Markku
Eskelinen. Raukoilla rajoilla.
Suomenkielisen
proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016.
Olen
lukenut Eskelisen kirjallisuushistoriaa yön pikkutunneille asti kuin jännää
romaania malttamatta laskea sitä käsistäni. On muuten ainoa
kirjallisuushistoria jonka olen lukenut kannesta kanteen. Ne muut joita oli pakko lukea, kun opiskelin
nykyiskansainkirjallisuutta (nyk. yleinen kirjallisuustiede) ja kotimaista
kirjallisuutta Helsingin yliopistosta, olivat
niin tylsiä, että koskaan
saanut niitä luetuksi. Tenteistä
selvisin kai pelkän yleissivistyksen ansiosta.
Niihin
muihin verrattuna Eskelisellä on etuja, jotka tekevät hänen
kirjallisuushistoriastaan vetävän. Hänellä on terävä kynä. Hän kirjoittaa siekailemattoman
subjektiivisesti kuin kaunokirjailija.
Hänen historiassaan ei esiinny ”arkiseen tylsyyteen taittuvaa
objektiivisuutta,” kuten aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa. Hänellä on selkeä
näkemys siitä mitä suomalainen proosakirjallisuus on ja mitkä tekijät ovat
vaikuttaneet siihen millaista se on. Näkemys tosin hämärtyy teoksen loppupuolella.
Nykyhetken virtauksia on vaikeata
jäsentää, kun elää itse niiden virtausten keskellä. Pitäisi astua ajan ulkopuolelle (mikä on
mahdottomuus), että saisi perspektiiviä ja näkisi mikä nykyhetken
kirjallisuudessa on todella merkityksellistä.
Minulle
teoksen parasta antia olivat 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, ne taustavoimat
(politiikka ja yhteiskunta), jotka vaikuttivat kirjallisuuteen. Erityisesti
Joel Lehtosen symbolistiset varhaisteokset ja Algot Untolan
(alias Irmari Rantamala, alias J.
I. Vatanen, alias Maiju Lassilan jne.)
elämä ja tuotanto alkoivat kiinnostaa minua, kun luin
Eskelisen esittelyn heistä.
Jotain Untolan vaiheista tiesin
entuudestaan, muun muassa sen että hänen teloittajiensa joukossa olisi ollut
runoilija Gunnar Björling. Tieto on peräisin Leo Lindsteniltä, joka en pidä
luetettavan tiedonantajan, tuskin hän
harrasti lähdekritiikkiä.
Eino
Railo, vaikutusvaltainen kirjallisuustoimija, oli yksi Algot Untolan jälkimaineen
mustaajista. Hän oli Kustannus Oy Kirjan toimitus- ja kirjallinen johtaja, joka
oli hylännyt Untolan alias J.I. Vatasen käsikirjoituksen Tehtaalla, koska se oli hänen mielestään muun muassa ”tukahduttavan
lohduton ja yksitoikkoinen.”
Nykykirjailijat tuskin saavat yhtä masentavia hylkykirjeitä. Otava julkaisi sen vuonna 1915 nimellä Kuoleman rajoilla, tekijännimenä oli
Irmari Rantamala.
Railo oli
minulle tuttu nimi jo lapsuudenkodista.
Meillä oli hänen moniosainen kirjallisuushistoriansa, isän kirjaston
alimmalla hyllyllä, josta kissa, meidän kirjallisuus- ja taidekriitikkomme,
veti lattialle pari osaa ja kynsi niiden sivut lukukelvottomaksi silpuksi. Railo
oli myös isäni inhokki syistä, joita en
tiedä.
Raukoilla rajoilla -blogi
Eskelinen perusti blogin, jossa hän tarjoilee haarukkapaloja
proosahistoriastaan ja nostaa esiin unohtuneita kirjailijoita ja kirjoja, mm.
Maria Vaaran Likaiset
legendat. Se oli
vaikuttava kirja 1970- luvulla, jolloin
luin sen. Siihen aikaan ilmestyi paljon ”hulluuskirjoja.” Antipsykiatria oli
muodissa. R.D. Laingia ja muitakin antipsykiatreja käännettiin
suomeksi. Ne kaikki olivat miehiä. Naiset kirjoittivat romaaneja. Muistan tuolta vuosikymmeneltä Sylvia Plathin Lasikellon alla, Mary Barnesin Matkan hulluuteen ja Hannah Greenin En
luvannut sinulle ruusutarhaa.
