torstaina, syyskuuta 27, 2007

Punainen perjantai

Lisäys 28.9. Mielenosoituksia Burman puolesta, katso kommenttiosasto


Edit klo 22.00via Kertomus jatkuu

Anna tukesi Burmalle ja pukeudu punaiseen huomenna perjantaina. Laita sana kiertämään.


Kuva taiteilijatalon ilmoitustaulusta. Paidan rintalapussa lukee: Pue perjantaina yllesi punainen paita/pusero Myanmarin tilanteen mielenilmaisuksi. - Missä? joku on lisännyt, ja joku toinen vastannut: - Kaikkialla.

Kursiivista melankoliaa

Valokuvatorstain 61. aihe on Eino Santasen säe On olemassa kursiivinen melankolia kokoelmasta Kuuntele, romantiikka. Kursiivi tarkoittaa vinokirjoitusta ja kursiivinen Nykysuomen sanakirjan mukaan jatkuvaa, päättymätöntä tekemistä. Syksy on jatkuvaa surumielisyyttä.

Kuva on Helsingin Kampista sateisena syyspäivänä

maanantaina, syyskuuta 24, 2007

Kirjailijan työmaat

Kirjapino yöpöydällä kasvaa. Tänään postiluukusta kolahti Kirjailijan työmaat. Sitä on jo ehditty muutamaan kertaan googlata täältä. Tässä se nyt on:

Otin kirjan metrolukemiseksi, kun lähdin kaupunkiin. Menomatkalla luin Jari Järvelän jutun Rakastajatar Thaimaasta. Mieleen jäi hänen vaikea kustantajasuhteensa. Kun hän kertoi ensimmäisestä käynnistään Bulevardi kahdessatoista, muistin oman ensikäyntini kustantajan puheilla. Ovi ei auennut. En enää muista pitikö sitä työntää sisäänpäin vai vetää ulospäin. Onneksi ovesta tuli joku ulos ja niin pääsin sisään. Se oli tuttu talo, isäni työpaikka. Olin käynyt siellä lapsena. Näen vieläkin unia Söderströmin talosta. Ei siitä kovin monta vuotta ole kun luikertelin sisään kynnyksen ja oven välistä. Porraskäytävässä kuulin jonkun naisen ihmettelevän , että mitä tuokin täällä tekee.

Paluumatkalla kaupungista luin Kai Niemisen jutun Aika lakkaa olemasta. Nieminen sanoo jotain oleellista kirjailijan työstä: "Kirjoittaminen on lukemista: omien ajatusten lukemista. Kirjoittaminen on keskustelua oman itsen kanssa, kirjoittaminen on kääntämistä kielelle omien ajatusten, elämysten, oivallusten kääntämistä kielelle jota lukija ymmärtää. Onko ihme että kirjailijan työ on hidasta ja vie aikaa, paitsi että aika lakkaa olemasta."

Kirjan muut kirjoittajat ovat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Mari Mörö, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis. Kirjan toimittanut Kari Levola ja kannen tehnyt Eevaliina Rusanen. Palaan kirjaan kunhan olen saanut Siniparta-projektini tehtyä.


Kuva eiliseltä kävelyretkeltä Uutelassa. Keväällä kiven takan piilotellut hevonen on astunut esiin. Otsatukkakin näyttää kesän aikana kasvaneen.




lauantaina, syyskuuta 22, 2007

Kiven takana

Edit 23.9. klo 1.00 Korjasin paikannimien kirjoitusvirheet.

Sanat ovat usein kiven takana, mutta keväällä kiven takana oli hevonen. Otin kuvan Uutelassa toukokuun alussa.

"Kun sammalet otetaan syrjään, nähdään kiven pieni hengitysaukko." Jarkko Laineen aforismi Kolmannesta mustakantisesta vihosta ( 2007).

Valokuvatorstain viikon aihe on kivet.


Tämä luonnon veistämä kivieläimen pää on Vanajaveden rannalta.




torstaina, syyskuuta 20, 2007

Yöpöydällä 2

Edit 21.9 Lisäys tekstin lopussa

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Luin Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin vihdoinkin loppuu asti. Tunnustan olleeni väärässä. Leo, kirjan kertoja, ei ole homoseksuaali, vaikka hänen äänensä on naisen ääni, hänen katseensa on naisen katse ja hän on kumman kiinnostunut ystävästään Billistä, tämän molemmista vaimoista ja ennen kaikkea Billin pojasta Markista. Kirjan loppupuolella Leo tunnustaa kadehtineensa Billiä: "Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseeni ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä Markia, ja vain siksi että poika oli elossa." ( s. 306, suom. Kristiina Rikman).

