”Kaikista muutoksista, vaikkapa ne olisivat olleet
eduksikin koitui vain mielenlevottomuutta;
ne aiheuttivat puuhaa, huolia, juoksemista; ei voinut istua paikallaan, piti
joko myydä tai kirjoittaa jotain, lyhyesti, olla liikkeessä.”
”Kymmenet vuodet perätysten he tuhisivat, torkkuivat, haukottelivat,
nauroivat hyväntahtoisesti maalaissukkeluuksilleen tai kokoontuneina yhteen kertoivat, mitä unta kukin oli nähnyt”, kuvailee Ivan Gontšarov
oblomovilaisia romaanissa Oblomov (suom.
Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1959). He olivat Oblomovkan kylän väkeä, jossa romaanin päähenkilö Ilja
Iljitš Oblomov varttui ja jonka hän peri, kun
aika vanhemmista jätti.
Risaksi luettu Oblomov makailee minun sänkypeitteelläni.
Oblomovin opiskelut ja virka-ura
Romaanin
alkaessa Oblomov on kolmissakymmenissä oleva nuori aatelismies. Pari vuotta
sitten ”harteille oli jysähtänyt kolmenkymmenen vuoden ikä.” Hän on opiskellut Moskovassa, lukenut taloustiedettä,
tilastotiedettä, historiaa ja lakia sekä suorittanut kurssin käytännöllisessä
asianajossa. Opintojen jälkeen hän oli saanut kollegisihteerin viran
Pietarista. Virka-ura oli yllättänyt hänet epämiellyttävällä tavalla. Hän
joutui jäljentämään otteita pöytäkirjoista ja kirjoittamaan muistioita. Hän oli odottanut työltä enemmän, olihan hän
suorittanut tutkinnot Moskovassa. Hän
huokaili: ”Milloin jää aikaa elämään.” Virastossa vakuutettiin että hän pääsee
opintojaan vastaaviin töihin myöhemmin. Tämä on tuttua myös nykyajan
vastavalmistenuille. Pitää tehdä
ensin tylsiä hommia, mikäli pääsee käsiksi töihin ollenkaan.
Oblomovin virkaura kesti hädin tuskin kaksi vuotta. Hän lähetti jonkin
tärkeän asiakirjan vahingossa Astrakaniin Arkangelin sijasta, ja pelkäsi
rangaistusta niin suuresti, että toimitti virastoon lääkärintodistuksen
huonosta terveydentilastaan. Kun sairausloma läheni loppua, hän jätti
eroanomuksen. ”Näin päättyi – eikä
myöhemmin enää uusiutunut - hänen valtiollinen uransa.”
Hänellä
ei ollut aluksi taloudellisia huolia, hän oli perinyt 350 sielua (=maaorjia) ja
sai tilaltaan vuosituloja seitsemästä yhdeksääntuhanteen ruplaan. Niillä tuloilla hän oli vuokrannut isomman
asunnon Pietarin keskustasta Gorohovaja-kadulta, palkannut kokin ja pitänyt jopa
omaa parivaljakkoa, josta hän
kuitenkin luopui melko pian
tarpeettomana. ”Hän tunsi levollista iloa siitä että sai
makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään
esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden
tunteilleen, mielikuvitukselleen.” Hän oli tyytyväinen elämäänsä, kunnes eräänä päivänä...
Oblomovin
rankka päivä
Romaani alkaa päivästä, jona
Oblomov herää vastoin tapojaan jo kello kahdeksalta hyvin huolestuneena. Hän oli saanut edellisenä päivänä kirjeen
tilanhoitajalta. Asiat olivat tilalla
kehnosti, halla oli pannut viljan, talonpojat juopottelivat ja karkailivat,
verorästejä kertyi ja kuivuus uhkasi saattaa tilan lopullisesti puille
paljaille. Tuloja oli niin niukasti,
että tilanhoitajan oli pakko lähettää kaksituhatta ruplaa vähemmän kuin
edellisenä vuonna.
Oblomovilla ei ollut helppoa.
Hänen piti ajatella ryhtymistä toimenpiteisiin. Hän päätti nousta jalkeille, mutta puoli
tuntia tuskailtuaan tuli siihen tulokseen, että mikään ei estänyt häntä
ajattelemasta makuuasennossa.
