Helteellä ei jaksa kirjoittaa, ei eväänsä liikauttaa, tuumii vanha yrmy ahven.
Illansuussa kävin palstalla poimimassa vadelmia. Jossakin Tshehovin novellissa naiset poimivat vadelmia ja lörpöttelevät naisten tapaan. Kun vain muistaisi mikä novelli se on, niin lukisin sen uudelleen.
Kastelin palstan ja hiki nousi pintaan. Kun pyöräilin kotiin, alkoi sade. Suuria lämpimiä pisaroita läiskähteli katuun ja asfaltti alkoi tuoksua. Vain paljasjalkaiset kaupunkilaiset tietävät miten ihana tuoksu se on. Se tuo mieleen lapsuuden jäätelökesät. Kotona otin kylmän suihkun ja istuin parvekkeelle nauttimaan kylmästä valkoviinilasillisesta. Ah helleillan nautintoja!
Sosiaalinen media on jäänyt vähemmälle huomiolle hellepäivinä, syötteenlukijassani on yli tuhat lukematonta blogia. Kannoin miniläppärin parvekkeelle, kaadoin toisen lasillisen valkoviiniä ja aloin lukea. Osui silmään 00100-blogin otsikko “ Kirjailija joka ylitti ensimmäisen esteen” ja se johdatti minut ensi kevään esikoiskirjailijan blogiin. Voi millaisia paineita nykyään nuorilla naiskirjailijoilla on! Pitää mennä rasvaimuun, että kelpaisi medialle. Toivottavasti se oli ironiaa. Millaisia paineita mahtaa olla nuorilla mieskirjailijoilla? Pitääkö heidän olla bodattuja? Siihen aikaan kun aloittelin kirjailijanuraani, ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Esikoiskirjani ilmestyttyä eräs nuori mies kysyi minulta Vanhalla ( 60- ja 70 –lukujen taitteen intelligetsian istumispaikassa), että senkö takia sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma. Lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuden.
8 kommenttia:
No, se rasvaimu oli ironiaa, mikä tosin meni ohi useimmilta, Leena Parkkiseltakin ;) En mä koe ulkonäköpaineita kirjailijana vaan kolmen lapsen kotiäitinä. Luultavasti aika moni muukin kolmen lapsen kotiäiti panee pystyyn kotikutoisen laiharin, jos tulevaisuudessa uhkaa mahdollisuus joutua telkkariin. Mutta tervetuloa tutustumaan muihin ironisiin ja vähemmän ironisiin postauksiin blogissa, kiva kun käväisit jo! :)
Huvitti tuo tokaisu ja sen tuttuus, kuin de ja vu (aivan kuin olisin kuullut sen joskus kauan sitten jossain).
Paljon on valiteltu sitä, että pitäisi nykyään olla jos ei kaunis ja nuori niin ainakin jonkinmoien "julkisuuden henkilö2, jotta ssisi proosaa julkaistuksi. Näin varmaankin on ja sitten se pienen pieni mahdollisuus siellä jossain sattuman ja kontingenssin välimaastossa....
Alkaapi vaikuttaa siltä, etten kuulu yhä uudempien kirjailijoiden kohderyhmään.
-exvuosaarelainen-
Ironia on nykyään mukana oletusarvoisesti melkein kaikessa. Se vaikeuttaa usein tulkintaa.
Kilometreittäin luettavaa kaupassa ja kirjastossa, joitain kurotan katsomaan tarkemmin ja suurin osa jää (minulta) iäksi lukematta. Mikä tekee eron?
Olisiko niin, että kirjailijan paineet julkisuuteen ovat olleet aina? Kanavat vain muuttuvat.
Kirja tarvitsee julkisuutta, että lukijat löytäisivät sen. Mutta tarvitseeko kirjailija julkisuutta? Emily Dickinsonilla on hyvä runo julkisuudesta: Hän kirjoittaa suunnilleen näin: ” ”Miten ikävystyttävää olla joku!/ Miten julkista, kuin sammakko/ Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän/ ihailevalle suolle!” Hän itse eli ullakolla ja näyttäytyi vain harvoille, elämänsä aikana hän julkaisi vain muutaman runon.
"Ironia on nykyään mukana oletusarvoisesti melkein kaikessa. Se vaikeuttaa usein tulkintaa."
Juu, ja provosointi. "Mä vaan provosin."
Kukapa sitä tosissaan enää nykyisenä teknillis-kaupallisena aikana... ekonomis-infantiilisena...
"Kukapa sitä tosissaan enää"
Niinpä. Turvallista. Aina jää perääntymistie, ei vaaraa joutua naurunalaiseksi tai olla väärässä.
Itse luonnollisesti syyllistyn samaan päivittäin.
"Kirja tarvitsee julkisuutta, että lukijat löytäisivät sen. Mutta tarvitseeko kirjailija julkisuutta?"
Ero on kyllä hyvä muistaa.
Itse kirjojen lukijana ja ostajana jään miettimään lähinnä sen tutustumisvaiheen kannalta. Tartunko kirjaan vai kävelenkö ohi. Jostain tuttu nimi tekijänä voi saada tarttumaan. Ostamaan tai lainaamaan ei, jos teksti ei selailtuna tunnu kiinnstavalta.
Lähetä kommentti