Leon oma poika on kuollut toisen osan alussa, sivulla 175. Kerronta alkaa vetää sivulla 200 kun Markista tulee kirjan keskushenkilö. Hänen tunnevammaisuutensa on niin kiinnostavasti kuvattu, että luin kirjan loppuun yötä myöten yhtä soittoa, kun en voinut laskea sitä käsistäni. Aluksi poika vaikuttaa jotakuinkin normaalilta murrosikäiseltä, joka valehtelee, näpistelee, lintsaa koulusta, karkailee, kokeilee huumeita ja kuljeskelee epämääräisten tyyppien kanssa. Vanhemmat uskovat, että häiriökäyttäytyminen menee ohitse murrosiän mukana, mutta niin ei näytä käyvän. Pojalla on "sosiaalinen luonnehäiriö," toisin sanoen hän on psykopaatti. Jäljet johtavat varhaislapsuuteen ja äitisuhteeseen, mihinpä muuallekaan. Runoilijaäiti Lucille on kolea nainen, ei kykene ilmaisemaan tunteita edes runoissaan, ja hänen valmistansa ruokakin on kelvotonta mössöä.

Hustvedt on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän on perehtynyt hysteriaa, syömishäiriöitä ja psykopatiaa käsitteleviin tutkimuksiin, joista on luettelo romaanin lopussa. Hän ei viittaa suoraan Gilles de Raisiin, ranskalaiseen aatelismieheen, Ritari Siniparran esikuvaan ,taiteiden suosijaan ja alkemistiin, jonka sivuharrastuksena oli poikien murhaaminen. Mutta eräs hänen henkilöhahmonsa on nimeltä Teddy Giles, taiteilija jonka näyttely on "kuin massamurhan jälkisiivousta" - silvottuja ruumiita, lattialla kuivuneita veritahroja ja korokkeella kidutuksen välineitä. Giles toteuttaa murhafantasoitaan myös todellisessa elämässä. Hänen jäljiltään löytyy matkalaukku, jossa on nuoren pojan kappaleiksi hakattu ruumis.

Tuskin olisin kiinnittänyt huomiota Gilesin nimeen, ellen olisi netistä aineistoa ritari Siniparrasta. Hän on ensi viikon lopulla pidettävän naisten tarinaseminaarin "päähenkilö". Minun tehtäväni seminaarissa on kertoa naisten unista, joissa esiintyy sinipartoja: murhaajia vainoojia ja kaikenkarvaisia pahoja miehiä.

Unien kautta pääsee yhteyteen oman sisäisen hirviönsä kanssa, mutta se kohtaaminen on useimmiten niin pelottava, että sitä herää kauhusta kiljahtaen. Pahuus kiehtoo, myös unissa, eikä vain saduissa ja tarinoissa, dekkareissa , kauhuleffoissa ja kaunokirjallisuudessa.

Lukuohjeeksi Hustvedtin kirjan tuleville lukijoille: kannattaa aloittaa vasta toisesta osasta, ja lukea ensimmäinen osa viimeisenä.

Lisäys 21.9.

Torstai-iltana Annika Idström, Katja Kallio ja Marja-Terttu Kivirinta keskustelivat Ylen ykkösen Kirjakerhossa Hustvedtin kirjasta. Keskustelu tulee uusintana lauantaiaamuna klo 8.00. Sen voi kuunnella kuukauden ajan nettiradiosta.

Annika Idström viittasi pahuuteen yhtenä kirjan teemoista, mutta siihen teemaan ei keskustelussa tartuttu. Minusta pahuus oli kirjan kiinnostavin teema, se miten Teddy Giles manipuloi ja kietoi pahan verkkoon persoonallisuudeltaan epävakaan ja miellyttämisenhaluisen Markin, jolta puuttui kiinnikohta elämässään, häntähän oli lapsesta asti heitelty vanhemmalta toiselle, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut hänelle tilaa omassa elämässään.









maanantaina, syyskuuta 17, 2007

Yöpöydällä

Vanha meemi: Mitä on yöpöydällä? Sillä on ( se on oikeastaan yökaappi) Noora, uusin Parnasso, kasvi ja kasa kirjoja joita ei kuvassa näy. Päällimmäisenä on Siri Hustvedtin romaani Kaikki mitä rakastin. Paksu ja pitkäveteinen kirja, ei minun makuuni, mutta hyvää unilukemista, koska nukahdan kun rupean lukemaan sitä. Viikon aikana olen edennyt vasta sivulle 150. Tuima on lukenut kirjan loppuun ja analysoi sitä Tuumailua-blogissa. Häntä hämmensi aluksi kirjan miesnäkökulma. Sama hämmensi minuakin. Kertojana on on mies, joka kuvailee rakastuneen naisen silmin kirjan keskushenkilöä, taidemaalari Billiä:

"Hän näytti minusta byronilaiselta mieskauneuden ruumiillistumalta. Musta hiuskiehkura valahti hänen otsalleen, kun hän poltti savuketta…."


