Puškinin reservaatti

Tienviitassa lukee Mihailovskoje,  joka oli Puškinin äidin maatila. Nykyään se on ulkomuseo. Se sijaitsee Pihkovan alueella, Puškinskije Goryn pikkukaupungissa, tai venäläisittäin sanottuna kaupunkitaajamassa,  jossa on asukkaita noin 5000. Suomeksi paikan nimi on Puškinin vuoret, mutta ei siellä mitään vuoria ole,  mikäli joku niitä kaipaa. Matka bussilla Pihkovasta sinne kestää kolmisen tuntia.  Taajaman linja-autoasemalta on kuuden kilometrin kävelymatka Mihailovskojeen.  Se on yksi alueen suojelukohteista.  Muut suojeltavat ovat Puškinin hengen ja muiston lisäksi: Svetogorskin  luostari,  jonne hänet on haudattu ja   Trigorskojen kartano,  jossa asui  hänen ystäviään,  ja Anna  Petrovna Kern.

Puškin vietti Mihailovskojessa kaksi vuotta, mutta ei omasta tahdostaan, vaan karkotettuna. Neljä vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli tuominnut hänet Siperiaan ”nuorison villitsijänä”, kun oli saanut käsiinsä Oodin vapaudelle  hänen epigrammejaan ja muita julkaisemattomia kirjoituksia, joita kiersi Pietarin radikaalin nuorison keskuudessa. Puškin oli tuolloin 21-vuotias.  Hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä saivat tsaarin lieventämään rangaistusta.  Tsaari määräsi hänet erään kenraalin kanslistiksi Etelä-Venäjälle.

 Puškin ei viihtynyt virassa eivätkä rakkausseikkailut, hurjastelut ja korttipeli korvanneet Pietarin kulttuurielämää. Päästäkseen pinteestä hän kirjoitti jollekin ystävälleen ateismia henkivän kirjeen, ja kuten arvata saattaa, kirje joutui  sensuurin  kautta tsaarin käsiin.  Hän sai haluamansa virkaeron, mutta ei vapautta.   Hänet passitettiin Mihailovskojeen, josta hänen ei saanut poistua.  Hänen isänsä, luostarin priori ja eräs  aatelismarsalkka määrättiin  pitämään häntä silmällä.  Mutta isä ja äiti eivät  tulleet toimeen poikansa kanssa, vaan muuttivat takaisin Pietariin.  Eivät he olleet hänestä lapsenakaan välittäneet, vaan olivat jättäneet hänet njanja Arina Rodionovan hoiviin   Niin he tekivät nytkin.

Puškin viimeisteli Mihailovskojessa Boris Godunov –näytelmän  ja kirjoitti Jevgeni  Oneginin  toisen ja kolmannen laulun.   Hänen  runoromaaninsa oli  omaelämäkerrallinen - hän ennusti jopa kuolemaansa johtaneen kaksintaistelun. Anna Petrovna Kern, joka asui sukulaisten luona Trigoskojen kartanossa, oli yhden kesän ajan Puškinin  muusa,   rakastettu ja  Jevgeni Ongenin Tatjanan  esikuva.  Kylällä alkoivat juorut kiertää. Aviomies kävi  hakemassa Annansa Pietariin ennen täysmittaisen skandaalin  kehkeytymistä.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan.   Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja  kasvitieteilijäksi  naamioitunut  tsaarin urkkija  oli  lähettänyt Pietariin   rauhoittavan  raportin  Puškinin  toiminnasta  äitinsä maatilalla.

Sergei Dovlatov  ja  Ulkomuseo

Sataviisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Puškin oli lähtenyt Mihailovskojesta, sinne saapui Leningradista Sergei Dovlatov (1941-1990),  kiinnostava  tyyppi, joka oli opiskelut Leningradin  valtion yliopistossa suomea, saanut potkut kolmannelta vuosikurssilta, suorittanut asepalveluksen  vankityöleirin vartijana Komissa  ja    saanut elantonsa lehtimiehenä. Hän kirjoitti kaunokirjallista proosaa, mutta yksikään kustantaja ei julkaissut hänen kirjoituksiaan.   Hän kierrätti niitä samizdatina  tuttaviensa piirissä.  Vuosina 1976-77 hän   työskenteli  museo-oppaana Mihailovskojessa. Tuosta elämänvaiheesta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Zabovednik. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna  1983.

 Zabovednik tarkoittaa ulkomuseon lisäksi  myös reservaattia, suojelualuetta joka on jätetty alkuperäiseen tilaan. Dolvatovin romaanin nimi on monikerroksisesti ironinen. Mihailovskojen museossa mikään ei ole alkuperäistä. Kartano paloi ainakin kaksi kertaa: ensin sen polttivat punaiset vallankumouksen melskeissä, sitten saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Boris Alihanov,  Dovlatovin   alter ego, kysyy  mitkä museon esineistä ovat aitoja  Puškinille  kuuluneita tavaroita,  museonjohtaja vastaa:

   ”Kaikki  täällä on aitoa. Joki, kukkulat ja puut  ovat Puškinin aikalaisia. Hänen keskustelukumppaneitaan ja ystäviään. Tämän seudun ihmeellinen luonnonkauneus…”

   Kun Boris penää edelleen alkuperäisiä esineitä, museonjohtaja sanoo ärtyneenä:

   ”Että henkilökohtaisia esineitä pitäisi olla. Epäilyttävä fiksaatio, jos minulta  kysytään…”

  Boris ei ole samaa mieltä museonjohtajan kanssa.  Ymmärrän häntä, minäkin olisin pettynyt,  jos menisin  Louvreen katsomaan Leonardo da Vincin   Mona Lisaa, ja minulle  selviäisi siellä,  että se on kopion kopio.  Boriksen ja museonjohtajan dialogissa ei ole kysymys vain esineistä. Dovlatovilla ei ole ainoatakaan turhaa dialogia eikä turhia lauseita, niitä joissa sytytellään tupakoita tai kohotellaan olkiaan, kun ei tiedetä mitä seuraavaksi sanottaisiin.