Yhdentoista maissa Oblomov
alkoi nousta ähkien sängystä, mutta lannistui takasin makuulle, kun Zahar,
hänen miespalvelijansa (mainio
henkilöhahmo), tuli kertomaan että isännöitsijä patisti heitä muuttamaan,
koska omistaja tarvitsi asunnon pojalleen, joka
oli menossa naimisiin. Asiasta
oli puhuttu Oblomovin kanssa jo kuukausi sitten ja hän oli luvannut lähteä,
mutta unohtanut autuaasti lupauksensa. Isännöitsijä uhkasi ilmoittaa
poliisille, elleivät he lähtisi huomenna tai ylihuomenna.
Oblomov alkoi taas ajatella. Hän kääntyili
sängyssä kyljeltä kyljelle ja voihki: ”Voi
hyvä Luoja! Elämä murjoo, kaikkialla se tavoittaa.” Muutto oli paljon
suurempi onnettomuus kuin tilanhoitajan huonot uutiset, niihin Oblomov oli jo tottunut. Muutto aiheutti puuhaa, huolia, juoksemista,
järjestelemistä, sanalla sanoen mielenlevottomuutta.
Kauan hän ei ehtinyt ajatella,
kun ovikello soi ja ensimmäinen vieras pistäytyi tervehtimään häntä. Tuskin
ensimmäinen oli lähtenyt, kun jo tuli
toinen ja kolmas, Oblomovin tuttavia
ajalta, jolloin hän oli vielä liikkunut seurapiireissä. Neljäs ja viides vieras
olivat vakituisia kävijöitä, kaksi pikkuvirkamiestä, jotka tulivat siksi että
saivat syödä ja juoda ilmaiseksi hänen luonaan.
Hän otti heidät kaikki vastaan yönutussaan loikoillen.
Iltapäivällä poikkesi kuudes vieras,
lääkäri-tuttava jolle Oblomov valitti vaivojaan. Lääkärin neuvot olivat samoja, joita lääkärit
antavat nykyäänkin: välttäkää liharuokaa ja ylipäänsä eläinkunnan tuotteita,
syökää vihanneksia, liikkukaa paljon raikkaassa ilmassa. Lääkäri-tuttavan
prognoosi masensi Oblomovia: ”Jos
jatkatte vielä pari kolme vuotta tällaista elämää, tässä ilmastossa, makailette
yhä, syötte rasvaisia, raskaita ruokia, kuolette halvaukseen.”
Oblomovin mielen synkkyys
syveni, kun Zahar otti lääkäri-tuttavan lähdön jälkeen jälleen puheeksi muuton, ja tuli
sanoneeksi, että toisetkin jotka eivät ole meitä pahempia, muuttavat,
miksi emme mekin voisi. Se loukkasi Oblomovin itsetuntoa. Oliko hän
muka joku toinen? ”Toinen, se josta puhuit, on kirottu ryysymekko; hän asuu köyhästi
liassa jollakin ullakolla; hän nukkuu jollakin niinimatolla ties missä
pihan nurkassa. […] Kuinka sinä saatoit
loukata niin katkerasti omaa herraasi, jota olet kantanut lapsena sylissäsi, olet palvellut koko ikäsi ja joka
on sinulle armelias?” hän
läksytti Zaharia, joka ei
ymmärtänyt lainkaan, miten niin hän oli loukannut herraansa. Kyynelet
valuivat hänen silmistään kuin lapselta jota isä moittii jostain käsittämättömästä rikkomuksesta.
Kello kolmeen mennessä Oblomov
ei ollut vieläkään noussut sängystä, pukeutunut eikä peseytynyt. Hän makasi pää
peiton alla miettimässä murheissaan, miksi hän oli sellainen kuin oli. ”Toinen”
laatisi tilan uudistussuunnitelman, kirjoittasi kirjeen tilanhoitajalle,
poliisipäällikölle, kuvernöörille, talon isännöitsijälle ja tarkistaisi laskut,
ei jäisi sänkyyn lojumaan eikä ottaisi koskaan ylleen yönuttua. ”Toinen” nauttisi elämästä, kävisi kaikkialla,
näkisi kaiken, toimittaisi kaiken. Mutta hän ei ollut "toinen".
