Kun olin koululainen, suurin haaveeni oli matkustaa junalla Helsingistä Vladivostokiin. Se oli siihen aikaan suljettu kaupunki , jonne ei ulkomaalaisia päästetty, mutta ainahan sitä saa haaveilla. Se haave ei ole vieläkään toteutunut. Matkustin Trans-Siperian rataa kartalla ja mielikuvituksessa, kun kirjoitin Mustaa passia. Siperiaan matkustin kun olin saanut kirjan valmiiksi. Siitä on kymmenen vuotta. Oli juhannuksen aika vuonna 2001. Matka sujui mukavasti loikoen, lukien, musiikkia kuunnellen ja matkatovereiden kanssa seurustellen ja syöden. Ravintolavaunua ei ollut, mutta ruokahuolto toimi erinomaisesti. Asemilla
myivät mummot, vaarit, pikkupojat ja tytöt keitettyjä perunoita,
sipulinvarsia, tilliä, paistettuja makkaroita, lihapullia, savustettua,
kuivattua tai paistettua kalaa, rasvassa keitettyjä kaali-, liha-, peruna- ja munapiiraita blinejä, rahkaa, maitoa lasipulloissa, jäätelöä ja kukkia Asemakioskeista sai kylmää olutta, Pepsi-Colaa,
Coca-Colaa, Fantaa, kivennäisvettä, mehua, saippuaa, hammastahnaa ja kaikkea mitä
matkailija tarvitsee. Paitsi votkaa. Joka asemalla kaksi miliisiä kulki junavaunun lävitse tarkastamassa onko votkapulloja. Juoda ei saanut, mutta humalassa sai olla. Pullot nousivat piiloista pöydälle, kun miliisit olivat menneet.
Juna jyskytti Vorkutan rataa pitkin kohti pohjoista. Euroopan vihoviimeisellä reunalla radan varret olivat täynnä rojua ja kitukasvuisia kuusia, suohon puoliksi vajonneita sähkö- ja puhelinpylväitä ja kukkivia kulleroita. Tšumissa juna kääntyi kohti itää ja lähti nousemaan Uralin yli. Junan ikkunasta Uralin rinteet näyttivät kuin jättiläisen kyntämältä mustanpunaiselta perunapellolta. Vaot olivat leveitä ja syviä, niissä on lunta. Euroopan ja Aasian välinen rajapyykki meni minulta huomaamatta ohi. Muuan matkatoverini näki kivikasan ja väitti sitä rajapyykiiksi.
Matka kesti kome päivää ja yötä. Moskovasta Harpiin (Kharpiin), jossa jäimme junasta pois. Harpissa oli Stalinin aikana vankileiri, jossa suurin osa vangeista kuoli pakkaseen ja nälkään. Nykyään siellä on rangaistussiirtola, jossa Mihail Hodorkovskin liikekumppani Platon Lebedev suorittaa parastaikaa tuomiotaan. Hodorkovski itse istuu Trans-Siperian radan varrella olevassa Tšitassa. Meidän matkamme jatkui Harpista pikkubussilla tundralle Laborovayan kylään. Se oli vain 197 kilometrin päässä, mutta matka kuoppaista tietä pitkin kesti sinne seitsemän tuntia. Ylhäällä kuva jonka otin kylän jokirannasta. Taustalla näkyy Ural, jonka takana on Vorkuta. Euroopan rajalle kylästä on matkaa 65 kilometriä linnuntietä.
Lapsuudenkoti -kirjoituksessa alempana on pari kuvaa lisää Laborovayan kylästä. Alla video siitä millaista on juhannuksena tundralla. En suosittelee matkaa sinne silloin.
Rosa Liksomin Finlandian voittanut romaani
Hytti nro 6 innoitti minut muistelemaan omaa Siperian matkaani. Luin kirjan kahteen kertaan kun sain vihdoinkin kirjastosta lainaksi. Ensimmäinen lukukerta eteni hitaasi, koska mieleen tulvi niin paljon muistoja Venäjän matkoista. Olin täysin unohtanut ne löyhkäävät vessat, joiden lattioilla lainehti kuravesi ja kusi. Housunlahkeet piti kääriä ja kumisaappaat pistää jalkaan, kun meni junanvessaan. Onneksi olin älynnyt ottaa Siperian matkalle kumisaappaat mukaan.
Toisella lukukerralla keskityin itse tarinaan. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Trans-Siperian junassa Moskovasta Ulan Batoriin, mies rakennustöihin ja tyttö katsomaan ikivanhoja kalliopiirustuksia. Mies juo votkaa ja kaipaa seuraa. Surkeatahan venäläisen on yksin juoda. Mutta tyttö ei juo eikä kaipaa seuraa. Hän suojautuu korvalappustereoiden, piirustuslehtiön ja kirjan taakse. Minun on helppo samaistua tyttö, samat suojautumiskeinot minullakin on matkoilla ollut, kun olen halunnut olla omissa oloissani. Tyttö käy matkan aikana mielessään lävitse päättymässä olevaa tai jo päättynyttä suhdettaan poikaystävä Mitkaan ja tämän äitiin, johon hän rakastui, kun Mitka välttyäkseen Afganistanin sodalta valitsi mielisairaalan ja tuli siellä hulluksi.