Boriksen elämä oli ollut yhtä kaaosta Leningradissa. Hän ryyppäsi liikaa, velkojat ahdistelivat, entinen vaimo oli muuttanut takaisin hänen asuntoonsa (heillä oli nykytermein ”vaikeasti määriteltävä suhde”) ja puhui emigroitumisesta yhä useammin.  Boris oli omien sanojensa mukaan täyden henkisen sekasorron partaalla ennen kun hän lähti Mihailovskojeen.  Siellä hän on  silmälläpidon   alainen  kuin aikoinaan Puškin.  Tuskin hän on ehtinyt tutustua paikkaan, kun polunmutkan takaa ilmestyy vanha ilmiantaja yliopistoajoilta, Lenja Gurjanov (kurja mies kuin nimensä), joka ei ole edistynyt elämässä, vaan raportoi  yhä KGB:lle.

Dovlatovin Puškinskije Gory on kuin Neuvostoliitto pienoiskoossa - samanlainen absurdstania.  Hänen pikamuotokuvansa turvallisuuspalvelun miehistä, kaupunkitaajaman juopoista ja ulkomuseon oppaista ovat herkullisia.  Mitrofanovin opastukset ovat ”täynnä yllättäviä rinnastuksia, ällistyttäviä hypoteeseja, harvinaista arkistotietoa ja sitaatteja kuudella eri kielellä.” Mutta hän on toivoton laiskuri, hän ei jaksa kiivetä mäelle, jossa oli merkittävä muistomerkki, niinpä turistit kiskovat hänet keinonahkatakin päällä mäen laeille.  Eikä hän ole vain laiskuri, vaan häntä vaivaa abolia, täydellinen tahdon puute. Pototski puolestaan on varsinainen potaskanpuhuja, mutta ei hullumpi opas: ”hänen valttinsa oli intiimi luottamuksellisuus.” Kolmellakymmenellä kopeekalla mieheen hän lupasi näyttää turisteille Puškinin todellisen haudan, jota bolševikit piilottelivat kansalta. Hän oli julkaissut heikkotasoisia  kertomuksia nuorisolehdissä  sekä yhden pienoisromaanin ja päässyt Kirjailijaliittoon. Hän julisti Borikselle, joka ei päässyt Kirjailijaliittoon: ”Minä olen samanlainen kirjailija kuin Tšehov, saatana.”

Borikselle Mihailovskojen reservaatti oli suojatyöpaikka. Hän veti pari opaskierrosta päivässä ja oli kello kahden jälkeen iltapäivällä  vapaa tekemään  mitä halusi.   Hän asettui aloilleen, ryhtyi  kirjoittamaan ja   kieltäytyi kun vuokraisäntä  tai  Pototski  tarjosi  ryyppyä. Kaaos alkoi järjestyä ja  elämään ilmaantui  tasapaino.  Hän sai säännöllistä palkkaa, osti uuden paidan ja lähetti vaimolle seitsemänkymmentä ruplaa.  Ehkä niin  ei olisi pitänyt tehdä, sillä   vaimo ilmestyi   paikalle ja Boriksen  elämä suistui jälleen  kaaokseksi.

 Vaimon nimi  on Tatjana,   mikäpä  muu se  voisi olla! Myös  Boriksen nimi  on peräisin  Puškinilta.  Vaimo on  tullut pyytämään  viimeisen kerran, että Boris  muuttaisi hänen ja tyttären kanssa  Amerikkaan. Boris kieltäytyy viimeisen kerran lähtemästä.  He istuvat ravintolassa puhumassa  vakavasti.  Vaimo  kysyy, miksi hän ei   halua lähteä.

    ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan rakastan jopa miliisiä? ”

     Kun vaimo kysyy, mikä häntä täällä pidättelee, hän vastaa:

     ”Kieli. Vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaa.”

Vaimo on kyllästynyt repeileviin sukkahousuihin, kyllästynyt olemaan riemuissaan, kun sattuu saamaan jostain talousmakkaraa, kyllästynyt  vitsailemaan.  Hän  on pessimisti ja sitä mieltä,  ettei Boriksen kirjoja  kukaan julkaise  Neuvostoliitossa.

   ”Minun lukijani ovat täällä. Kun taas siellä… Kuka tarvitsee minun kertomuksiani  jossakin Chicagossa?”

    ”Kuka niitä täälläkään tarvitsee? Tuo tarjoilijako? Ei hän lue edes ruokalistaa.”

   ”Kaikki. Ihmiset  vain eivät tiedä sitä vielä.”

  ” Niin tulee aina olemaan.”

  ”Erehdyt.”

Vaimo erehtyi, mutta Boris tiesi. Dovlatovista tuli kuin tulikin suosittu kirjailija. Häntä lukevat nykyään kaikki, jotka kirjallisuutta yleensä  lukevat, ja heitä on vielä paljon   Venäjällä.

Zabovednik ilmestyi suomeksi vuonna 2016 nimellä Ulkomuseo. Sen suomensi Pauli Tapio ja kustansi Idiootti (nimi viittaa Dostojevskin Idioottiin), joka on kustantanut myös kolme Dovlatovin aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaania. Vaikuttaa siltä, että nykyään ei isoilla kustantamoilla ole varaa kustantaa vähälevikkistä laatukirjallisuutta. Onneksi kirjallisuudelle, että vielä on olemassa Idiootin kaltaisia pieniä kustannusliikkeitä, jotta kaikkea ei  tarvitse lukea ulkomaiden kielillä.

 Minä luin Ulkomuseon ensin englanninkielisenä   Pushkin Hills’inä. Kääntäjä on Katherine Dovlatov, kirjailijan tytär. Hyvä käännös The Guardianin mukaan, mutta vieraalla kielellä minulta menivät ohi monet  ironian vivahteet ja lauseiden  hienot  käännähdykset.  Sen takia nautin enemmän Pauli Tapion suomennoksesta. Hän tuntee kääntämisen salaisuuden: ”Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti,” kirjoitti Isaac Babel kääntämisestä novellissa Guy de Mauppassant. 

 Dovlatov on Babelin veroinen ironian ja tarkan lauseen mestari. Kummallakin on juutalaiskirjailijoiden riemastuttava huumorin ja itseironian kyky. Siksi heidän teoksensa ovat aina yhtä nautittavia, ne eivät tyhjene yhdellä eivätkä useallakaan  lukukerralla.

 Talo jossa Dovlatov asui Puškinskije Goryssa. Foto: Pauli Tapio.  Nykyään talo on Dovlatov-museo. Kun kävin  vuonna  1993 Puškinskije Goryssa, siellä ei vielä ollut museota. Dovlatov ei ollut silloin yhtä kuuluisa kuin nykyään. 

 Ulkomuseossa Tatjana kysyy  Borikselta:

    ”Oletko varma että tämä on ihmisasumus?”

