Laitonta

(klik)

Tämä kalliomaalaus oli ilmestynyt tien varteen, kun sadepäivien jälkeen pyöräilin palstalle keräämään punaisia viinimarjoja.

Pensaan ylimmät oksat olivat tyhjiä. Parvi marjavarkaita pyrähti lentoon, kun saavuin paikalle. Pieniä tummia lintuja, eivät ainakaan rastaita. Niitä ei viime kesänä näkynyt. Kuka lie kertonut niille, että Juorumäellä on hyvät marja-apajat. Perunasatokin näyttää menevän parempiin suihin. Vesimyyrät ovat käyneet pureksimassa perunoihin koloja. Jäniksille olisi palstalla paljon salaattia syötäväksi, mutta ei ole kelvannut.

Päivitin oikean palkin linkkilistaa, lisäsin uusia linkkejä, mm. Mikko Saaren Kirjavinkit, joka jäi eilisestä postauksesta epähuomiossa pois.

(klik)

Tämä graffiti ei ole jokapäiväisen pyöräilyreittini varrella. Näin sen herttoniemeläisessä alikulkukäytävässä kun olin tulossa Kivinokan ympäristötaidenäyttelystä. Saa nähdä kuinka kauan se siellä seinässä on. En ymmärrä mitä haittaa graffiteista on kenellekään alikulkukäytävissä. Ne antaisivat eloa tylsän harmaille betoniseinille. Lisää graffiteja , tageja, stencileja, stickerseja ym kaduilta ja alikulkukäytävistä kameransilmään tarttunutta Graffitialbumissani, jota päivitän sitä mukaa kun uusia kuvia tulee. Niitä voi katsella diasarjana. Uusimmat kuvat ovat viimeisenä.

Bartleby ja kumppanit

(Edit 28.7.07. Korjauksia ja lisäyksiä)

Sadepäivät ovat hyödyllisiä. Tein hyytelöä punaisista viinimarjoista, pesin pyykkiä, järjestin liinavaatekaapin, luin Enrique Vila-Matasin romaanin Bartleby ja kumppanit, aloitin Samuel Beckettin romaanin Malone Dies, joogaamisen ja omaelämäkerran kirjoittamisen. Ohjeet sen kirjoittamiseen löytyvät wikiHowsta.

Enrique Vila-Matas (s. 1948, Barcelona). Kuva on Colui Che Cubita-blogista.

Bartleby ja kumppanit ( suom. Anu Partanen) on fiktion muotoon verhottu kirja kirjoittamisen mahdottomuudesta. Marcello-niminen toimistovirkailija kirjoittaa alaviitteitä kirjailijoista, jotka eivät pysty kirjoittamaan. Nuorena hän oli julkaissut pienen kirjan rakkauden mahdottomuudesta. Näin hän määrittelee tehtävänsä:

"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."

Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.

Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.

Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.

Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.

Laihana lohtuna Hesarin kulttuurisivuilta löytyi sunnuntaina Jukka Petäjän juttu Jack Kerouac-elämänkerrasta ja tiistaina Markku Paasosen
arvostelu Beckettin romaanista Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg). Malone yrittää kirjoittaa perinteellisiä kertomuksia, mutta hänen ajatuksensa harhailevat omille teilleen eikä kirjoittaminen edisty ( selvä tapaus: hänellä on Bartlebyn oireyhtymä). Hän sanoo kertomuksiaan uuvuttaviksi tarinoiksi elämästä ja kuolemasta. Se on hänen mielipiteensä, mutta se on nostettu arvostelun otsikoksi ( Uuvuttavia tarinoita elämästä ja kuolemasta) ilman lainausmerkkejä, mikä voi johtaa lukijan harhaan. Beckettin kirja ei ole uuvuttava!

Minun muistini mukaan Malonen kirjoitusyritykset olivat hauskoja. Piti kaivaa kirja hyllystä muistin virkistämiseksi. Se oli matkalukemiseni, kun matkustin Ravennaan talveksi. Kirjan välissä oli kuitti. Olen ostanut 11/12/85 klo 22.22 Silja Linen Top Shops -myymälästä Belmont Extra Mildia, hinta 6. 60markkaa ( nykyrahassa vähän päälle euro) ja Marcipanbrödia 6-pac, hinta 10.50 markkaa. Siihen aikaan minua vaivasi ankara lentopelko, joten matkustin laivalla, junalla ja bussilla Euroopan halki. Oli aikaa lukea, sillä matka kesti kolmatta vuorokautta.