Kenties kirjan loppupuolella paljastuu, että kertoja on homoseksuaali, että hän ole ikinä rakastanut vaimoaan Ericaa, vaan on mennyt hänen kanssaan naimisiin tavan vuoksi, ja että hänen elämänsä suuri intohimo on aina ollut Bill. Täytynee lukea kirja loppuun, vaikka kertojan tyyli/ ääni vähän häiritseekin minua. Siitä puuttuu persoonallinen klangi ja yllätyksellisyys. Kerronta tuntuu ulkokohtaiselta, varsinkin silloin kun kertoja Leo kuvailee Billin taideteoksia. Kuvataidetta on vaikea sanallistaa, niin että se konkretisoituisi lukijalle. Mutta jotain siinä kirjassa täytyy olla, kun se puhuttelee kirjallisia naisia. Katso keskustelua Lukupiiri-blogissa.


Jatkuu myöhemmin.





lauantaina, syyskuuta 15, 2007

Klassikot

Tässä he seisovat, kirjahyllyni reunalla, klassikot oikealta vasemmalla suuruus - ei arvojärjestyksessä: Dostojevski, Tolstoi, Pushkin, Gogol, Tshehov, Lermontov ja Brodsky.

Valokuvatorstain viikon aiheena on klassikko. Jotkut ovat ovat klassikoita jo eläessään. Taiteilijatalosta heitä löytyy. Alla eräs joka tuli kysymään kannattaako ostaa HP:n kannettava tietokone. Otin kuvan pari vuotta sitten.
PS. Blogger Playssa pyörivät slideshowna satunnaisjärjestyksessä viimeisimmät Bloggerin blogeissa julkaistut kuvat. Siellä voi käydä katsomassa millaisia kuvia eri puolilla maailmaa otetaan ja julkaistaan blogissa. Kesti puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen suomalainen blogi pyörähti esiin. Se oli Annikin blogi. Jos lauantaina ole ole muuta tekemistä, jokainen voi kokoeilla itse, miten nopeasti hän saa esiin ensimmäisen suomalaisen blogin, ja mikä se on.

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Viikon sitaatti ja kuva

"Verkossahan intellektuellit ovat." Lähde: INTELLEKTUELLIT JA BLOGISFÄÄRI. Suosittelen.

(Klikkaa isommaksi)

Vaihteeksi kuva kissasta. Tämä on Banksyn uusin työ, Rottapultti. Se löytyi sivustolta Art Of The State Blog. Banksyn oma kotisivu on täällä.

torstaina, syyskuuta 13, 2007

Taidenäyttelyssä

Edit 14.9. Lisäys ja kommentti tämän blogimerkinnän lopussa.

Kävin katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttelyn, joka on lauantaina viimeistä päivää auki. Taidehallissa ei saa valokuvata, mutta otin salaa valokuvan yhdestä maalauksesta. Piti toimia nopeasti, ettei salivartija huomaisi, siksi kuvaan tuli vain osa maalausta, reunat ja yläosa puuttuvat.

Maalauksen nimi on Mutta millaista on elää hikisten mustien kynsien ikuisen lahjonnan ilmapiirissä.

Erään maiseman nimi on Muistikatkokset avautuvat aina etelästä . Rantamaisemassa toistuu sama hylätyn näköinen kivirakennus. Toisto on yksi Anderssonin tyylikeinoista. Ja erään toisen maalauksen nimi: Oi riemuiten suokaatte kätenne, niin onnenmaihin herttaisiin matkaamme. Myös seutuun sadun armaan kyllä saapunemme varmaan, kun me onnemme maihin näin matkaamme. Laakeassa maisemassa on hajanainen joukko selästä päin kuvattuja tummia ihmisiä menossa kohti horisonttia.

Mamma Andersson on kertova ( narratiivinen) ja figuratiivinen taiteilija. Videohaastattelussa hän sanoo, että haluaisi maalata kuin Kandinsky, mutta ei voi. Hän kertoo, että kun hän aloittaa maalauksen, mielessä ei ole koskaan juonta. Tarina kehittyy työn edetessä. Ne eivät ole tarinoita, joissa on alku ja loppu. Tuttua minullekin. Ei alkua, ei loppua, eikä juonta. Tarina kehittyy jos on kehittyäkseen. Usein se ei kehity ja teos jää kesken.

Anderssonilla on laaja kuvapankki, paljon valokuvia, kuvia toisten maalauksista. Hän katselee niitä aloittaessaan työn, joku työ antaa alkusysäyksen ja toimii ikään kuin rakennuksen perustana. Sille rakentuu oma teos.

