes ruokalistaa.”
”Kaikki. Ihmiset vain eivät tiedä sitä vielä.”
” Niin tulee aina olemaan.”
”Erehdyt.”
Vaimo erehtyi, mutta Boris tiesi. Dovlatovista
tuli kuin tulikin suosittu kirjailija. Häntä lukevat nykyään kaikki, jotka
kirjallisuutta yleensä lukevat, ja heitä
on vielä paljon Venäjällä.
Zabovednik
ilmestyi suomeksi vuonna 2016 nimellä Ulkomuseo.
Sen suomensi Pauli Tapio ja kustansi Idiootti (nimi viittaa Dostojevskin
Idioottiin), joka on kustantanut myös kolme Dovlatovin aikaisemmin suomeksi ilmestynyttä romaania.
Vaikuttaa siltä, että nykyään ei isoilla kustantamoilla ole varaa kustantaa
vähälevikkistä laatukirjallisuutta. Onneksi kirjallisuudelle, että vielä on olemassa
Idiootin kaltaisia pieniä kustannusliikkeitä, jotta kaikkea ei tarvitse lukea ulkomaiden kielillä.
Minä luin Ulkomuseon
ensin englanninkielisenä Pushkin
Hills’inä. Kääntäjä on Katherine Dovlatov, kirjailijan tytär. Hyvä käännös The Guardianin mukaan, mutta vieraalla
kielellä minulta menivät ohi monet ironian vivahteet ja lauseiden hienot
käännähdykset. Sen takia nautin enemmän
Pauli Tapion suomennoksesta. Hän tuntee kääntämisen salaisuuden: ”Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona
samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan
on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti,”
kirjoitti Isaac Babel kääntämisestä novellissa Guy de Mauppassant.
Dovlatov on Babelin veroinen ironian ja tarkan
lauseen mestari. Kummallakin on juutalaiskirjailijoiden riemastuttava huumorin
ja itseironian kyky. Siksi heidän teoksensa ovat aina yhtä nautittavia, ne eivät
tyhjene yhdellä eivätkä useallakaan lukukerralla.
Talo jossa
Dovlatov asui Puškinskije Goryssa. Foto: Pauli Tapio. Nykyään talo on Dovlatov-museo. Kun kävin vuonna
1993 Puškinskije Goryssa, siellä ei vielä ollut museota.
Dovlatov ei ollut silloin yhtä kuuluisa kuin nykyään.
Ulkomuseossa Tatjana kysyy Borikselta:
Ulkomuseossa Tatjana kysyy Borikselta:
”Oletko varma että tämä on ihmisasumus?”
Katossa oli reikiä ja lattiassa rakoja. Boris
sanoo, että eivät ne mitään rakoja ole.
”Aikaisemmin
niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.”
” Eipä
niitä tilkittykään ole”, toteaa
Tanja.
”Mutta olen
kesyttänyt koirat…
Vuoden 1993 syyskuun lopussa Puškinskije Goryssa pidettiin
naiskirjailijoiden seminaari. Raija
Siekkinen oli yksi osallistujista. Hän on kuvannut novellissa Pyhä Ambrosius seminaaria
ja käyntiä Mihailovskojessa. Minä
en muista opasta, mutta Siekkinen muisti,
että opas oli pieni harmaatukkainen mies, joka osasi
ulkoa kaikki Puškinin säkeet. Opas osoitti
Puškinin kirjoituspöydällä olevia esineitä ja selosti
niitä. Tulkki käänsi oppaan puhetta seuraavaan tapaan: ”Nämä tuhoutuivat kaikki sodassa. Tässä on
mustepullo, kynä ja paperi. Nämä ovat hyvin arvokkaita. Mitään näistä ei jäänyt
jäljelle. Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia
, ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, - tässä meillä on Puškinin käsikirjoitusta. Se on hyvin
alkuperäistä. Sitä säilytetään Moskovassa . Se on tuhoutunut..”
Suosittelen Raija Siekkisen novellia. Se on
hauska. Itse olen kirjoittanut tuosta
naiskirjailijoiden seminaarista Unennäkijän
muistelmissa. Täällä
on siitä pieni katkelma.
Kirjallisuutta:
Sergei
Dovlatov. Ulkomuseo. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2016
Raija
Siekkinen. Novellit. Otava 2007
Aleksandr Puškin.
Jevgeni Onegin. Suom. Lauri Kemiläinen. Otava 1976
Vappu Roos. Dantesta Dickensiin. WSOY 1946
Muuta: