Knausgårdin Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina Huttunen. Like 2012) oli vähällä jäädä lukematta, siksi että alku, noin 70 sivua lapsiperheen elämän kuvausta, pitkästytti minua. Ajattelin, että jos tämän kirjoittaja olisi nainen, kustannustoimittaja olisi sanonut: puolet pois, alun pitää olla iskevämpi, ei kaikkea eikä varsinkaan kakkavaippojen vaihtoa tarvitse kuvata niin yksityiskohtaisesti.
Taisteluni jäi makaamaan yöpöydän lukemattomien kirjojen pinoon, kunnes koitti itsenäisyyspäivä ja telkkarista tuli niin ikävystyttävää ohjelmaa, linnan juhlaa ja Tuntematonta sotilasta, että tartuin mieluummin kirjaan. Knausgårdin teksti imaisi minut mukaansa siinä vaiheessa , kun Karl Ove muuttaa Tukholmaan ja majailee aluksi ystävänsä Geirin luona. Heidän kirjallisuuskeskustelunsa ovat kiinnostavia. Lainakirjan sivuille alkoi ilmestyä keltaisia ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi (kun ei voi tehdä lyijykynämerkintöjä eikä taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut koko joukko).
Karl Oven kirjoittaminen on jumissa, hän on kirjoittanut kuusi vuotta eikä hänellä ole muuta kuin " satakolmekymmentä sivua pitkä idioottimainen essee enkeleistä ", hän tunnustaa. Geir on sitä mieltä, että essee ei ole hänen lajinsa, hän kannustaa ystäväänsä seuraavasti: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."
Tukholmassa Karl Ove tapaa Lindan, johon oli iskenyt silmänsä kolme vuotta aikaisemmin Biskops-Arnön esikoiskirjailijaseminaarissa ( tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille). Kumpikin oli esikoiskirjailija, Lindalta oli ilmestynyt runokokoelma ja Karl Ovelta romaani. "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee.
Suhde päättyi katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan. Karl Ove viilteli kasvonsa, kun Linda torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen. Kun he alkoivat tapailla Tukholmassa, he eivät voineet puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan. Tapaamiset vaivaannuttavat Karl Ovea, hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja hän uskotteli itselleen, ettei ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen kerran, hän pyörtyy kadulla. Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa. Onnestakin voi pyörtyä! Tai sitten Karl Ove vain unohti hengittää
Dramaattisen ensisuudelman jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, oli pakko saada tietää mitä Lindalle ja Karl Ovelle seuraavaksi tapahtuu. Siihen meni koko yö. Ensimmäistä kertaa elämässään Karl Ove on absoluutisen onnellinen, mikään ei voi varjostaa hänen iloaan. Ensihuumaa kestää puoli vuotta. Sitten ristiriitaiset tunteet alkavat raastaa Karl Ovea. Hänen on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä). Hän haluaisi olla yksin ja lukea rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään. Tuttu tilanne varmaan jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa Karl Ovea kohtaan, joka kirjoittaa: " Sieluni oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä."
En muista aikoihin lukeneeni mieskirjailijaa, joka kuvaa tunteiden vuoristorataa yhtä hyvin kuin Knausgård. Mieleen tulee vertauskohtana August Strindbergin Hullun puolustuspuhe. Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!
Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa tarinaa Raamatun henkilöistä, käy synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja osallistuu synnytykseen. ( Synnytyksen kuvausta 13 sivua, mikä ei ole paljon yli kuusisatasessa kirjassa). Lapsen syntymän jälkeen Karl Oven on pakko saada romaani syysmarkkinoille, koska perhe tarvitsee rahaa. Deadlineen on kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään." Hänen oli aloitettava koko homma alusta. Hän muutti työhuoneelle ja kirjoitti maanisessa tilassa yötä päivää, kaksikymmentä sivua päivässä ja riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet epäempaattiseksi hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja uhkasi jättää hänet. Karl Ove piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista. Semmoista kirjailijan elämä on parhaimmillaan - ei mikään muu ole yhtä tärkeätä kuin kirjoittaminen.