Poimin muistivihkoon muutamia kohtia hänen videohaastattelustaan:

"Kun aloitan uutta työtä, voin yhtäkkiä ajatella, että se onkin aivan hirveä ja ryhdyn tekemään toista työtä, mutta hylkään sen ja palaan jatkamaan aikaisempaa työtä."

Toivottomia maalauksia on ja ne ovat todella onnettomia. Niitä on vaikea saada valmiiksi… Kaikkein vaarallisinta on se, että jää roikkumaan johonkin, jonka ajattelee tehneensä hyvin, eikä voi koskea siihen enää - jä kuitenkin päätyy lopputulokseen että siitä on päästävä eroon."

"Aloitin spraymaalinen käytön 10-15 vuotta sitten nähtyäni paineruiskumaalarien tilaustyönä maalaamia autoja. Ne ovat jännittäviä, ja aina kiehtoneet minua, joten ostin läjän autospraymaaleja. Tein aika kamalia juttuja ja vähän ajan kuluttua lopetin… Samalla kun perehdyin automaalaukseen, tein myös graffiteja ulos. Asuimme kaupunginosassa jossa oli paljon graffiteja, Ne voivat olla joskus uskomattoman kauniita, erityisesti kalliossa luonnon keskellä ja tunneleissa."

Tämä ei ole Anderssonin graffiti, vaan kalliomaalaus Vuosaaressa

"Maalauksessa keskeisintä on ilmaisu. Ei tarvitse olla realistinen. Mutta jos on liian yläilmoissa eikä yhtään kosketuspintaa todellisuuteen, lopputulos voi olla epäkiinnostava. Haluan kuvata maailmaa, jonka tunnistaa, mutta ei ole täysin todellinen. Vähän kuin unissa, joissa voi saavuttaa yhteyden mieleen ja alitajuntaan…."

"Maalaukset eivät ole mitään dokumenttivalokuvia tai totuuksia, vaan visuaalisia tiivistelmiä jostain. Se on jonkinlaista taikuutta: sivelen kankaalle tai levylle. Se sysää liikkeelle katsojan ajatukset ja omani. Se on tavallaan leikkiä."

Mamma Anderssonia olisi voinut kuunnella myös livenä, mutta en tiennyt, että hän oli tulossa Taidehalliin. Lähdin pois 10 minuuttia ennen hänen tuloaan, koska ihmisiä alkoi olla paikalla liikaa, ja minua ahdistaa väkijoukossa. En tykkää katsella maalauksia toisten ihmisten selkien takaa ja välistä. Haluan katsella niitä yksinäni. Louvren kaltaisissa suurissa maailmankuuluissa taidemuseoissa se ei ole ikinä mahdollista. Menin pieneen mukavaan nettikahvilaan, joka on Taidehallin kulmalla. Siellä on ilmainen WLAN, jolla voi päästä eduskunnan verkkoon jos tietää tunnuksen ja salasanan.

Kuvataitelijan näkemys Anderssonin taiteesta. Katso Solin ihmeellinen työhuone

Näyttelyn viimeinen päivä on lauantai 11.9. Vielä ehtii nähdä sen.

Kuvat lisätty myöhemmin. Ne voi klikata suuremmiksi.kuten aina.

Lisäys 14.9. Tilaisuudesta josta lähdin juuri ennen sen alkua, on selostus perjantain ( 14.9.) Hesarissa. Selostuksen mukaan keskustelua käytiin mm. "Anderssonin maalausten viittaussuhteista, symboleista jotka ovat lähtöisin vanhoista myyteistä ja lapsuuden kertomuksista. - Mitä tulevat taiteesi keskiaikaiset ainekset? Kaila[Jan, kuvataiteilija, keskustelun juontaja] viittaa Anderssonin suureen varhaismaalaukseen Mutta millaista on elää hikisten, mustien kynsien kanssa ikuisen lahjonnan ilmapiirissä (1998). 'En ole ajatellut keskiaikaa maalatessani. Mutta tuossa maalauksessa on aineksia Carl Fredrik Hillin ja Ernst Josephsonin teoksista. Ja niissä taas on varmasti referenssejä keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Samahan näkyy myös Bergmanin elokuvissa. Luulen, että piittaamattomuus ajan asettamista rajotteista on tyypillistä ruotsalaiselle taiteelle', Andersson pohtii. Kailan mukana Suomessa on toisin. 'Täältä puuttuu mielikuvitus, on vain joko realistista tai abstraktia taidetta,' hän toteaa.