Beckettin kirja auttoi minua vapautumaan kirjoituskohmeesta, johon oli ajautunut yritettyäni turhaan kirjoittaa jatkoa Tyttärelle ja Samaa sukua-romaaneille. Piti kirjoittamani trilogia, mutta hylkäsin ajatuksen. Malonen kuvaus harmaasta kanasta, joka tepasteli keittiössä ,vaikutti minuun, niin että rupesin tarkkailemaan Ravennan kanoja ja kirjoittamaan niistä.

Lopuksi muutamia kirjallisuuslinkkejä:
Dionysoksen keväässä puhutaan miesten ja naisten erilaisesta kirjamausta
Kirsi Pihan Lukupiirissä kirjalistoista
Hannu Salmen blogissa Harry Potterista ja ilonpilaajista
SusuPetal listaa kirjoja joita voi lukea laiturilla.

Minun lisäykseni kirjoihin joita voi lukea laiturilla, puiston penkillä, terassilla, junassa, bussissa ja metrossa: Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee ja aikaisemmin ilmestynyt Ryssändisko. Molemmat kirjat kertovat pakinamaisen hauskoja sattumuksia venäläisen maahanmuuttajan elämästä Berliinissä. Venäläiset ovat värikkäitä ihmisiä niin kirjojen sivulla kuin todellisuudessakin.

PS. Hesarin sunnuntaikolumnisti Annamari Sipilä on sitä mieltä (kai piruuttaan), että lukupiirit ja kirjablogit pitäisi lopettaa, ja että kirjoista puhuminen on snobbailua. Hänen mukaansa "todelliset kirjallisuuden ystävät eivät puhu kirjoista koskaan. Jotkut jopa kieltävät lukevansa lainkaan. Ainakaan he eivät mainosta lukukokemuksiaan."

Hm, enkö olekaan todellinen kirjanystävä, kun niin mielelläni puhun ja kirjoitan kirjoista jotka ovat minulle syystä tai toisesta merkittäviä? Kun lehdet kirjoittavat yhä vähemmän kirjoista, sitä tärkeämpää on kirjoittaa niistä netissä. Muutenhan kukaan ei tietäisi millaisia kirjoja on olemassa. YouTubeakin voisi käyttää kirjatietoisuuden levittämiseen. Steven Hallin Haitekstiä siellä jo onkin.

Ympäristötaidetta

Herttoniemen Kivinokassa on ympäristötaiteen näyttely. Taideteokset ovat sulautuneet ympäristöön niin hyvin, että niitä ei näe, ellei ole tarkkaavainen. Toisella käynnillä huomasin yllä olevan ympäristöveistoksen, kaksi puuihmistä jotka näyttävät mieheltä ja naiselta ( klikkaa kuvat isommiksi.) Teos on Sami Sarasalon Uudestisyntymä. Se on myös tämänkesäisen näyttelyn nimi.

Yksi suosikeistani oli kuusikon keskeltä löytynyt sininen pallo joka oli täynnä kirjoitusta. Se on Tuija Lindforsin Käpyrauhasen kehtolaulu. Kuusikosta löytyi myös tämä olento:

Olento on tehty kuivuneista kuusenoksista ja teräslangasta Teoksen nimi on Unen silta, tekijä Jenni Tieaho. Minusta olento näytti hevoselta. Olisikohan ollut nightmare, suomeksi yötamma eli painajainen. Teoksen innoittajana on ollut Saima Harmajan runo Näkymätön kuutamo.


Toisen suosikkini oli Adolfo Siuranan Palata keinuen. Tuulinen päivä antoi vauhtia pienille mehiläisvahasta tehdyille hahmoille jotka keinuivat puiden välissä.

Ympäristötaidenäyttelyistä lisää täällä. Sivustolta pitäisi löytyä linkki teosten sijaintipaikkoihin, niin ettei tarvitse eksyä ryteikköihin ja poluille jotka eivät johda mihinkään, kuten minä eksyin. Tosin en saanut linkkiä auki, mutta se ei luultavasti ole sivuston vika.
Kivinokassa on kivoja pikkumökkejä, jotka ovat katoavaa työväenkulttuuria. Tanssilavaa ei enää ole, mutta se on saanut muistomerkin - ison kiven jonka kyljessä on metallilaatta. Laatassa lukee, että tällä paikalla oli tanssilava, jolla perustettiin Dallape-orkesteri.