     Katossa oli reikiä ja lattiassa rakoja. Boris sanoo, että eivät ne  mitään rakoja ole.

  ”Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.”

  ” Eipä niitä tilkittykään ole”, toteaa  Tanja.

  ”Mutta olen kesyttänyt koirat…

Vuoden 1993 syyskuun lopussa Puškinskije Goryssa pidettiin  naiskirjailijoiden seminaari.  Raija Siekkinen  oli yksi osallistujista. Hän   on kuvannut novellissa Pyhä  Ambrosius  seminaaria  ja käyntiä Mihailovskojessa.  Minä en muista opasta, mutta  Siekkinen muisti, että  opas oli pieni  harmaatukkainen mies, joka  osasi  ulkoa kaikki Puškinin  säkeet.   Opas  osoitti Puškinin kirjoituspöydällä olevia esineitä ja  selosti  niitä. Tulkki käänsi oppaan puhetta seuraavaan tapaan: ”Nämä tuhoutuivat kaikki sodassa. Tässä on mustepullo, kynä ja paperi. Nämä ovat hyvin arvokkaita. Mitään näistä ei jäänyt jäljelle. Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia , ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, - tässä meillä on  Puškinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä säilytetään Moskovassa . Se on tuhoutunut..”  

Suosittelen Raija Siekkisen novellia. Se on hauska.  Itse olen kirjoittanut  tuosta  naiskirjailijoiden  seminaarista  Unennäkijän muistelmissa.  Täällä on siitä pieni katkelma.

Kirjallisuutta:

Sergei Dovlatov.  Ulkomuseo.  Suom. Pauli Tapio.  Idiootti 2016

Raija Siekkinen. Novellit. Otava 2007

Aleksandr  Puškin. Jevgeni Onegin. Suom. Lauri Kemiläinen. Otava 1976

Vappu Roos. Dantesta Dickensiin. WSOY 1946

Muuta:

Katherine Dovlatovin haastattelu. The Paris Review

Kohtaaminen  Sergei Dovlatovin kanssa

Venäläisiä kertojia

Sergei Dovlatovin esittely

Mitä Suleika näki, kun hän avasi silmänsä?

Guzel  Jahina. Suleika avaa  silmänsä. Suom. Kirsti Era. Into Kustannus Oy 2016

Tie kirjailijaksi 

Guzel Jahina syntyi vuonna 1977 Kazanissa tataariperheeseen, isä oli insinööri, äiti lääkäri.  Hän opiskeli Kazanin pedagogisessa instituutin vieraiden kielten laitoksella.  Valmistumisen jälkeen hän muutti  Moskovaan, jossa  työskenteli   kolmetoista  vuotta  PR-alalla ( myynti ja markkinointi), meni naimisiin ja sai  tyttären.  Hän pääsi  Moskovan  elokuvakouluun, josta valmistui  käsikirjoittajaksi vuonna 2015. Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisromaaninsa  Suleika  avaa silmät.  

Jahina oli kuunnellut lapsena isoäitinsä tarinoita. Isoäiti oli ollut seitsemänvuotias, kun perhe oli karkotettu kulakkeina  Angara-joen varteen Siperiaan. Jahinan muistin mukaan isoäidin tarinat Siperiasta olivat  olleet valoisia.  Ei siellä ollut muuta pelottavaa kuin lääkäri.  Kylän lapset uskoivat, että se tappaa lapsia.

Lapsilla on lapsen mieli. He elävät nykyhetkessä. Heille karkotus ei ollut toivonta aikaa, ei pelkkää pimeyttä ja kauhua, iloakin oli.  Eivät Unelma- tätinikään muistot Siperiasta olleet synkkiä.  Hän oli vuoden pari vanhempi kuin Jahinan isoäiti, kun isovanhempani karkotettiin kulakkeina Siperiaan, Angara-joen varrelle, jonne myös Jahinan isoäidin perhe oli karkotettu.  Eivät kuitenkaan asuneet samassa kylässä.

 Kulaksi rekisteröiminen merkitsi kansalaisoikeuksien menettämistä.  Se koski myös kulakkien lapsia, heitäkin jotka olivat jo aikuisia ja  elivät omaa elämäänsä. He eivät  saaneet töitä  eivätkä  päässeet  opiskelemaan.  Tätini Saima erotettiin yliopistosta ja  setäni Eero työpaikastaan.  Olen kertonut siitä romaanissa Musta  passi.   

Inkeriläisperheen ja tataariperheen kohtaloiden yhtäläisyys sai minut kiinnostumaan Jahinan romaanista. Se kuuluu historiallisen romaanin lajityyppiin, jota en ole lukenut sitten varhaisnuoruuden.  Viihteellisyys tekee lajin romaanit helppolukuisiksi. Ei Jahinan romaanikaan viihteellisyydeltä ole täysin välttynyt, mutta annoin   sen anteeksi  aiheen    merkittävyyden  takia.

Jahina on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Hän tutki kaksi vuotta dokumentteja ja tutkimuksia pakkosiirroista ja GULAGin asuttamisesta, luki  viranomaisten raportteja  ja karkotettujen sekä ojennustyöleiriläisten  muistelmia, istui  arkistoissa ja  kävi   lävitse  Saharov-keskuksen  materiaalia, jota  löytyy   verkosta,  samoin kuin  myös  NKDV:n  aineistoa.   Jahina  eläytyi    materiaaliin  ja   tarinallisti  sen, mutta  romaani ei  vain  ottanut syntyäkseen  ennen kuin hän oli  tehnyt  materiaalista elokuvakäsikirjoituksen oppilastyön Moskovan  elokuvakoulussa.  Sen jälkeen romaanin käsikirjoitus valmistui kahdeksassa kuukaudessa.

Käsikirjoitus kiersi kustantajalta toiselle, mutta palasi aina takaisin. Kustantajien lukijoita ei kiinnostanut musliminaisen tarina, eikä lähes kahdeksankymmentäsivuinen kansanperinteellinen kuvaus tataariperheen  tavoista ja uskomuksista  käsikirjoituksen alussa.  Olivat varmaan lukeneet muutamia sivuja, ajatelleet että ketä kiinnostaa, haukotelleet ja työntäneet käsikirjoituksen palautuskuoreen.  Etnisyys ei ole ollut muodissa 2010-luvulla. Seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvuilla etnisten kirjailijoiden teoksia julkaistiin paljon. Niitä myös suomennettiin. Minä muistan Tšingiz Aitmatovin, Anatoli Kimin, Juri Rytheun ja Juvan Šestalovin. He olivat Guzel Jahinan  edeltäjiä.  Naisia ei ollut, tai  heitä  suomennettu.