Hän
häpesi äskeistä kohtausta Zaharin kanssa, huokaili, soimasi itseään,
kääntelehti sängyssä, ja suri omaa elämäänsä, kehittymättömyyttään ja moraalisen
kasvunsa pysähtyneisyyttä, kunnes siirtyi mielenlevottomuudesta normaaliin
raukeaan olotilaansa. Puoliunessa hän vielä supisi: ”Kuitenkin… olisihan mielenkiintoista tietää… minkä vuoksi olen
tällainen?”
Vastaus kysymykseen tuli unessa, jonka Oblomov
näki päivälevolla. Uni on kuudenkymmenen sivun mittainen kertomus hänen
lapsuudestaan. Se ilmestyi vuonna 1849 aikakauskirja Aikalaisessa nimellä Oblomovin
uni, episodi ilmestymättömästä romaanista. Itse romaani ilmestyi vasta kymmenen vuotta kuluttua. Vaikuttavaa, että Gontšarov
oli oivaltanut lapsuuden kokemusten ja tunnesiteiden merkityksen ennen
Freudia! Freud oli vain kolmevuotias Oblomovin ilmestyessä. Sen ajan
lukijakunta ei pitänyt romaanin ”pitkästyttävästä toimimattomuudesta” (Oblomov
lojuu sängyssä lähes parisataa ensimmäistä sivua), mutta kritiikki huomasi
mestariteoksen syntyneen. Arvostelija
Dobroljubov kirjoitti, että oblomovilaisuus on Venäjän kansallinen pahe, jonka
edustajia ei ole vain yksi, vaan miljoonia.
Jokaisella on toisensa
Kun Andrei Ivanytš Stoltz, rankan päivän seitsemäs vieras, saapuu romaanin sivuille, Oblomov virkoaa, nousee
sängystä ja toiminta alkaa. Stoltz on
hänen ikätoverinsa ja ystävä lapsuudesta lähtien, naapurikylän poikia, jonka
isä oli saksalainen ja äiti venäläinen. Hän on Oblomovin ”toinen”, kaikessa
tämän vastakohta. Oblomov ei pysty päättämään kulkeako eteenpäin vai jäädäkö
paikoilleen. ”Tämä oblomovilainen kysymys
oli paljon tärkeämpi kuin Hamletin. Kulkeminen
eteenpäin merkitsi sitä, että oli äkkiä heitettävä väljä yönuttu ei ainoastaan harteilta vaan myös sielusta, aivoista…” Stoltz
on toimen mies, joka on lakkaamatta
liikkeellä ja kulkee eteenpäin. Hän on osakkaana yhtiössä joka vie tavaroita
ulkomaille. Hän matkustaa pitkin Eurooppaa yhtiön asioissa, laatii suunnitelmia
ja soveltaa uusia ideoita käytäntöön.
Hän on järkevä rationalisti: ”Hän pelkäsi
mielikuvitusta kuin kaksinaamaista matkatoveria […] Kuvitelmille, millekään
salaperäiselle, arvoitukselliselle ei ollut sijaa hänen sydämessään.”
Stoltzin ”toinen” on Oblomov, tunneihminen ja
uneksija, joka on täysin
avuton käytännön asioissa. Stoltz kiskoo Oblomovia liikkeelle ja yrittää
panna hänen elämänsä järjestykseen. Hän ilmaantuu paikalle pelastamaan hänet,
aina kun hän on pahassa pulassa.
Oblomovin kuoleman jälkeen hän ottaa hoitaakseen tämän pojan kasvatuksen ja
Oblomovkan kylän asiat.
Samankaltaisen auttaja/pelastajahahmon olen
tavannut sata vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pasternakin romaanissa Tohtori Živago. Hän on Juri Živagon salaperäinen velipuoli Jevgraf.
Kenties venäläisen psyyken syvyyksissä elää edelleen pieni oblomov kaivaten pelastajaa,
isä aurinkoista, joka auttaa häntä taloudellisessa ahdingossa ja panee hänen asiansa
järjestykseen. Siinä voi olla selitys
miksi Putin Gorbatšovin ja Jeltsinin jälkeen on ollut niin suosittu Venäjällä.