Kymmenen runokokoelmaa

Tommi ja Tuima ovat listanneet suosikkirunokokoelmiaan. Kasasin pöydälle kymmenen kokoelmaa, jotka ovat olleet olleet minulle tärkeitä elämän eri vaiheissa. Hyödyllinen homma, kun etsiessäni kokoelmia tulin samalla järjestäneeksi kirjahyllyt niin, että nyt kaikki runokirjat ovat samassa paikassa. Niitä kertyi neljä hyllyllistä, yhteensä 4,11 metriä, aika paljon ottaen huomioon että runokirjat ovat yleensä ohuita. Ostan runokirjoja, harvemmin romaaneja, niitähän saa kirjastosta ja niistä selviää yleensä yhdellä lukemisella, mutta runoja haluan lukea uudelleen monta kertaa.

1. Friedrich Nietzsche. Dionysos

Tämä oli ensimmäisiä aikuisten runokirjoja, jonka luin. Olin 15-vuotias, kun löysin Dionysoksen kesämökin kirjahyllystä. Kokoelma alkoi komeasti :

Sukuni ma tiedän juuren!

Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
(suom. Aarni Kouta)

Se osui suoraan ytimeeni. Komeita olivat muutkin kokoelman runot. Ne olivat sopivaa luettavaa tunnekuohuissa kamppailevalle nuorelle. Kirja kului käsissäni niin että siitä putosivat kannet.

2. Eeva-Liisa Manner. Tämä matka

Mannerin runokirja oli jokaisen runoja harrastavan lukiolaistytön "must." Voi miten kateellinen olinkaan eräälle luokkatoverilleni joka oli tavannut Mannerin Orivedellä ja kirjoittanut hänestä pienen jutun, joka ilmestyi muistaakseni Liitosalueen sanomissa. Luin kirjaa kynä kädessä ja alleviivasin tärkeitä säkeitä. Niitä kertyi paljon.

3. Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä

Toinen kokoelma, josta ovat kannet pudonneet ahkeran lukemisen seurauksena. Olin niin ihastunut kirjan runoihin, että soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen fanituspuhelun. Sanoin tekeväni esitelmää modernista runoudesta ( se oli totta) ja kysyin Haavikolta mitä tarkoittaa runo: Se tahtoo Saappaat. Haavikko sanoi, että ei runo tarkoita, runo on. Häpesin tyhmää kysymystäni, meni luu kurkkuun enkä keksinyt mitään sanottavaa. Puhelu jäi lyhyeksi.

4. Emily Dickinson. Collected Poems

Lukioluokilla löysin muutaman Dickinsonin runon Helvi Juvosen Kootuista runoista. Halusin lisää Dickinsonia ja lainasin Richardinkadun kirjastosta hänen runojaan, joita kirjoitin käsin arkistokorteille. Yksi kortti on säilynyt. Siinä lukee:

If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain;
If I can ease one life the aching,
Or cool one pain,
Or help one fainting robin
Unto his nest again,
I shall not live in vain.

Dickinsonin runoja ei siihen aikaan saanut Suomen kirjakaupoista ( tai olisi ehkä saanut, jos olisin osannut tilata).Vuosia myöhemmin ostin hänen kootut runonsa Budapestistä.

5. Kalevi Seilonen. Tosiasioita minusta














Näyte 60-luvun kirjankansitaiteesta (klikkaa isommaksi). Juhani Harri suunnitteli etu- ja takakannen. Seppo Hilpo otti kuva. Ihastuin Seilosen tosiasioihin, erityisesti hänen olentorunoihinsa, joista näyte täällä.

6. Suomen-ruotsalaisen lyriikan antologia ( toim. Nils-Börje Storbom)
Kolmas kokoelma, joka on hajonnut ahkerassa käytössä. Suosikkejani kokoelmassa olivat ja ovat edelleen: Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja ja Gunnar Björling, erityisesti Diktoniuksen Jaguaari, Enckellin Välisanat, pitkospuut... ja Björlingin kaikki runot, minkähän niistä valitsisin. Vaikkapa tämä: Minä en kirjoita kirjallisuutta.