Jahinan onni kääntyi Hän löysi oikean lukijan, kun hän antoi ”kenellekään kelpaamattoman” käsikirjoituksensa  Elena  Kostjukovitšille,  ukrainalais-italialaiselle kääntäjälle, esseistille, editorille ja  kirjallisuusagentille,  jonka  ”talliin” ( = ELKOST  International Literary Agency)  kuuluvat  mm. Ljudmila Ulitskaja, Andrei Bitov ja Boris Akunin. Kostjukovitš näki romaanin mahdollisuudet,  ja niin Suleika avaa silmät sai  ilmaa  siipien alle, voitti kolme  kirjallisuuspalkintoa ja lensi ulkomaille. Tähän mennessä sen käännösoikeudet  on myyty  21:een  maahan.

Guzel Jahina  Helsingin  kirjamessuilla 2016. Ruutukaappaus.

 Uuteen  elämään!

Jahinan romaani kertoo Suleikan tarinan. Suleika on luku- ja kirjoitustaidoton talonpoikaisnainen, joka on joutunut viisitoistavuotiaana naimisiin  ja elänyt  siitä pitäen  kotiorjana  miehensä ja  ilkeän anoppinsa  määräysvallassa.  Hänen  osansa on yhtä ankea kuin   kalevalaisella miniällä (kts.Kalevalan runo  23).

 Tataarikylän elämää ovat säädelleet šaria-laki, vuosisataiset perinteet sekä kansanuskomukset,  jotka eivät  paljon  poikkea inkeriläiskylien uskomuksista Naiset ovat perinteen kantajina opettaneet  sukupolvesta toiseen  tyttärilleen miten  kunnon   naisen tulee elää ja olla.   Tavat ja perinteet ovat pysyneet samoina vuosisatojen ajan.

Suleika oli kolmekymmentävuotias, kun pakkokollektivisointi vapautti  hänet  entisestä elämästä. Mies tapettiin, anoppi jätettiin taloonsa kuolemaan ja kylän puolueosasto päätti, että Suleika karkotetaan  Siperiaan ”ensimmäisen luokan kulakkielementtinä.”

”Kuljetan teidät kansalaiset häädetyt kulakit uuteen elämään. Matkustatte vapautumaan vanhan maailman kahleista kohti uutta vapautta”, julisti karkotettujen kuljetuksen komendantiksi määrätty nuori turvallisuuspoliisin (OGPU:n) mies Ivan Ignatov karkotusmatkan alussa. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, se piti paikkansa Suleikan kohdalla.

 Matkalla Siperiaan Suleika ajattelee härkävaunun lavitsalla istuessaan miehen vieressä: ” on synti istua näin lähellä vierasta miestä. Sitä häpeäisivät esi-isätkin kolmanteen polveen saakka, sanoisi äiti. Niin, tiedän sen, äiti. Mutta kun sääntösi soveltuivat vanhaan elämään. Nyt on sen sijaan, miten se Ignatov sanoikaan, uusi  elämä. Ohoh, millainen meillä nyt onkaan…”

Suleikaa hävetti koko ajan. Hävetti haju joka lähti pesemättömästä ruumiista. Hävetti  huiviton pää. Hävetti kyykistyä kaikkien nähden käymälän verhon taakse. Hävetti  painautua lavitsalla öisin  nukkuvaa  professori Leibea vasten, että olisi edes vähän lämpimämpi.  Eniten hävetti raskaudentila, jota hän joutui kantamaan kaikkien nähden. Ensi kertaa elämässään hän ei pystynyt kätkemään salaisuuttaan.

Puoli vuotta kestäneen kuljetuksen aikana pakkosiirrettävistä kuoli joko tauteihin tai nälkään  yli puolet. Ensimmäisinä kuolivat lapset ja vanhukset.  Laihaa soppaa sai joka toinen päivä, eikä aina silloinkaan,  leipää ei ollut ollenkaan,  nälkään oli tarjolla vain kuumaa   vettä.  Komendantin    kävi  sääliksi nälkiintyneitä,   niinpä  hän lahjoi   eräässä  pysähdyspaikassa asemapäällikön, ja  sai sangollisen hirssipuuroa, mutta ei yhdellä sangollisella pitkälle potkittu.

  Ihme että  Jahinan  isoäiti, joka  oli  ollut silloin lapsi,   oli  säilynyt  hengissä.  Aikuisena hän muisti matkasta vain proomun uppoamisen Angara-joella. Sen mukana hukkui kolmesataa ihmistä.  Suurin osa oli  kuollut  junakuljetuksen aikana, ja osa oli karannut. Noin kahdeksansadan pakkosiirrettävän  kuljetuksesta   oli jäänyt   jäljelle vain   29 henkeä ja komendantti.  Suleika jäi henkiin. Angara-joesta hänet oli pelastanut Ignatov. Miksi? Sitä Ignatov itsekin ihmetteli.

 Karkotetut olivat haaksirikon jälkeen kuin robinsoneja autiolla saarella, paitsi että Siperiassa olot olivat paljon ankarammat. He rakensivat Angaran rannalle korsun, jossa asuivat talven yli, ja elivät riistalla, jota saivat  satunnaisesti taigasta. Suleika synnytti pojan, joka ei kuollutkaan pian synnytyksen jälkeen niin kuin Suleikan neljä tytärtä.  Kun maito ruuan puutteen vuoksi ehtyi, hän imetti poikaa omalla verellään.  Näin he sinnittelivät talven yli, ja poika jäi henkiin.

 Jäiden sulamisen jälkeen leiriin rahdattiin  vartijoita ja lisää  karkotettuja.  Leirin komendantiksi määrättiin Ivan  Ignatov  vastoin  tahtoaan.  Hän oli ”aatteen mies sormenpäitään myöten,” kuten hänen esimiehensä NKVD:stä sanoi, mutta hänen ”syntilistansa” kuljetuksen ajalta oli niin iso, että  hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tehtävä vastaan ja jäädä  GULAG:iin.  Hän oli ”samassa  veneessä” vankien kanssa,  hänellä ei ollut vapautta. 

