Kissa Ninni parvekkeella.
Suomenkielen perussanakirjan mukaan elätti-ilmaisua käytetään lemmikkinä elätettävästä (villi)eläimestä. Vanhemman Nykysuomen sanakirjan mukaan elätti on elätettävänä, huolettavana oleva henkilö tai eläin, harvemmin kasvi.
Helsingin Sanomien eilisen otsikon mukaan "kirjailijat ovat valtion elättejä." Tällaisen johtopäätöksen on otsikon tekijä vetänyt tutkija Elina Jokisen väitöskirjasta Vallan kirjailijat. Sananvalinta paljastaa joko otsikontekijän/Hesarin aseteellisuuden kirjailijoita kohtaan tai sen että otsikontekijä ( toimittaja?) ei tunne sanan sivumerkitystä. Ihmisestä puhuttaessa se on halventava. Kenties hänen äidinkielensä ei ole suomi. Minulle tapahtui samanlaisia kömmähdyksiä, kun 15 vuotta sitten kirjoittelin englanninkielellä internetin keskutelufoorumeille. Tulin loukanneeksi joidenkin amerikkalaisten keskustelukumppaneideni tunteita, kun en tuntenut sanojen konnotaatioita. Myöhemmin ilmestyneessä Hesarin verkkoversiossa otsikko on korjattu muotoon "Apurahakirjailijasta on tullut normikirjailija."
Minusta valtion taiteilija-apurahat pitäisi muuttaa valtion taiteilijapalkaksi, niin loppuisivat puheet eläteistä. Valtio palkkaisi taiteilijoita/kirjailijoita 1-, 3- ja 5-vuotiskausiksi ja he maksaisivat palkasta veroa. Heidän ei tarvitsisi enää *anoa* apurahaa, vaan he kirjoittaisivat normaalin hakemuksen kuten muutkin työnhakijat. ( Ps. Facebook-kaveritvoivat käydä lukemassa koko elättikeskustelun profiilistani).
Lopuksi vähän kevyempää. Erik Satien miniatyyrivalssi Son binocle ja hänen tekstinsä .
Hänen binokkelinsa
Hän puhdistaa sen joka päivä.
Hänellä on hopeabinokkeli himmein kultalinssein.
Hän sai sen eräältä kauniilta rouvalta. Mitä kauniita muistoja! Mutta...
Ystävämme valtaa suuri suru: hän on kadottanut binokkelinsa kotelon.
(suom. Laura Serkosalo)
6 kommenttia:
Minä olen joskus kuullut elätille sellaisen synonyymin kuin "leipäsakset" !
Kiitos Satie'n biisistä! Mielenkiintoinen aamupäivä kun ensiksi kuuntelin J.Pekka Mäkelän The Bandin Last Waltz ja nyt sitten tämä.
Aamuisin kuulo on yleensä vähän parempi joten tämäkin nyt kyllä onnistui. Juuri tätä binokkelia meillä ei ole.
Mitä tulee elätteihin, niin yhtenä kesänä meillä oli Nurmossa kesy variksenpoikanen, joka kävi juttelemassa meidän lasten kanssa. Se kasvoi nopeasti, kun sille annettiin parhaat palat silloin kun syötiin verannalla - se niin kuin kaikki lapsuuden kesät oli lämmin - siitä tuli isompi niin että se rupesi kulkemaan istumalla serkkuni Jaskan olkapäällä. Mutta ei minun. Ilmeisesti en olisi voinut antaa sille yhtä tasaista kyytiä.
Aikuiset huomasivat yhtenä päivänä, että muutama hopealusikka on hävinnyt. Arvattiin mitä se elätti oli tehnyt: varastanut! Hirveä skandaali ja lapsille suuri suru.
Varista piti ruveta hätistelemään pois. Se yritti lopulta jopa minun olkapäälleni ja minä viitoin sille joskus että olen täällä luoman rannassa, tule tänne. Viisveisasin hopealusikoista.
Epäilemättä tämä tarina on allegorinen. Mutta olen varma siitä että Elina-tyttönen, joka on tutkimuksen tehnyt, ei tunne sanojen merkityksiä, ja ehkä tutkimuksella ei ole ollut ohjaajaa, joka olisi toiminut lukijana. Tai edes oikolukijana. Tai edes kertonut mitä mahdollisessa lehdistötilaisuudessa pitäisi sanoa.
Semmoisia ne elätit ovat, mutta sitä en tiennytkään että varikset varastavat hopealusikoita. Luulin että vain harakat ovat erikoistuneet niihin.
Epäilen, että Eila Jokinen olisi käyttänyt sanaa "elätti" kirjailijoista. Kyllä se oli Hesarin vetäisy/hutaisu asiasta, minun meilestäni, ellei toisin todisteta. Onkohan joku jo lukenut sen? Se ilmestyy tässä kuussa Avain-kustantamolta.
PS. Huomaan että olen ilmaissut asian epäselvästi entryssä. Täytyy korjata asia = vaihtaa hän-pronomi sanaan otsakkeentekijä, (käyttäisin sanaa toimittaja jos olisin varma että otsake on toimittajan tekemä), ettei kenellekään syntyisi käsitystä että viittaan Eila Jokiseen.
Ei, kyllä se todella oli Elina eikä Eila. Rupesin epäilemään muistia mitä on syytä silloin tällöin epäilläkin.
Muistan hyvin kuulleeni keskustelun variksista ja harakoista juuri kiiltävän perään persoina. Naapurit sanoivat ettei varis varasta.
Jaska kiipesi koivuun jossa oli seuraavana kesänä sen pesä ja siellä ne lusikat olivat. Se oli käyttänyt niitä tukirunkoina ja koristeina. Siis kumpinakin.
Jätettiin ne silleen, koska variksella oli nyt puoliso ja se oli olevinaan kovinkin villi, eikä lusikoita hävinnyt enää.
Tilapäisesti uskoni aikuisten oikeudenmukaisuuteen palasi.
Ja minun on epäiltävä silmiäni, kun kirjoitan itsepintaiesti Eila, vaikka näppiksen vieresäs pöydällä on auki Avaimen kirjaluettelon sivu, jossa lukee ihan selvästi Elina Jokinen.
Kirjan nimi on: Vallan kirjailijat - Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa.
Esitteessä sanotaan, että suomalaista kaunokirkallisuutta ei olisi olemassa ilman apurahajärjestelmää.
Lähetä kommentti