7. Gunnar Ekelöf. Runoja

Kokoelma ilmestyi suomeksi Ekelöfin kuolinvuonna 1968. Sen ovat suomentaneet Väinö Kirstinä ja Tarmo Manelius. Saarikoski suomensi 12 vuotta myöhemmin Ekelöfiä (Epätasaiset runot), osin samoja runoja kuin Kirstinä & Manelius. Minulle heidän suomennoksensa on "ainoata oikeata" Ekelöfiä. Sain Ylioppilaslehdestä arvostelijankappaleen, mutta en muista arvostelleeni kirjaa. Menin varmaankin ihastuksesta mykäksi. Hänen runonsa ovat minulle edelleenkin tärkeitä:, mm. Ex Ponto, Non Serviam ja Ota ja kirjoita.

8. Sylvia Plath. Selected Poems

Plathin runo Daddy vaikutti yhtä voimakkaasti kuin Nietzschen Ecce homo, jota olen siteerannut yllä. Se oli kuin isku palleaan. Nykyään sanottaisiin, että runo "kolahti," mikä on huumeslangista peräisin oleva sana. Tässä ote pitkästä Daddy-runosta:

Isä, minun täytyi sinut tappaa,
Sinä kuolit ennen kuin ehdin -
raskas kuin marmori, pussi
Jumalaa pullollaan,
karmea patsas, yksi harmaa varpaasi
kuin iso Friscon hylje

Daddyn jälkeen luin kaiken mitä Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana, ja kaiken mitä hänestä oon kirjoitettu. Hän runojaan on suomennettu kahdesti. Kirsti Simonsuuri on suomentanut Plathin viimeksi jääneen kokoelman Arielin, ja Marja-Leena Mikkola valikoiman jonka nimi on Sanantuoja. Ote Daddy-runosta on Mikkolan valikoimasta.

9. Hafizin runoja

Henri Bromsin suomentama valikoima oli portti sufilaiseen mystiikkaan. Olin siihen aikaan kiinnostunut kaikista mystikoista, mutta Hafizin runot puhuttelivat eniten, ja myöhemmin myös Rumin runot. Sydämeni sykkii yhä Hafizille. Viimeisin runokirjaostokseni on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Háfezin Ruusu ja satakieli. Ostin sen viime talvena alennusmyynnistä. Hänen nimensä oli muuttunut yhdellä kirjaimella sitten Bromsin päivien.

10. Sanat että tietäisimme
Kokoelman on toimittanut Mirja Bolgár. Se sisältää 10 nykyranskalaista runoilijaa. Suosikkejani kokoelmassa ovat René Char ja Guillevic, jonka runon mukaan kokoelma on saanut nimensä ( ja minun blogini). Charilta lainasin moton Tytär-romaaniin. Se on tämä:

Mitä sanoitkaan? Puhuit niin kaukaisesta rakkaudesta
että se yhtyi lapsuuteesi.
Niin monenmoista harhautusta muistissa!

"Kukapa ei paljosta valitessaan tuntisi tekevänsä vääryyttä," kirjoittaa Mirja Bolgár kokoelman esipuheessa. Katselen runoushyllyjäni: tuossa on Anna Ahmatova , Wislaw Szymborska, Sirkka Turkka ja tuolla Jacques Jouet jonka kolmiosaista kokoelmaa Navet, linge, oeil-de vieux luin yhden talven Etelä-Ranskassa ja yritin kääntää sitä oppiakseni ranskaa. En oppinut ranskaa enkä saanut aikaiseksi romaania jota olin mennyt sinne kirjoittamaan. Miksi he eivät ole kymmenen listalla? Miksi sillä ei ole Rilkea, Yeatsia, Audenia tai Allen Ginsbergia, jotka kaikki ovat olleet jossain vaiheessa tärkeitä runoilijoita minulle? Tai Maila Pylkköstä, jonka tapasin teinityttönä? Silloin en ollut lukenut vielä hänen runojaan, mutta hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän puhui runoa. Tajusin että minusta ei ikinä tulisi runoilijaa, koska minulla ei ole kielikorvaa eikä rytmitajua, ja olen niin proosallinen, että en ymmärrä mitä hän sanoo. Kaikki listat ovat epäoikeudenmukaisia. Niin paljon jää niiden ulkopuolelle.