Historiallista realismia 

Minä luin suurella mielenkiinnolla karkotuspaikan historiaa. Se oli yksi GULAGin monista vankileireistä, joita hallinnoi  turvallisuuspoliisi (OGPU sittemmin NKVD).  Se ei ollut yhtä paha paikka kuin ojennustyöleirit; piikkilanka-aidat ja vartiotornit puuttuivat.  Vangit tekivät työtä kahdessa vuorossa. He kaatoivat taigassa puita metsäteollisuuden tarpeisiin. Vain harvat selviytyivät päivänormista, naiset eivät koskaan, siksi päivittäistä ruoka-annosta vähennettiin usein. Leiri sai pääasialliset tulonsa puunhakkuusta.  Työ oli pakkotyötä ja olot olivat ankeat, talvisin nähtiin nälkää.  Paljon väkeä kuoli  joko nälkään  tai tauteihin.  Ensimmäisenä kesänä karkotetut rakensivat kolme parakkia, ruokalan, komendantin talon, vartioiden hirsimökin ja sairaalan.   Leirin keskelle pystytettiin agitaatiotaulu, jossa julisteet vaihtuivat tiuhaan.  Niiden tarkoitus oli ”riistäjäluokan” uudelleenkasvatus.

Kerhotalo rakennettiin,  kun korkeimmalta taholta  oli tullut määräys, että sellainen  piti olla, jotta agitaatio- ja  kulttuuripuoli  saataisiin järjestykseen.  Mutta kerhotalo seisoi  enimmäkseen tyhjänä. Kukaan ei viitsinyt käydä Taistelevien ateistien liiton tai Alas lukutaidottomuus –yhdistyksen kokouksissa. Agitaatio ei purrut talonpoikiin, uudelleenkasvatuksesta huolimatta he alkoivat jälleen ”kulakoitua” - rakensivat pikku mökkejään asutuksen reunoille, viljelivät maata ja hankkivat karjaa. Minunkin isoäidilläni oli lehmä, se antoi maitoa ja kynti pellon, kun ei ollut hevosta eikä härkää.

Myöhemmin turvallisuuspoliisi luovutti leirin Metsätalouden kansankomissariaatille. Leiri muuttui asutukseksi ja karkotetut siirtolaisiksi. Komento jäi turvallisuuspoliisille ja ilmiantajia värvättiin siirtolaisten  keskuudesta tarkkailemaan ja raportoimaan   mitä  asutuksessa puhuttiin.   Systeemi toimi kuten muuallakin yhteiskunnassa, pelko piti ihmiset kurissa.  Värvääminen oli helppoa, monilla kun oli lapsia, heikkouksia tai jotain muuta suojeltavaa, millä värvärit kiristivät ihmisiä ilmiantajiksi.  Suleika ei suostunut raportoimaan  mitä kuuli komendantin  talossa, vaikka   värväri  muistutti, että hänellä on poika.

Suleika ja tunteet 

Olen vuosien varrella lukenut GULAG-kirjoja, sekä faktaa että fiktiota.  Ne ovat olleet miesten kirjoittamia.  Guzel Jahinan kirja on  ensimmäinen  naisen kirjoittama romaani, jonka  olen  aiheesta lukenut.   Ehkä siksi se teki minuun suuren vaikutuksen.  Jahinan  mukaan kirjan   keskeinen   teema on Suleikan  henkilökohtainen vapautuminen,  hänen tiensä  itseymmärrykseen. (Katso: http://areena.yle.fi/1-3790485?autoplay=true).   

 Ulkoiset olosuhteet pakottavat Suleikan muuttumaan  sisäisesti. ”Kaikki mitä äiti oli opettanut, mitä oli pidetty oikeana ja  tarpeellisena miehen kotona, mikä oli tuntunut  muodostavan  hänen olemuksensa  ytimen, perustan, sisällön – se kaikki  hajosi, lahosi, tuhoutui.”   Hän lakkasi  rukoilemasta  ja muistelemasta miestään, anoppia ja kuolleita tyttäriään.  Hän teki asioita jotka ennen olivat tuntuneet häpeällisiltä ja mahdottomilta: kuului metsästysartelliin, kävi metsällä yksinään, teki työtä ruokalassa vieraan miehen rinnalla ja  asui    karkotuspaikan       sairaalassa     professori Leiben kanssa.  Se oli varmaankin hänen pelastuksensa niiltä nöyryyttäviltä kokemuksilta, joita naiset GULAGissa joutuivat kokemaan.  Mutta häpeäntunteesta Suleika  ei  ollut vapautunut. Kun hän vei päivittäin  ruokaa  komendantin taloon ja  Ignatov katsoi  häntä,  hän tunsi miten hän muuttui  hunajaksi,  kädet  jotka  laittoivat  ruuan pöydälle, ikään kuin valuivat pitkin kupeita, jalat  liimaantuivat lattiaan ja  pää  pehmeni.

”Aviomiehen murhaaja  katsoi häneen  aviomiehen katseella, ja hän muuttui hunajaksi. Se aiheutti tuskallista, sietämätöntä, hirvittävää häpeää. Kuin koko hänen  häpeäntunteensa, mennyt ja nykyinen, olisi sulanut yhdeksi ja koonnut itseensä kaiken, mitä hän ei ollut hävennyt riittävästi tämän mielettömän vuoden aikana: monet yöt jotka  hän oli viettänyt vieraiden ihmisten, vieraitten miesten  kanssa  kylki vankityrmien pimeydessä ja junavaunun ahtaudessa: raskausajan, jonka hän oli elänyt ihmisten silmissä ensimmäisistä kuukausista  loppuun asti; julkisen  synnytyksen. Peittääkseen edes jotenkin tämän häpeän ja voittaakseen sopimattomat ajatukset  Suleika  kuvitteli usein suuren mustan teltan paksuista, huonosti muokatuista  lampaannahoista kuin baškiirien jurtan. Teltta  peitti tiiviinä huppuna  komendantintoimiston ja Ignatovin, helma sulkeutui, ja kaikki lihallinen, hävettävä ja ruma jäi sen sisäpuolelle.”

 Minusta musta teltta on hieno metafora siitä miten ihmisen psyyke pystyy suojautumaan ahdistavilta ajatuksilta ja tunteilta, ja säilyy särkymättä vaikeissakin olosuhteissa. Vastaavanlainen metafora on professori Leibeä suojaava muna. Se kasvoi hänen ympärilleen vallankumouksesta aiheutuneiden järkytysten jälkeen. Muna suojasi nykyhetkeltä ja pyyhkäisi myös menneisyydestä kaiken epämieluisan pois.  Professori eli kymmenen vuotta puolihulluna, kunnes muna särkyi Angarajoen rannalla Suleikan synnytyksen aikana, ja Leibe löysi alkuperäisen kutsumuksensa.  Hän oli koulutukseltaan lääkäri, joka oli halunnut erikoistua gynekologiksi, mutta  isän  tahdosta  oli erikoistunut  kirurgiksi.  Karkotuspaikassa hänestä tuli selväjärkinen lääkäri, joka hoiti praktiikkaa kuusitoista vuotta, ja kutsuttiin sen jälkeen  aluekeskuksen sairaalan  ylilääkäriksi.

