Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus alempaa). Valokuvannut Anne de Brunhoff. Kuva löytyi sivustolta Writers and Kitties. Sieltä löytyy muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen. Sinne voi lähettää kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.
Luen Perecin romaania Elämä Käyttöohje sillä silmällä löytyisikö sieltä kissoja. Tähän mennessä olen löytänyt yhden kissan sivulta 74. Se oleilee herra Smautzin huoneessa. Smautz on omalaatuisen miljönääri Percival Bartleboothin kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja hovimestari. Näin Perec kuvailee kissaa:
"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...] "Valkoinen kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin vieraaksi. Se tuli kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville Keynäs. Loki-Kirjat 2006).
Raportoin täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.
*Korjaus myöhemmin. Luotettava oulipolainen lähde kertoi , että Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan Duchat.
Ninni piirakkavuoassa päiväunilla. Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se tunkee nukkumaan. Se on lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan. Kesällä se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se rupesi hiertämään ja kiertämään näyttöruutua niin että en nähnyt kirjoittaa. Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen. Nyt se on joutunut laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu. Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.
PS. Voit vaihtaa vanhaan näkymään tästä linkistä.
Suosikkilaiskurini on Oblomov, Ivan Gontšarovin romaani päähenkilö. Laiskuus ei ole suuri synti, eivät laiskat jouda pahantekoon. Mutta Oblomoville kävi huonosti.
Tällä viikolla Valokuvatorstain haasteena on synti. Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka mukaan seitsemän kuolemansyntiä olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus, viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).
En muistanut, että Danten Helvetissä oli laiskureita, mutta siitä onkin jo kulunut melkein 30 vuotta, kun luin hänen eepoksensa. Piti lukea Helvetti uudestaan ja löytyiväthän ne sieltä. Ne olivat Bolognan hilpeitä munkkeja, jotka olivat laiminlyöneet hengelliset harjoitukset maallisten ilojen hyväksi, ja siitä syystä joutuneet helvetin kahdeksannen piirin viidenteen kuiluun, jossa heidän lisäkseen olivat myös tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on paha paikka.
Hilpeisiin munkkeihin verrattuna lihan himoon langenneilla, ylensyömäreillä ja ahneilla on lokoisat olot helvetissä. He oleilevat helvetin toisessa ja kolmannessa piirissä.
Ympäristörikolliset ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä. Samassa paikassa ovat myös ne, jotka ovat vahingoittaneet taidetta.
Siipä hengellisesti laiskat ovat Danten mukaan pahempia syntisiä kuin jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se kurja joukko, joka myy taivaan tavaraa rahasta.
Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa.
Sanoo Dante. Suomennos on Eino Leinon. Divina Commedia pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on lähes mahdotonta ymmärtää nykyisessä kieliasussaan. Selitysosasto olisi myös paikallaan, sillä nykylukijalla ei ole harmainta aavistuskaan keitä ne kaikki papit, prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee.
PS. Voit vaihtaa vanhaan näkymään tästä linkistä. ( jos haluat käyttää oikean sivupalkin blogrollia)
Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!
Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläville ja kuolleille (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila. Kokoelma sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990.
Hienoa, että runous palkittiin Nobelilla tämä vuonna - ja että voittaja on Tranströmer eikä Adonis. Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia. Kannattaa lukea. Koska Eläville ja kuolleille -kokoelmaa tuskin löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan tänne yhden runon kokonaisuudessaan.
Madrigaali
Sain perinnöksi pimeän metsän jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.
Kuvassa Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.
PS. Voit vaihtaa blogin vanhaan näkymään tästä linkistä.
Olen keventänyt blogin sivupalkkia ja palannut toistaiseksi vanhaan epädynaamiseen näkymään. Näkymää pääsee vaihtamaan klikkamalla sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa Dynamic views. Sitten voi valita millaisessa muodossa blogia haluaa katsella. Minä pidän enemmän kyllä dynaamisista näkymistä. Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.
Kuvassa Laura Orelman tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.