Minun kommenttini: Olen samaa mieltä kuin Kaila, sama pätee kirjallisuuteen. On vain realismia tai modernismia - kirjallisuuden valtavirrassa. Jos kirjoittaa/ajattelee toisin, joutuu kirjallisuuden marginaaliin.



keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Romaanihenkilö ottaa yhteyttä

Tuntemattomat henkilöt lähestyvät minua usein englanninkielellä mbnetin email-osoitteen kautta, koska se on kotisivujeni osoitteena. En avaa heidän viestejään, koska ne ovat yleensä roskapostia, vaan deletoin ne saman tien.

Eilen postilaatikossa oli viesti Pere Calsina -nimiseltä henkilöltä. Nimi tuntui minusta kumman tutulta. Sitten muistin, että sehän on eräs henkilö romaanissa Halujen puutarha. Ajattelin, että onkohan tämä jokin pila ja avasin uteliaisuuttani viestin. Sen lähettäjä oli todellinen Pere Calsina Barcelonasta. Hän kirjoitti espanjaksi, mutta sanoi äidinkielensä olevan katalaani. Koska hän arveli etten ymmärrä espanjaa enkä katalaania ( aivan oikein, en minä osaa niitä kieliä osaa), hän oli varmuuden vuoksi käännättänyt asiansa englanniksi.

Hän halusi tietää mistä olin keksinyt hänen nimensä, sillä se on hyvin harvinainen. Totta mies puhui, googlettamalla löytyi vain kolme Pere Calsinaa: Halujen puutarhan henkilön, espanjalaisen lehtikustantamon Barcelonan osaston päällikön, ja kolmantena sarjakuvataiteilija Josep M. Beán, joka on piirtänyt pseydonyymi-nimellä eroottisia sarjakuvia. Ja muilla pseudonyymeilla muunlaisia sarjakuvia.

Kerroin todellsielle Pere Calsinalle, että en enää muista mistä keksin nimen, koska siitä on kulunut viistoista vuotta kun kirjoitin sen romaanin, mutta todennäköisesti nappasin nimen jostain espanjankielisestä lehdestä. Se sopi minun mielestäni miespuoliselle psykoanalyytikolle, sillä pere on ranskaksi isä.

Nimien keksiminen romaanihenkilöille on oma "taiteenlajinsa." Etsin tavallisesti kuolinilmoituksista nimiä ja yhdistelen niitä, mutta aina löytyy joku elävä jolla on sama nimi. Ja sitten on heitä jotka tunnistavat itsensä romaanin sivuilta, vaikka heillä on eri nimi, eivätkä he ota millään uskoakseen, että romaaninhenkilöt ovat kuin unen henkilöt, yhtä epätodellisia, vaikka vaikuttavat todellisilta kuin elävien kirjoissa olevat, henkilötunnuksen omaavat ihmiset.

PS. Tämä on koe. Kokeilen miten onnistuu Office 2007 OneNoten kautta postauksen lähettäminen blogiin.

PS2. Näytti onnistuvan Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut. Allaolevan pseudonyymi Pere Calsinan sarjakuvanäytteen liitin myöhemmin blogiin:



Lapsi

Valokuvatorstain 58.aihe on lapsi.

Simo (3.v) Taiteilijatalon pihalla kesällä

"lapsi on aikuiselle meidän kuudes ulottuvuutemme,
silmät joilla katsoa etäisyyksiin,
kädet joilla tunnustella vastalumista maata, hiukset
kun ulottuvat kauas etäisyyksiin kuin ilves joka ei
tiedä minne mennä illan maantieltä pois"
[....]
Arto Kytöhonka: Kurjan miehen kirjeitä (s. 80)


perjantaina, syyskuuta 07, 2007

Digitaalista runoa Vuotalossa

Tämä on Vuotalo ( metroasemalta vasemmalle, Tyynylaavantien puolelta ulos metrosta, toivottavasti e vasenkätisenä taas sekoittanut suuntia,). Tylsän näköinen rakennus ulkoapäin, mutta sisällä on elämää: kirjasto. kirjakahvila Pokkari, kirjasto ja tällä hetkellä Helsingin Taiteilijaseuran 40-vuotisnäyttely Alla Maria Wolframin Pylväs: Salaisuuksia, 2006.


Huomenna 8.9. Vuotalossa on klo 14-16 dikitaalisen urnouden lauantai, ei maksa mitään.
Vuosaari -lehteä lainaten: "Mitä URNOA! Mihin Vuotalo nyt on sekaantunut? Mitän digitaalinen runous?, mikä on Nokturno (tilaisuuden järjestäjä. AK:n huom.) ? Vuosaari-lehden lainaus jatkuu: " Nokturno on mitä ilmeisimmin runouden uudella tavalla ymmärtävä edelläkävijä. Sellainen oli myös edesmennyt tietotekniikkamyönteinen runoilija Arto Kytöhonka, joka jo artikkelissaan Tietokonerunoilija vieraalla maalla vuonna 1989 visioi näin: Tietokoneiden myötä runo palaa juurilleen. Sanataide on taas koko kansan taidetta. Sitä luodaan joukolla."

