Mitä muistiin jää

Sunnuntai-iltana katsoin YLEn digikanavilta kaksi elokuvaa , jotka olen nähnyt kaukaisessa nuoruudessani. Toinen oli japanilainen Ugetsu monogatari – Kalpean kuun tarinoita ( kuva yllä) ja toinen amerikkalainen James Dean –elokuva Jättiläinen. Näin molemmat elokuvat teini-ikäisenä. Kalpean kuun tarinat oli ensimmäinen näkemäni japanilainen elokuva. Minua hämmästytti miten monta kohtausta muistin tuosta elokuvasta, kun taas Jättiläisestä oli jäänyt muistiin vain yksi kohtaus. Siinä isä (Rock Hudson) pakotti neljävuotiaan poikansa ratsastamaan ponilla, ja poika parkui täyttä kurkkua pelosta. Isä pettyi poikaansa, kun tämä ei ollut tullut häneen. Ilmeisesti kohtaus oli vedonnut tunteisiini, koska muistin sen. Elokuvan tarina ja kuvakerronta oli tavanomaista, epäpersoonallista Hollywood-tuotantoa, sitä mitä olin nähnyt lapsesta asti todella paljon. Mutta Kenji Mizoguchin kuvakieli erilaista. Se oli unenomaisen outoa. Elokuvan tarina unohtui, mutta kuvat säilyivät, koska ne puhuttelivat alitajuntaa. Ei elämästä ja elokuvista jää muistiin muutakuin se mikä koskettaa tunteita tai poikkeaa jollain tavoin tavanomaisuudesta. James Dean ei koskettanut minun tunteinani, vaikka olikin idoli siihen aikaan kun olin nuori. Minä ihailin Marlon Brandoa siihen aikaan. Noissa 50-luvun kapinallisnäyttelijöissä oli aika paljon samaa. He olivat New Yorkin Actors- studion kasvatteja. Heidän ruumiinkielensä: eleensä ja ilmeensä, maneerinsa olivat samankaltaisia. Jopa äänikin. Jättiläisessä vanhaa öljypohattaa esittävä 24-vuotias James Dean puhui kuin Marlon Brando parikymmentä vuotta myöhemmin elokuvassa Kummisetä.

PS. Kääntäjän päiväkirja on muuttanut nimensä. Se on nyt Suomentajan huomioita. Timbuktulaiset ovat lähteneet itään ja jättäneet Mr Bonesin ties minne. Heidät löytää blogista Kaveri Kazakstaniin. Ja Kirjailijan päiväkirjaa on päivitetty sunnuntaina dada-runolla: Lause on armoton ja osuva.