Kapaloitu sielu
Kesken kaiken mieleeni tuli käsite ”kapaloitu sielu”. Muistin
että Erik H. Erikson,
tanskalainen psykoanalyytikko oli käyttänyt sitä jossain kirjassa, jonka
olin lukenut siihen aikaan, kun kauan sitten haaveilin psykoterapeutin urasta joskus 1960
ja 70- luvuilla, mutta luontainen oblomovilaisuuteni oli estänyt päämäärään tähtäävän opiskelun. Lähdin Yliopiston kirjastoon ja löysin Eriksonin
kirjan Lapsuus ja yhteiskunta. Muistin väärin, hän kirjoitti kapaloidusta
lapsesta, ei sielusta. Hänen mukaansa lasten kapalointi 1800-luvun
Venäjällä oli vahvistanut joitain
kulttuurisia piirteitä. Yhdeksän kuukauden ikään asti lapset oli
kapaloitu kaulaan asti tiukaksi kääröksi.
Suurimman osan päivästä ja koko yön lapset olivat maanneet
”puupölkkyinä” voimatta liikuttaa käsiään ja jalkojaan.
Eriksonin kirjoittaa, että ihminen oikein motivoituna voi ponnistaa ja kääntää
kylkeä tai nousta peräti jaloilleen,
mutta kun hänen vastassaan ovat onnettomat olosuhteet, joihin hänet on sidottu, hänen mielensä saattaa toimia ensimmäisen kokemuksensa perusteella,
joka on makaaminen paikalleen sidottuna.
Ja kaikkein vähiten voi kapaloitu lapsi kääntää kylkeään. Hän voi vain vajota paikalleen, antaa myöten,
olla kärsivällinen, kokea aistiharhoja.
viipyä vasomotorisissa aistimuksissaan ja suoliensa seikkailuissa,
kunnes liikuntavapauden lyhyt hetki
koittaa hänelle. Eriksonista
venäläinen 1800-luvun kirjallisuus on
täynnä vasomotoristista kohtuuttomuutta: ”ihmiset näyttävät olevan sekä
eristettyjä että ylitsevuotavia ikään kuin heidät olisi vangittu tukahdutettujen emootioiden pakkopaitaan ja etsisivät
alinomaa toisia sieluja huokailemalla, kalpenemalla ja punastumalla,
itkemällä ja pyörtymällä.”
Oliko Oblomov kapaloitu
lapsi? En tiedä oliko aatelisperheillä
tapana kapaloida lapset ”puupölkyiksi”
samalla tapaa kuin talonpoikaiston
lapset. Mutta henkisesti hän näyttää olleen kapaloitu. Hän ympärillään
hääri jatkuvasti rakastavan äidin lisäksi vanha hoitajamuori (njanja) ja kokonainen kaarti muuta
palvelusväkeä suojelemassa häntä kolhuilta.
Häntä hemmoteltiin ja pidettiin kuin pumpulissa. Hoitajamuori vartioi
valppaasti hänen jokaista askeltaan, ettei hän vain satuttaisi itseään. Mutta
päivällisen jälkeen hoitajamuorin valppaus usein petti, silmät painuivat umpeen ja kudin putosi käsistä. Niitä hetkiä Ilja-lapsi odotti kärsimättömästi,
silloin alkoi hänen ”oma-aloitteinen elämänsä”n pihalla ja
lähiympäristössä.
Oblomovin
rakkaus
Oblomovin passiivisessa
elämässä tapahtui muutos, kun Stoltz esitteli
hänelle Olga Sergejevnan. Olga oli kaksikymmentävuotias,
ei mikään hupakko, vaan älykäs tyttö - harvinainen nuoren naisen hahmo
Venäjän klassisessa kirjallisuudessa
verrattuna vaikkapa Dostojevskin ja Tolstoin naishahmoihin. Ennen matkaansa
ulkomaille Stoltz oli ”testamentannut” Oblomovin Olgalle, toisin sanoen
pyytänyt, että Olga pitäisi tätä vähän silmällä ja estäisi makailemasta. Stolzin mukaan Oblomov on onneton, ja kaikki
jalo tuhoutuu hänessä rakkauden ja toimeliaisuuden puutteessa. Olga ottanut
tehtävän mielihyvin vastaan.