Lainasin Kytöhongan viimeiseksi jääneeseen runokirjan Kurjan miehen kirjeitä toissa päivänä Yliopiston kirjastosta. Palaan siihen myöhemmässä postauksessa.

Lauantaina Vuotalossa klo 14-16 on Karri Kokon runoanimaatioita, Eino Santasen lausuntaa, J.P. Sipilän videorunoa, Jukka. Pekka Kervisen ja Marko Niemen reaaliaikainen yhteisteos, Outi-Illuusia Parviaisen performassnia,Eirikur Örn Norbdahlin ( b kohdalla pitäisi olla islantilainen kirjain ) äänirunoperformanssi ja Linnunlaulupuu-äänirunoyhtye.

Samaan aikaan toisaalla eli Sanomatorilla esiintyvät valtakunnan tähtirunoilijat ja yksi marginaalin marginaalirunoilija eli Hannu Kankaanpää. Suuri runotapahtuma alkaa siellä kello 11. Sieltä pääsee kätevästi metrolla ( 15. min) Vuotaloon, jossa voi samalla katsoa Helsingin taiteilijaseuran näyttelyn ja kävellä runotilaisuuden jälkeen Aurinkorantaan ( Helsingin pisin uimaranta) ja Uutelaan katsomaan Liina Långin eli ex-Miina Äkkijyrkän lehmiä, sekä peltisiä että oikeita.

Kurjan vuoden päiväkirja

Edit myöhemmin launtaina. Lukijan toivomuksesta olen skannanut tämän postauksen loppupuolelle kuvan Coetzeen kirjan sivusta.

Jäi vähän harmittamaan, että en sittenkin ostanut J.M. Coetzeen uusinta kirjaa Diary of a Bad Year luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Se oli niin uunituore, että, että ensimmäiset arvostelut olivat vasta alkaneet ilmestyä. ( Guardianissa 1.9. ja Times Literary Supplementissa 22.8.)

Helsinkiin asti kirja ei ollut vielä ehtinyt, mutta Vantaan kirjastossa sitä oli kaksi kappaletta käsittelyssä. Tilasin ja sain kirjan eilen. Kirja on rakennettu jännästi. Sitä ei voi lukea sivun alusta loppuun, kuten perinteellistä romaania - se on romaani nimestään huolimatta.

Sivu on jaettu viivoilla kolmeen osaan. Ylimmässä osassa John -niminen kirjailija esittää vahvoja mielipiteitä "Strong Opionons" maailmanmenosta: demokratiasta, anarkismista, terrorismista Al Qaidasta, eläimien teurastamisesta, lintuinfluenssasta, pedofiliasta. Mielipiteet on tilannut saksalainen kustantaja.

Keskimmäisessä osassa John kertoo Anya-nimisestä sihteeristään. Sivun alalaidassa ( ikään kuin alaviitteenä) juoksee kirjan tarina. John tapaa talon pyykkitupassa Anyan, nuoren naisen joka on " between works", suomeksi työtön, ja pyytää hänet sihteerikseen, koska koneella kirjoittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia Parkinsonin takia takia ja deadline lähestyy uhkaavasti. Tyttö on ollut ollut aikaisemmin kissatalon vastaanottaja eikä kirjallisesti kirjallisesti kovin sivistynyt. Kun hän näkee kirjailijan makuuhuoneen seinällä Nobel-komitean antaman kunniakirjan, hän ihmettelee että tarvitsevatko kirjailijatkin ammattilisenssin ( niin kuin lääkärit). Hänen poikaystävänsä Alan, sijoitusneuvoja, on sivistyneempi, lukenut kreikkalaista mytologiaa ja Kantia ja tietää että John on maailmankuulu kirjailija ja hänellä on paljon rahaa pankissa. Hän rupeaa juonimaan, miten rahat saataisiin " hyödyllisempään" käyttöön.

Kun avaa kirjan, lukija joutuu ensimmäiseksi päättämään millaisen lukustrategian hän valitsee.
Minä luin ensimmäisenä sivujen alalaidassa juoksevan tarinan, joka on pääosin kirjoitettu Anyan näkökulmasta. Hänestä Johnin mielipiteet ovat pitkästyttäviä, ne unettavat häntä. Hän antaa neuvoja: Kirjoittakaa kaikesta muusta kuin politiikasta. Kirjoittakaa kriketistä, unistanne. Kirjoittakaa muistelmanne. Kirjoittakaa maailmasta ympärillänne. Kirjoittakaa linnuista, puistossa mellakoivasta harakkajoukosta, joka tepastelee ylväinä kuin omistaisivat puiston. Voisitte kirjoittaa niistä. Miksi ette kirjoita muistoja rakkauselämästänne. Sellaisesta ihmiset pitivät eniten - juoruista, seksistä, romansseista, mehevistä yksityiskohdista. Anian neuvoilla on vaikutusta Johniin, kirjan toinen osa Second Diary sisältää enemmän Johnin henkilökohtaisia pohdiskelua. Sihteeri Anya riemastuttaa minua, koska yritin itse kirjoittaa romaanin kirjailijan sihteeristä, joka kommentoi kirjailijan juttuja, mutta epäonnistuin, ei siitä kirjaa tullut.