Me
sankarit nostatti pienen
kirjasodan. Suomen Suojelusliiton johtaja Arne lähetti
porvarillisten lehtien päätoimittajille
kirjeen, jossa hän suositteli kirjan
sivuuttamista vaikenemisella. Boikotista huolimatta kirja myi kahden painoksen verran.
Työväen lehdistössä se otettiin myötämielisesti vastaan. Konkka lähestyi
sosiaalidemokraatteja, hän avusti
Sosialidemokraattia, Kansanlehteä sekä Kuluttajain lehteä, ja oli perustamassa Proletaarikirjailijan
liittoa (tiedot Matti Linnan pro gradu -tutkielmasta Kirjailija ja kansallinen sosialisti).
Eskelinen siteeraa Kari Immosta,
jonka mukaan Konkka oli AKS:n jäsen. Se ei kuitenkaan pidä
paikkaansa. Kun pakolaisavustukset
romahtivat hänen opiskeluaikanaan, hän anoi avustusta AKS:lta ja sai kertaluonteisen
raha-avustuksen ( kts. Linna s. 51). Se ei
tehnyt hänestä AKS:n jäsentä. Hän oli ”ruutulainen”
valtiososialisti. Hän perusti Yrjö Ruudun kanssa
Suomen Kansallissosialistisen Liiton – onneton nimivalinta, joka jätti pitkän varjon heidän ylleen. Liitolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen
natsismin tai suomalaisten
äärioikeistolaisten liikkeiden kanssa. Osa jäsenistä kylläkin kannatti
natsiaatetta, mutta Ruutu erotti heidät
liitosta. Konkka toimi vajaat kolme vuotta liitossa ja kirjoitti myöhemmin tuosta ajasta
satiirisen romaanin Riisutut naamiot.
Tämä täydennyksenä Eskelisen blogikirjoitukseen.
Bonsaimodernismi
Eskelinen on keksinyt
hauskan ja omintakeisen kirjallisuustermin. Bonsai on typistetty pikkupuu, joka kasvaa ruukussa Mitä bonsaimodernismi on? Eskelisen mukaan se on behavioristista
kerrontaa suosivaa modernismia. Se kehittyi kukoistukseensa 1950-luvulla. Suomessa sen
pääkasvattajana toimi Tuomas Anhava.
Eskelinen luettelee
blogikirjoituksessa Näkökulmia
bonsaimodernismiin kymmenen modernismiklassikkoa,
jotka ilmestyivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta saapuivat Suomeen
vasta 1960-luvulla. Se saattoi vaikuttaa
täysmittaisen modernismin hitaaseen kasvuun Suomessa.
Minun huomiotani luettelossa kiinnitti se, että Kafkan Oikeusjuttua
ei ole luettelossa. Se ilmestyi suomeksi
jo 1946. Ja André Giden Vääränrahantekijät tuli
Suomeen vuonna 1950 eikä
1967, kuten luettelossa
mainitaan. Minä luin Vääränrahantekijät 17-vuotiaana
koulutyttönä viisikymmentäluvulla ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen,
että kirjallisuuden realismi alkoi tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta, ja päätin
lähteä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta. Siitä hankkeesta ei kylläkään tullut mitään
kohtalonkäänteiden vuoksi.
Jos Eskelisen blogissa olisi kommenttimahdollisuus,
olisin oikaissut vuosilukuvirheen, ja samalla pari muuta pikkuvirhettä. Mutta sen mahdollisuuden hän on sulkenut blogin lukijoilta. Hän perustelee
päätöstään seuraavasti: ”Raukoilla rajoilla on
luonteeltaan monoblogi: keskustelumahdollisuutta en tällä areenalla tarjoa,
sillä jos niin tekisin, en ehtisi toisaalla kirjoittaa kaikkea sitä mikä on jo
tekeillä.” Ymmärrän hänen valintansa. Jos bonsaimodernismin,
Tuomas Anhavan ja Antti Hyryn tuon ”melankoliaa potevan lestadiolaisen
marsun” ( Seppo Heikinheimolaista piruilua?) ihailijat ja
ystävät pääsisivät esittämään
mielipiteensä, niin Eskelisen työrauha
olisi mennyttä.