Käärmenoita

Jahinan mukaan yksi kirjan teemoista on se, miten Suleika ylittää mytologisen tajuntansa. Toisin sanoen vapautuu menneisyyden painolastista,  kuten minä sen ymmärsin.    Se käy  hitaasti, sillä ei  ihminen   helposti  menneestä    pääse irti.  Se elää hänen unissaan ja alitajunnassaan, ja toistaa itseään.

Tataarikylän hyvät ja pahat henget (kynnyksen, läävän,  kylän reunan, ynnä muiden paikkojen haltiat)   jäivät kylään, kun  Suleika pakotettiin lähtemään sieltä, mutta  anopin  henki  seurasi häntä.  Syyttä ei Suleika kutsunut anoppia Käärmenoidaksi. Hän oli lähes satavuotias matriarkka, joka oli   alistanut nuorimman poikansa sylikoirakseen. Vielä viisissäkymmenissä poika iltasin vietti tuntikausia  äitinsä  luona juttelemassa,  pää äidin sylissä.   Suleikan kanssa  mies ei jutellut, kunhan murahteli.

Anopilla oli taikavoimia ja näkijänkykyä. Vähän ennen karkotusta Käärmenoita ennusti, että Suleika kuolee ja joutuu helvettiin, mutta hän itse ja hänen poikansa jäävät taloon.  Niin kävi, tosin Suleika ei kuollut, mutta joutui Siperian helvettiin, ja Käärmenoita sekä hänen tapettu poikansa jätettiin taloon.

Käärmenoita ilmestyi Suleikalle Siperiassa neljä kertaa kuudentoista vuoden aikana ikään kuin hän olisi vartioinut ylisistä tai alisista ilmoista  sekä Suleikan moraalia   että pojanpoikansa  henkeä, ja   ilmestynyt   paikalle aina kun   poika oli vaarassa.  Jokainen Käärmenoidan  käynti  voimisti Suleikaa.  Kolme kertaa käyntien jälkeen  hän pelasti poikansa kuolemasta.

Käärmenoidan neljäs ilmestyminen oli erilainen.  Hän seisoi Angaran rannalla, kun Suleika juoksi itkien päin häntä ja kompastui  hänen syliinsä, kietoi kädet hänen ympärilleen ja itki itkemistään. Suleika oli poissa tolaltaan, koska hänen poikansa aikoi hylätä hänet ja karata asutuksesta Leningradiin taidetta opiskelemaan. Pojalla ei ollut papereita, ei mitään mahdollisuuksia selvitä pakomatkasta joutumatta vankilaan.  Suleika itki anopin  jykevää rintaa vasten hätäänsä ja tuskaansa.  Eikä anoppi  syyllistänyt häntä, ei haukkunut  huoraksi ja  uhannut taivaan rangaistuksella kuin sadistinen omatunto, kuten  edellisillä käynneillään, vaan kertoi miten hän nuorena naisena oli etsinyt  kuolemaa, pelastusta onnettomasta rakkaudesta  urmanista ( = erämaa, taigan tapainen paikka  tataarikielellä),  mutta ei  ollut  löytänyt sitä sieltä.

Käärmenoitahan puhui kuin ihminen!  Suleika vetäytyi hämmästyneenä kauemmas anoppinsa sylistä katsoakseen häntä silmiin ja näki   syleilevänsä vanhaa, ryhmyistä lehtikuusta.  Luulen, että tämä oli se hetki,  jolloin  Suleika  avasi silmänsä, tai kuten  Jahina  sanoi: ylitti  mytologisen tajuntansa.

Entisenä psykologian opiskelijana minä sanoisin, että Suleika  veti  takaisin  projektion, jonka hän  oli aikaisemmin heijastanut  ulkoiseen maailmaan.  Ja niin hän löysi itsensä ja sisäisen voimansa.  Hän ymmärsi, että hänen  on päästettävä poika menemään. Hän lähti pyytämään Ignatovilta pojalle papereita. Ignatov kirjoitti uuden  syntymätodistuksen, johon  merkitsi  pojan  isäksi  punasotilas Ivan Ignatovin.  Kulakin poika ei  olisi  päässyt silloisessa neuvostoyhteiskunnassa Repin-instituuttiin eikä minnekään  muuallekaan.  Maailmassa   oli sentään vielä olemassa rakkautta ja vilpittömyyttä!

 Suljin Janinan  romaanin  liikuttuneena. Sen loppu puhutteli tunteitani  kuin kelpo elokuva.  Seuraavana yönä uneksin, että olin Sirkka Turkan kanssa Venäjällä pitkällä junamatkalla. Se oli alkanut asemalta, joka muistutti  Kazanin asemaa Moskovassa.  Mutta sitä mihin matka päättyi, en muista.  Ehkä  se  päättynyt mihinkään  ennen kuin heräsin   nostalgian vallassa.

  

Naisasiaa

Hanna Weselius.  Alma! WSOY 2016

Vuonna 2014 kustannusliike WSOY julisti Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun, johon toivottiin   ”persoonallisella tavalla  omaa aikaamme kuvaavia proosakäsikirjoituksia”. Kilpailu oli avoin kaikille niille, jotka eivät olleet julkaisseet aikaisemmin kaunokirjallista teosta. Hanna Weselius otti haasteen vastaan  ja kirjoitti romaanin, joka  voitti kilpailun. Sen nimi on Alma!   Takakansitekstin mukaan kirjan ytimessä on Alma Mahler  (1879-1964).  Mutta  hetkinen, mitä tekemistä   Alma Mahlerilla on  oman aikamme kanssa?  No, luetaan ja katsotaan.