Tässä on skannaus Coetzeen kirjan sivusta. Näkyy vähän epäselvästi, mutta vetämällä hiiren tekstin päälle ja klikkaamalla saa kuvan isommaksi ja näkee paremmin hänen systeeminsä.

En ole vielä lukenut Johnin mielipideosastoa, ainoastaan selannut ja todennut että ne ovat jotain pienoisesseen ja kolumnin väliltä. Samantapaisia mielipidekirjoituksia voi lukea blogeista, vaikkapa Kemppiseltä, Juha Seppälältä tai Hanhensulalta. Vaikka olenkin lukenut vain fiktio-osan kirjasta, pidä siitä jo nyt jo enemmän Coetzeen kahdesta aikaisemmin ilmestyneestä romaanista, jossa esiintyi ärsyttävä Elizabeth Costello Coetzeen mielipiteiden äänitorvena. Erityisen paljon minua huvitti sihteerin kommentit ja havainnot työantajastaan. Tuli mieleen Willy Kyrklundin pienoisromaani Mestari Ma, jossa nainen ( en muista nimeä) veti Mestarin maanpinnalle realistisilla kommenteillaan.

Nyt täytyy ruveta etsimään netistä naisten unia mustasta miehestä. Pidän tämän kuun lopussa alustuksen aiheesta Musta mies naisten unissa. Omista uniarkistoitani löytyi vain kolme unta aiheesta. Tarvitsin lisää unia. Hei lukija, jos oelt nainen ja olet nähnyt unta mustastamiehestä, kirjoita minulle. Osoite on akonkka (at) gmail.com. Se löytyy myös tuolta profiilista.

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Matkalla

Kilometrikaupalla kapeata metsätietä, asumatonta taivalta Luxemburgista Hahnin lentokentälle ja edessä heilahteli mehurekan peräpää. Lopulta tultiin valtatielle ja bussi pääsi mehurekasta eroon. Kun klikkaat kuvan isommaksi, niin näet sadepisarat etuikkunassa ja bussinkuljettajan kasvot mehurekan perään heijastuvassa soikiossa.

Luxemburgissa paistoi aurinko kun lähdin sieltä, Saksassa satoi ja Suomessa oli kauhea syksyinen koleus., joka hytisytti luihin ja ytimiin asti. Mutta muuten paluumatka sujui paremmin kuin menomatka. Olin lähtenyt Helsingistä kesähelteellä, päivänä jolloin mikään ei toiminut. Ukkosmyrsky sekoitti liikenteen, metro ei kulkenut eikä taksikeskus vastannut, koska se oli oli pudonnut verkosta. Hyvällä onnella sain taksin lennosta ja ehdin Tampereelle menevään junaan. Luonnonesteistä huolimatta ehdin kuin ehdinkin Ryanairin lennolle, joka lähti 20 minuuttia myöhässä , vaikkei Tampereella ollut ukkosmyrskyä.

Ostin paluumatkalle matkalukemiseksi ranskalaisen kirjallisuuslehti Le magazine littérairen. Valitsin sen koska se oli ohut ja maksoi vain 5,80 euroa. Toinen vaihtoehto olisi ollut JM Coetzeen Diary of the Bad Year, jonka hän kirjoitti Hitaan miehen jälkeen, mutta se oli paksu ja painava ja maksoi 28 euroa, (Amazonista tilaamalla sen saa vähän päälle 10 eurolla) joten hylkäsin sen.

Lehdessä oli sivun mittainen juttu Arto Paasilinnsta ja hänen romaanistaan Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija. j Se on yksi lehden kuukauden kirjoista. Paasilinna on Ranskassa Le Arto. Le etunimen edessä merkitsee ilmestystä, ikonia, jotain suurempaa kuin ihmistä itseään. Kriitikko Jean-Claiude Perrier selittää, että Arto, Arthur ranskaksi, merkitsee karhua, ja että Arto kuten hänen toteemieläimensä on "yksinäinen ja vähän villi. " Suomessa häntä pidetään humoristina., mutta muualla maailmassa häntä ihailllaan eräänlaisena filosofi-luonnonsuojelijana , Diogeneksena joka on sekä huvittava että pisteliäs. "