Oblomov vuokrasi ”sireenien
aikaan”, kesähuvilan läheltä Pietaria. Se sijaitsi vastapäätä huvilaa, jossa Olga asui tätinsä kanssa. Hän vietti Olgan seurassa
kaiket päivät, luki tytölle kirjoja, lähetti kukkia, retkeili järven rannoilla
ja lähikukkuloilla…. ”hän Oblomov!”
huudahtaa kertoja. ”Mahtoiko kesähuvila
olla Toksovassa, koska Pietarin lähellä ei ole kukkuloita muualla kuin siellä?
minä mietin).
Oblomov oli rakastanut ja
häntä vaivasi vastarakastuneen epävarmuus ja mielenlevottomuus. Kun Olga
tunnusti hänelle rakkautensa, sen sijaan että hän olisi ollut onnellinen
vastarakkaudesta, epäilys valtasi hänen mielensä, hän nukkui yön huonosti ja
heräsi seuraavana aamuna kalpeankeltaisena ja synkkänä, katsoi itseään peilistä
totesi, että ”tämänkaltaisia ei rakasteta”
ja kirjoitti Olgalle, että tämä oli
erehtynyt hänen suhteensa, että
Olga rakkaus ei ollut oikeaa, se oli ainoastaan tiedotonta rakkaudentarvetta; hän ei ollut se jota Olga
odotti ja josta uneksi, eikä heidän ei pitäisi tavata enää, sillä hän ei
selviä myrskystä, hänelle sopii
paremmin yksitoikkoinen ja unelias lepo. Oblomov tunsi itsensä!
Suhde jatkui Olgan sinnikkyyden
ansiosta. Elokuussa Oblomovin kasvoilla ei enää näkynyt ”merkkiäkään uneliaisuudesta, ei väsymyksestä, ei ikävästä. Niille on tullut jopa väriä, silmissä on
kiiltoa, jonkinlaista uljuutta tai ainakin itsevarmuutta. Yönuttua ei hänen
yllään enää näe […] Oblomov istuu kotitakissaan kirjan ääressä tai kirjoittaa;
hänen kaulassaan on ohutkankainen liina; paidan kaulus hohtaa valkoisena kuin
lumi. Ulos hän lähtee yllään muodinmukaisesti ommeltu lievetakki, päässään
hieno hattu… Hän on iloinen, hyräilee.” Hän
oli salakihloissa Olgan kanssa.
Onnenaikaa kesti vain syyskuuhun asti, jolloin
huvilalta oli muutettava kaupunkiin. Siellä he eivät voineet tavata joka päivä
kuten maalla. Heidän piti tavata salaa,
koska he eivät olleet julkistaneet kihlausta. Se olisi vaatinut Oblomovilta
käytännön toimenpiteitä, joihin hän ei pystynyt. Uusi asuntokin olisi pitänyt löytää Nevan paremmalta
puolelta. Oblomov jumittunut laitakaupungille Viipurinpuoleen, jossa asui köyhää väkeä. Hän oli löytänyt oman Oblomovkansa nuoren leskirouva Agafja
Matvejenan talosta. Lukija aavistaa miten Oblomoville käy, kun hän katselee Agafjan paljaita käsivarsia ja
vikkelästi vilahtelevia kyynärpäitä, kun tämä
jauhaa kahvia, alustaa taikinaa
ja tekee muita talousaskareita.
Olgan ja Oblomovin viimeinen
tapaaminen riipaisi minua nuorena lukijana paljon enemmän kuin Tolstoin
Anna Kareninan itsemurha tai
Dostojevskin Idiootin
murheellinen loppu. Se sai minut lukiossa pitämään esitelmän
oblomovilaisuuden tragediasta.
Kun kesällä luin romaanin uudelleen, olin
yhtä liikuttunut Oblomovin
kohtalosta kuin vuosikymmeniä
sitten. Hän sammui pikkuhiljaa
henkisesti mentyään naimisiin Agafjan kanssa Hänen silmissään Agfjassa ”ruumiillistui valtameren laajuisen, säröilemättömän
rauhan ihanne, josta kuva oli lähtemättömästi painunut hänen mieleensä jo
lapsuudessa, kotikaton alla.” Agafja rakasti
häntä ilman vaatimuksia ja piti huolta hänen
ruumiillisista tarpeistaan,
ruokki ja juotti liiankin hyvin. Liikunnan puute ja liian raskaat ja rasvaiset
ruuat verottivat Oblomovin terveyttä rankasti. Hän kuoli kahden halvauksen ja
sydäninfarktin jälkeen nelissäkymmenissä ( minun laskujeni) oltuaan Agafjan
kanssa naimisissa seitsemän vuotta.