Huhtikuu Helsingissä vuonna 2014

Kirja alkaa huhtikuun 14. päivän  vastaisena  yönä. (Tarkkaa päivämäärää ei kerrota kirjassa, mutta se selvisi googlaamalla) Päähenkilö Aino istuu yöbussissa. Vasapäätä istuva maahanmuuttajapoika tuijottaa häntä  herkeämättä ja  yrittää   flirttailla hänen kanssaan, mikä herätttää hänessä   ristiriitaisia tunteita . Hän vetää hametta polviensa yli eikä lähde pojan mukaan, vaikka tämä kutsuu häntä.   Aamulla Aino lukee  uutisia netistä:  yön  aikana 234 nigerialaista koulutyttöä on siepattu Chibokin kylästä. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien ( = Boko Haramin) panttivankeja. Ei tiedetä  minne  heidät on viety.

Kaikkitietävä kertoja ”me” kuin monikollinen Elohim, luoja-jumala, tarkkailee yläilmoista ison silmän tavoin huhtikuun 14. päivän tapahtumia maan pinnalla, pääasiassa Helsingissä, mutta suuntaa katseensa myös Välimerelle, jossa venepakolaiset kamppailivat elämästä.

Monikon ensimmäistä persoonaa ovat käyttäneet entisajan romaanikirjailijat ja kuninkaalliset.  Nykyromaanissa se toimii ironisena etäännyttämiskeinona,  viittauksen tavoin, että  tämä on ”vain” tarinaa. Todellisuus on paljon julmempaa ja monimutkaisempaa.

Näyttönäkökulma 

Kaikkitietävän kertojan katse  vaihtaa  näkökulmaa tiuhaan. Se  kääntyy  milloin  kirjan Ainoon, milloin hänen mallityttöönsä,  milloin  kaupungin  lastenvalvojaa,  nimettömään lakimiesnaiseen, jonka  vastaanoton  Aino  laiminlyö,  milloin  maahanmuuttajapoikaan, joka  on  kirjan ainoa  lähes  sympaattinen mieshenkilö. Hän on melkein lapsi, vain  kuusitoistavuotias ja ironista kyllä lastenvalvojan seksuaalilemmikki. Välillä katse seuraa pulun kattoperspektiivistä huhtikuista kaupunkia.  Välillä näkökulma vaihtuu minäkertojan näkökulmaksi ja samalla vaihtuu myös aika ja paikka. 

Näyttönäkökulman vaihtuminen haastaa lukijaa tarkkaavaisuuteen.  Minun oli luettava kirja kahteen kertaan, ennen kuin palaset loksahtivat paikalleen.

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti minäkertoja, joka tirkistelee Alma Mahleria ikkunoiden takaa Wienissä ja New Yorkissa viime vuosisadalla.  Hän on kuin sinnikäs ihailija-stalkkeri, joka hiippailee ihailun  kohteen perässä piiloutuen puiden  ja kadunnurkkien taakse.   Kuka hän on ja miksi  hän on niin kiukkuinen Almalle?

Ehkä hän on joku taisteleva feministi., joka on lukenut Sylvia Plathia, minä arvelin. Hän haluaisi pelastaa Alman ja ”kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset.”  Sävellä Alma, minä  rukoilen, hän anoo. Mutta Alma ei sävellä, ja hän  sättii Almaa puuterivipaksi, marinoiduksi luumuksi, lehmäksi: ”Sinusta ei ollut mitään  hyötyä suffragettien  sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Ei, sinä olit jo nuorena lehmä.”  Hänen mielestään  Alma  on ”kyvytön  näkemään tilanteelle  mitään muita vaihtoehtoja kuin toisia miehiä.”  Alma oli luopunut Gustav Mahlerin vaatimuksesta säveltäjänurasta mentyään naimisiin tämän kanssa. Samoin kävi monille viime vuosisadan naistaiteilijoille.  Heitä ei kukaan kannustanut jatkamaan uraa.

Varoitus! Kohta seuraa paljastus. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen yli, jos  ei vielä ole lukenut kirjaa.

 Ajattelin, että Alma  saattaisi olla  Ainon   sivupersoona, johon  Aino purkaa  raivon ja  turhautumisen  tunteitaan,  kunnes  selvisi että  minäkertoja onkin nimetön  lakimiesnainen,   tuo järjestyksen nainen, joka  saisi koulutuksellaan paremmin palkatun työn, mutta  joka   tuntee  kutsumusta pelastaa naisia typeriltä miehiltä.  Mutta hänen pintansa  alla  kiehuu  ärtymys ja lähes  raivo   pelastettua naista kohtaan, josta ” ei koskaan  tule olemaan  mihinkään”.   Kenties hän on joskus halunnut tulla ”joksikin”, mutta on haudannut  toiveensa  ja projisoi  nyt  pettymystä ja turhautuneita tunteitaan sekä   asiakkaaseen että    Almaan.   Hän on kiinnostavan  ristiriitainen ihminen.   Hän tilittää  kuvittelemalleen Almalle seuraavasti: ”Minä en osaa  kohdata toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä vaadin aina liikaa. Minä olen itse piiskannut itseäni niin paljon etten pysty antamaan toisillekaan heidän heikkouttaan  anteeksi. Minä halveksuin ja painostin ja  syyllistin sinua vaikka minun olisi pitänyt tukea. Minä en nähnyt sinua. Minä…”

Ainon uni

Kirjan alussa öisen bussimatkan jälkeen  Aino näkee unen. Se on tyyppiuni, jonka kaltaisia seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat naiset näkevät.   Aino ystävänsä kanssa eksyy jollekin sivukujalle, jossa miehet tuijottavat heitä ja huutelevat heille. He eivät löydä takasin pääkadulle. Kauhu valtaa heidät. Joku seuraa heitä, he juoksevat pakoon. joka puolella tuijottavia katseita, mutaa ja likaa.  He eksyvät yhä pahemmin ja joutuvat maan alle: ”Seinän vieressä seisoo jonossa neljä tai kuusi  alastonta  naista. Heidät on kahlittu ketjuilla kaakeliin. On selvää että he ovat siinä kaikkien käytettävissä, milloin vain, vuorokauden ympäri.”  Kiinnostava uni, kuten kaikki kirjallisuuden unet. En koskaan hyppää niiden yli, koska syventävät henkilökuvaa ja valaisevat sisältäpäin henkilöiden elämäntilannetta ja tunteita.  Unet eivät synny tyhjästä, niillä on aina  jokin  yhtymäkohta todellisuuteen.