Paasilinna vetoaa ranskalaisiin lukijoihin, heidän kirjailijansa kun ovat niin perin älyllisiä, esteettisiä ja vailla emotionaalista vilpittömyyttä, hänen alkuvoimasuutensa tuntuu ranskalaisista lukijoista hyvin eksoottiselta. Hän on "lappalainen peikko", kuten Perrier sanoo. Suomalainen kulttuurieliitti ei ole oikein ymmärtänyt, miksi kevyen luokan viihdekirjailijana pidetty Paasilinna on niin suosittu Ranskassa. Sama kohtalo oli aikoinaan Mika Waltarilla, häntäkin pidettiin viihdekirjailiajan eikä suvaittu hänen menestystään maailmalla. Suomalainen kirjallisuuseliitti on nirsoa porukkaa.

Lehdessä oli juttu Triestestä, "kirjallisuuden rajakaupungista." Siellä on James Joyce-museo. (Joyce oli triesteläisen Berlitz-koulun opettajana viime vuosisadan alussa) ja Italo Svevo-museo. Svevo kirjoitti onnettoman tupakoitsija Zenon tunnustukset. Ja lähellä Triesteä on Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti Duinon elegiat.

Trieste on kaupunki jossa en ole käynyt, mutta joka on kiinnostanut minua siitä pitäen kun luin 60-luvun alkupuolella Enzo Bettistan romaanin Trieste 1913. Hän kirjoittaa, että "se joka ei ole syntynyt monimerkityksisillä, käsittämättömillä, absurdeilla rajaseuduilla, ei koskaan voi ymmärtää, ymmärtää oikein sitä sairaalloista, kiihtynyttä mielenlaatua, sitä eräänlaista kuuroa hulluutta, joka valtaa myös sivistyneet, älykkäät ja näennäisen tasapainoiset näillä meidän vaikeilla seuduillamme." Bettistan kuvaus Triestestä sopsi yhtä hyvin Pietariin, rajaseutua sekin. Triestestä enemmän blogeissa Jäljen ääni ja Kari Klemelän Suomentajan huomioissa.

Bettizan mukaan Triestessä "niin sanotut kahtiajakautuneet persoonallisuudet ovat jokapäiväisiä tapauksia. Täällä sattuu useinkin, että arvokas, hyvin käyttäytyvä, tyylikäs herrasmies, joka ei vuosiin ole puhunut muuta kuin italiaa, heittäytyy jonain iltana hurjaksi, juo päänsä täyteen ja alkaa ystäviensä suunnattomaksi hämmästykseksi kirota slaaviksi kuin jätkä; ja päinvastoin: ei ole mitenkään epätavallista, että tavallinen slaavi, jota vuosikausia on pidetty yksinkertaisena jääräpäänä, rakastuu ja alkaa puhua rakastetulleen niin kaunista italiaa, ettei kukaan ole olisi voinut uskoa moista soljuvan hänen huuliltaan." ( suom. Pirkko Peltonen)

Mikseiköhän Luxemburgista ole tullut kirjallisuuskaupunkia, vaikka se on kolmikielinen kaupunki? Siellä puhutaan saksaa, ranskaa ja letzeburgia, joka kuullostaa vähän samanlaiselta kuin hollanti (flaaminkieli). Luxemburgilaisten täytyy olla vähintäänkin kolmijakoisia persoonallisuuksia.

Kaupungin kaduilla, kahviloissa ja busseissa kuulee kaikkia Euroopan kieliä, eikä suomi ole mitenkään harvinainen kieli. Eräänä päivänä bussissa vieressäni istui nuori nainen joka luki Suomen Kuvalehteä, juttua erakkosioista. Kenties tulevaisuudessa Luxemburgissa syntyy suuri eurooppalainen EU-romaani, se kun on EU:n ytimessä, kolmen maan: Ranskan, Saksan ja Belgian kainalossa.

Kentauripatsas ja graffiti Teatteriaukiolla Luxemburgin keskustassa. Lisää kuvia Luxemburgista täällä ja luxemburgilaisista graffiteista täällä.

lauantaina, syyskuuta 01, 2007

Aurinkolahdessa lauantaina klo 11.00

Valokuvatorstaissa kootaan tällä viikolla digitaalista kuvapeittoa. Tarkoituksena on, että osallistujat kuvaavat viipaleen elämästä laukaisemalla kameransa yhtäaikaisesti lauantaina 1.9. kello 11.00.

Simo ( 3 v.) katselee metrovideota, jossa hänellä on pääosa. Kun yritän ottaa hänestä kuvan, hän kääntää päänsä poispäin ja näyttää kieltä. En saanut enempää kuvia h-hetkestä, koska kameran paristoista loppui lataus.