Mies joka sanallisti oblomovilaisuuden
Gontšarovin
romaanin ilmestymisestä on kulunut runsaat toistasataa vuotta. Tuohon aikaan
sitä luettiin satiirina aatelistosta rappiosta.
Maaorjuus lakkautettiin kaksi vuotta Oblomovin ilmestymisen jälkeen ja aatelisto
Venäjän vallankumouksen jälkeen. Yhteiskunta on muuttunut moneen kertaan, eikä
lapsiakaan enää kapaloida kaulaansa myöten tiukaksi kääröksi, mutta oblomovilaisuus kukoistaa
edelleen. Sen juurien täytyy
olla kulttuurin syvärakenteessa, koska sitä ei ole saatu
kitkettyä pois. Se elää ja voi
hyvin maaseudulla eikä se ole tuntematonta kaupungeissakaan. Toimekkaat Agafjat pyörittävät yhä arjen
elämää, hoitavat lapset ja lapsenlapset ja hautaavat liian
nuorina kuolleet Oblomovinsa.
Kirill
Gorbunovin muotokuva Ivan Gontšarovista vuonna 1847,
jolloin Gontšarov oli 35-vuotias.
Gontšarov
syntyi vuonna 1812 Simbirskissa,
(nykyisin Uljanovsk, koska se oli myös Leninin syntymäkaupunki)
varakkaaseen kauppiasperheeseen. Hän opiskeli Moskovan yliopistossa
kirjallisuutta ja valmistui neljässä vuodessa lisensiaatiksi (joka vastaa
suomalaista maisterintutkintoa). Hän oli
22-vuotias, kun Simbirskin kuvernööri nimitti hänet kansliapäällikökseen.
Vuoden kuluttua hän seurasi esimiestään Pietariin ja sai työpaikan
finanssiministeriön ulkomaankaupan osastolta, missä hän eteni avustajasta
kansliapäälliköksi.
Hän tutustui Dostojevskiin ja Turgeneviin
taidemaalari Ivan Maikovin ateljeevastaanotoilla, joilla nuoret kirjailijat
lukivat ääneen käsikirjoituksiaan. Vuonna 1847 ilmestyi hänen esikoisromaaninsa
Tavallinen juttu ( ilmestynyt
suomeksi ensimmäisen kerran 1899 ja uudestaan vuonna 2013 Kirsi Monnin suomentamana). Romaanista tuli suuri menestys, sekä arvostelijat
että lukijat pitivät kirjasta. Menestys ei noussut hänen päähänsä kuten Dostojevskilla,
vaan hän jatkoi työtään finanssiministeriössä. Hänen elämänsä oli yksitoikkoisen
ikävystyttävää. Hän kirjoitti: ”Haukottelen
työssä, haukottelen lukiessa, haukottelen näytännöissä, haukottelen vieläpä
keskellä ystävien keskustelua hälisevä seurassa.”( Sitaatti Vappu Roosin
kirjasta Dantesta Dickensiin).
Vuonna 1852 hän toteutti unelmansa
maailmanympärimatkasta. Hän sai pestin amiraali Putjatinin sihteeriksi fregatti
Pallakselle. Matka kesti kolme
vuotta. Hän kirjoitti matkasta kirjan Fregatti Pallas, jossa hän kuvasi
itseironisesti omaa tilaansa matkan aikana. Kirja sai hyvän vastaanoton ja nousi yleisön
suosikiksi, tosin eräs arvostelija oli sitä mieltä, että ei kannattanut
kirjoittaa kirjaa maailmanympärimatkalta vain puhtaasti kulinaariselta
näkökannalta. Vappu Roosin mukaan Gontšarov oli niin oblomovilainen, ettei ”päässyt omasta luonnostaan, hän oli liian
laiska ja passiivinen nähdäkseen vaivaa uusien vaikutelmien metsästämiseksi ja
liian epikurolaisesti nautiskeleva viitsiäkseen luopua omasta
hyvänolontunteestaan ja antautuakseen mihinkään tarpeettomiin fyysisiin rasituksiin.”