 Aino yrittää tasapainoilla perheen ja uran välillä.  Hän on taidemaalari ja  kahden kouluikäisen tyttären  yksinhuoltaja.   Näyttely lähestyy ja stressi painaa päälle.  Hän piirtää työhuoneella uutta mallia. Kun kuva ei ota onnistuakseen , hän  näkee   siinä häpeällisen kyvyttömyytensä ja   sisäinen ääni jankuttaa: ”sinä et pysty,  sinä et pysty, sinä et vain pysty etkä tule ikinä pystymään.”  Hänestä tuntuu, että syyllinen kaikkiin onnettomuuksiin on kohtu, jonka  vuotamisesta hän näkee painajaisia. 

 Ainolla ovat asiat  paremmin kuin Almalla.  Naiset ovat taistelleet itselleen tasa-arvon miesten kanssa. Heillä on nykyään enemmän vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa  unelmiaan kuin  Almalla aikoinaan.   Edistystä on tapahtunut, mutta naisia väheksyvät vihamieliset asenteet muhivat edelleen kollektiivisen kulttuurin  tiedostamattomissa  syvyyksissä, josta  ne   nousevat esiin  kuin  Ainon unen uhkaavat  hahmot.  Nykyään  niiden asenteiden näyttämönä  ovat  netin keskustelupalstat.  Aino lukee matkalla työhuoneelleen jostain kumman syystä haukkumaketjua, jossa raadellaan palasiksi jotain yökerhotanssijatarta tähän tapaan: ”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia. muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan… Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi… Saatanan siiderivalas.”

Ajat eivät ole muuttuneet sitten Alman päivien. Häntä haukuttiin  julkisuudessa tähän tyyliin:  ”Tehostaakseen hiipuvaa viehätysvoimaansa hän käyttää valtavia strutsinsulkahattuja; kukaan ei tiedä haluaako hän näyttää ruumisvaunuja vetävältä hautajaishevoselta vai uudestisyntyneeltä d’Artangnanilta. Lisäksi hän on puuteroitu, ehostettu, parfymoitu ja päissään.  Tämä paisunut valkyyria juo kuin kala.”  Ja tämän kirjoitti  nainen,  muuan Claire Goll,   jonka   minäkertoja  toivottaa helvettiin  ”siihen  erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät  ne naiset jotka eivät  tue toisiaan.” Feministeillä riittää töitä, jotta naiset hyväksyisivät itsensä ja toisensa  sellaisinaan. 

Isoäidin lifestyle –blogi 2

Kävin viime perjantaina Yaoyi Kusaman näyttelyssä HAM:ssa (= Helsingin kaupungin taidemuseossa) Kuvassa Kusaman installaatio peileistä ja täplikkäistä pehmopeniksistä  - sellaisilta ne minusta näyttivät.   Seison kuvan oikeassa laidassa kuvaamassa poikaani ja hänen tyttöystäväänsä.

Kusaman mukaan hänen teostensa penikset ovat syntyneet   peloista seksiä  sekä miehiä kohtaan (kts. Pia Parkkisen  kirjoitus: Japanilainen pilkuttaa kuolemaansa asti - pakkomielteet ja hallusinaatiot tekivät Kusamasta  mestarin.)  Hänellä oli  traumaattinen lapsuus.  Isä oli naistenmies.  Mustasukkainen äiti pani tyttärensä vakoilemaan isän  harha-askeleita, ja    kohteli  muutenkin pikku-Yaoyita  huonosti.

Kusama lähti vuonna  1953 Yhdysvaltoihin ja jäi sinne viideksitoista vuodeksi. Hänestä tuli siellä pop-taiteen, minimalismin ja  feministisen taiteen edelläkävijä  sekä avantgardistisen  taideliikkeen kärkihahmoja  (vaikutti mm. Andy Warholin ja  Claes Oldenburgin taiteeseen).  Vuonna 1973 hän palasi takaisin  Japaniin,  jossa  sai niin penseän vastaanoton.

Omakuva  ”Minä joka tein itsemurhan” vuodelta 1977, jolloin   hän  hakeutui  Seiwan mielisairaalan. Hän valitsi sen vapaasta tahdostaan vakituiseksi residenssikseen. Hän asuu siellä edelleen. Samana vuonna kuin ”itsemurhataulu” häneltä ilmestyi runokokoelma, seuraavana vuonna esikoisromaani. Hän on kirjoittanut tähän mennessä yhdeksän romaania ja omaelämäkerran.  Sairaalassa hän alkoi maalata akryyliväreillä isokokoisia ja värikkäitä tauluja, joissa hän purki lapsuuden traumojaan ( kaksi kuvaa alla).

Kusama on sanonut, että ilman taidetta hän olisi tappanut itsensä aikoja sitten. Hän on nyt 87-vuotias ja maalaa yhä.  Ei hän  ”täyshullu” ole, koska on pystynyt tekemään yhteistyötä tällä vuosikymmenellä suunnittelija Marc Jacobsin ja  Louis Vuitton-firman kanssa ( mm. näyteikkunoita ja sekä muoti- ja asustekokoelma).

 Kurpitsat ovat Kusaman tunnetuin teema. Hän maalasi ja piirsi niitä jo 1940-luvulla ja palasi teemaan kahdeksankymmentäluvulla.  Hän on kertonut ensikohtaamisestaan lapsena kurpitsan kanssa seuraavaa: ”Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli yhä kasteesta märkä, sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto lumosi minut. Eniten  minua viehätti kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.”  Ei hänen lapsuutensa  voinut olla täysin onneton, koska luonto puhui  hänelle.

Näyttelyn jälkeen

Kusaman peili-installaatiot ja  maalaukset olivat niin vaikuttavia, että  päätäni huimasi, kun astuin  museosta kadulle. Seuraavana  päivänä  ostin   Stockan  Hulluilta päiviltä   vihreätäpläisen Marimekko-tunikan.   Sen täplät  näkyvät himmeästi  kuvassa,  jonka otin  tänään kotiparvekkeella.  Selfiet eivät vielä ota  minulta oikein onnistuakseen.  Täytyy opetella hymyilemään itselleen. 

Kuvaamisen jälkeen rupesin lukemaan Pia Ingströmin Lentävää  feministiä. Se kertoo seitsemänkymmentäluvun suomenruotsalaisista feministeistä. Vahinko, että en kohdannut heitä silloin, tuli mieleeni.  Olin kirjoittanut sen vuosikymmenen alussa  feministisen esikoisromaanin ( Irti, WSOY 1970). Se ei saanut tuulta siipiensä alle, koska  kun suomenkielisellä puolella ei aika ollut vielä kypsä feminismille.  Se aika tuli vasta kahdeksankymmentä luvulla.