Mies puhuu puhumistaan, mutta kumma kyllä ei sanakaan Gorbatšovista, vaikka eletään vuotta 1986, ja lähes koko Venäjän mieskansa oli raivoissaan hänelle "kieltolain" takia. Kun hän ei tytöltä vastakaikua, hänen puheensa muuttuvat seksistisiksi varsinkin silloin kun hän juo votkaa. "Entä jos vaikka nussittaisiin?" hän alkaa ehdotella. Hän puhuu miesten kaunistelematonta kieltä, jutut ovat hurjat. Mutta ei hän mikään murhamies ole, minun mielestäni, vaikka Pekka Pesonen kannen takaliepeessä niin väittää. Kunhan rehvastelee votkapäissään. Ei venäläisellä ja suomalaisella miehellä paljon eroa ole siinä tilassa. Minulla oli matkatoverina samanlainen mies Siperian junassa. Muurari Tampereelta kuin Hannu Salaman romaaneista karannut henkilöhahmo. Hän kouri junan käytävällä naisten takapuolia, teki suorasukaisia naimisehdotuksia, kehuskeli peniksensä pituudella (hän käytti kansanomaisempaa nimitystä siitä kuin minä). Alkumatkasta se oli vain 18 cm pitkä, mutta piteni mitä pohjoisemmaksi mentiin. Siperiassa se oli 22 cm pitkä. Hän kertoi olleensa 11 kertaa kihloissa ja 22 kertaa avoliitossa ja istuneensa nuorena kiven sisässä, kun oli kiivastuksissaan tappanut miehen. Erään tarinan mukaan hän oli toiminut lyhyen aikaa rattopoikana, mutta kun se ei lyönyt leiville, hän lopetti. Hänessä on kirjailijan vikaa, minä ajattelin enkä uskonut hänen tarinoihinsa. Fiksu mies selvänä, hänellä oli matkalukemisena Heikki Luoman Valtatie 13. Fiksu on on myös Hytti nro 6:n mies Vladimir Nikolajevitš Ivanov. Hän lukee Literaturnaja gazetaa, kirjallisuuslehteä, jonka Puškin aikoinaan perusti.
Ensimmäisellä lukukerralla ihmettelin, miksi neljän hengen hytissä matkusti vain tyttö ja mies koko matkan ajan. Miksei tullut uusia matkustajia? Tavallisesti heitä tulee ja menee niin pitkillä matkoilla ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Minun kokemukseni mukaan ihmiset avautuvat ja kertovat mielellään tarinoita itsestään junamatkoilla, varsinkin Venäjällä mutta myös Euroopassa. Lentokoneessa sellaista ei ikinä tapahdu.
Ihmisten tarinat tekevät matkoista kiinnostavia. Sitten kuulin radiosta Rosa Liksomin kustannustoimittajan Harri Haanpään haastattelun, enkä ihmetellyt enää missä muut matkustajat ja heidän tarinansa ovat. Haanpää kertoi, että hän oli poistanut ne yhteisymmärryksessä Rosan kanssa. Ne olivat hänestä risukkoa ja pysäyttivät junan kulun. Hm, minusta juna kulkee nopeammin aina kun hyttiin tulee uusi ihminen ja alkaa kertoa tarinaanansa. Näin todellisuudessa, mutta ei fiktiossa sama päde. Silti olisin toivonut että vähän "risukkoa" olisi jäänyt romaaniin, ettei se olisi ollut niin tyylikkään virtaviivainen. Ei venäläisestä kirjallisuudesta sellaista virtaviivaisuutta löydy. Se on rönsyilevää ja henkilöitä on niin paljon että lukijan pää menee sekaisin. Toisella lukukerralla ymmärsin, että Haanpää oli halunnut raivata risukosta esiin tytön ja miehen matkan aikana kehittyvän kiintymyssuhteen, heidän tarinansa, joka olisi saattanut jäädä lukijalle epämääräiseksi, jos sivuhenkilöitä olisi ollut paljon. Kirja oheni puolella kun heidät karsittiin pois. Sellainen vastaa enemmän suomalaiseen niukkuuteen tottunutta makua. Minua se vähän harmittaa. Onneksi Liksom laittoi kotisivulleen poiskarsitut tarinat. Ne voi lukea täältä:
http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/
Täällä voi tehdä virtuaalimatkan Trans-Siperian radalla. Se ei kestä yhtä kauan kuin todellisuusmatka, mutta on paljon puuduttavampi, kun ei ole vaihtuvia matkatovereita, joiden tarinointi lyhentää matkan subjektiivista aikka huomattavasti.