Maailmanympärimatkalta
palattuaan Gontšarov aloitti uudessa työssä sensuuriviranomaisena. Oblomovilaisuus ei ilmeisesti vaikuttanut
hänen uraansa, koska hän yleni vähitellen sensuuriviraston johtajaksi. Sensorin työ oli henkisesti raskasta, hän sai osakseen paljon kritiikkiä konservatiivisuutensa vuoksi.
Hän yritti kuitenkin edistää kaunokirjallisuuden asiaa sallimalla merkittävien
ja vapaamielisten teosten julkaisemisen
(mm. Herzeniä ja Dostojevskia). Työn
ohella hän kirjoitti lukuisia luonnoksia Oblomovista.
Virkatehtävien paljous ja romaanin kirjoittaminen samaan aikaan, rasittivat hänen
terveyttään. Hän sai virasta lomaa kolmeksi
kuukaudeksi ja matkusti Marienbadiin. Oblomovin
käsikirjoitus valmistui siellä muutamassa viikossa.
Häntä varmaankin hämmästytti, että kritiikki
otti hänen romaaninsa vastaan satiirina ja kansallisena itsetarkkailuna. Sellaista
päämäärää hänellä ei ollut mielessään kirjaa kirjoittaessaan, hän tarkkaili pikemminkin
itseään. Jos kirjassa satiiria oli, niin se oli lempeää itsesatiiria. Hän
kuvasi henkilöitään tarkkasilmäisesti hyväntahtoisella huumorilla lukuun
ottamatta kirjan kahta roistoa: Agfajan veljeä sekä tämän veljen- tai sisarenpoikaa,
jotka huijasivat ja kiristivät sinisilmäistä Oblomovia.
Vuonna
1867 Gontšarov erosi sensuuriviraston johtajan virasta toimittuaan 34 vuotta
virkamiehenä. Hänen kolmas romaaninsa Jyrkänne ilmestyi kahden
vuoden kuluttua. Hän oli aloittanut romaanin kirjoittamisen kaksikymmentä
vuotta aikaisemmin. Kirjoittamisen into
valtasi hänet Pariisissa ja hän kirjoitti romaanin valmiiksi lyhyessä ajassa,
kuten oli kirjoittanut myös Oblomovin.
Kannattaa vaihtaa miljöötä ja luopua jokapäiväistä rutiineista, sen on moni muukin
kirjailija ja taiteilija havainnut.
Jyrkänteen vastaanotto
oli masentava, ”toisinaan suorastaan julmaa”, kirjoitti Vappu Roos ja jatkoi: ”Erään
arvostelun otsikkona oli Lahjakkuuden lahjakasta puuttumista, eräs toinen alensi Gontšarovin toisen luokan kirjailijaksi, ja kolmas
kuulutti, että Gontšarov on kuollut.” Ja
Turgenev, Gontšarovin entinen ystävä, haukkui kirjan ”seniiliksi jaaritteluksi
ja saivarteluksi.”
Gontšarovin
ja Turgenevin ystävyys oli päättynyt siihen. että
Gontšarov oli syyttänyt
Turgenevia, että tämä plagioi uudessa romaanissa Jyrkännettä, jonka käsikirjoitusta hän oli
lukenut Turgeneville joitakin vuosia
aikaisemmin. Normaalia kirjailijan paranoiaa, minusta tuntuu. Gontšarovilla paranoia paheni vuosien mittaan. Hän syytti myös Gustave Flaubertia että tämä oli käyttänyt hänen ideoitaan Sydämen
oppivuosissa.
Gontšarov
kadotti vanhemmiten huumorintajunsa ja joviaalisuutensa. Siihen vaikutti varmasti
paineenalainen työ sensuurivirastossa ja Jyrkänteen
saamat huonot arvostelut. Hän vetäytyi
seuraelämästä yksinäisyyteen seuranaan vain palvelija Ludvig ja tämän vaimo ja
kaksi lasta. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, syynä oli ilmeisesti hänen oblomovilainen arkuutensa ja päättämättömyytensä rakkaussuhteissa. Hän kuoli vuonna 1891 Pietarissa ja hänet haudattiin Aleksanteri Nevskin lavran hautausmaalle. Hänen maallisia
jäännöksiä ei ole enää siellä. Ne siirrettiin vuonna 1956 Volkovon
hautausmaalle syystä jota en tiedä. Mutta Oblomov elää yhä.