Edellisen romaanin ilmestymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Ehkä Karl Ove olisi jäänyt nyhräämään enkeliesseen ja Raamatun henkilöiden pariin, elleivät ulkoiset paineet olisi olleet niin kovat. Rahapula ja deadline, siinäpä kirjailijan parhaat muusat. Romaani En tid för alt valmistuu määräaikaan mennessä ja se nimetään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana vuonna Suomesta oli ehdokkaana Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jota Karl Ove veikkaa voittajaksi. Mutta palkinnon sai islantilainen Sjón.
Ehdokkuuden tuomaan julkisuuteen Karl Ove suhtautuu kaksijakoisesti . Kun lehdet osoittavat kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on innoissaan ja iloinen. Mutta joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa lukee jotain mitä hän ei ole sanonut, hänen minäkuvansa palaa poroksi häpeästä. Kuitenkin hän hänen jatkaa haastattelujen antamista, koska " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...] "Olin huora, se oli ainoa kattava sana." Hän ei ole ainoa kirjailija, jolle julkisuus aiheuttaa samanlaista henkistä pahoinvointia. Hän selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.
Kun olin lukenut kirjan kertaalleen lävitse, aloitin alusta ja luin lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin hyljeksinyt ensilukemalla. Minua puhutteli kerronnan konstailemattomuus, tapa jolla Knausgård kuvaa Karl Oven arjen taistelua. Se oli niin tuttua ajalta, jolloin omat lapseni olivat pieniä. Karl Oveen on helppo samaistua. Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva, eikä "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt kahteen vuoteen pätkääkään. Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."
Vaikka kertomuksella ei Knausgårdin mielestä olisikaan mitään arvoa, niin Karl Oven elämästä muodostuu yhtä kaikki kertomus. Parasta siinä kertomuksessa on, että sen välityksellä lukija kohtaa kirjailijan, joka ei piiloudu fiktion taakse kynsiään vuoleksimaan ( à la Joyce).
17.12.2012
Lisää Knausgårdista Sami Liuhdon blogissa. Suosittelen.
sunnuntaina, joulukuuta 16, 2012
tiistaina, marraskuuta 27, 2012
Seksikäs Che Guevara
Che Guevara
Kuvatekstissä lukee:" Kotimaastaan Argentiinasta on Kuuban vahva mies tuonut selkeän espanjankielensä ja matté-pullon, josta hän harvoina joutohetkinä ehtii nauttia. Väljät ja vähät vaatteet tuntuvat vapauttavilta allergisen astman vaivaamasta kehosta."
Harvinainen kuva löytyi lehtikasasta, jonka joku oli jättänyt porraskäytävään. Kasa koostui yli 50 vuotta vanhoista Viikkosanomista. Kaappasin kasan kainalooni ja ryhdyin kotona tutkimaan löytöä. Lehdissä oli paljon mielenliintoista luettavaa ja katseltavaa. Eva Aminoff, "Naisemme Havannassa", kuten Viikkosanomat luonnehtii, oli kirjoittanut reportaasisarjan Kuubasta. Sarjan 16. juttu ilmestyi numerossa 25/1961. Sen nimi oli Che Guevara- vallankumouksen aivot.
Eva Aminoff kertoo, että kesti kolme kuukautta ennen kuin hänen onnistui saada haastattelu Che Guevaralta. Se tapahtui teollisuusministeriössä. Aminoffilta loppui filmirulla kesken kaiken ja Che vaihtoi rullan, järjesteli etäisyyksiä ja valosuhteita. Hän kertoi, että eräässä vaiheessa elämäänsä hankkinut leipänsä valokuvaajana.
Rullanvaihto sulatti jään ja rentoutti haastatelevan. Aminoff kuvailee: "Hengitys oli rauhoittunut kokonaan. Suuri, lempeä ystävällisyys ja sen mukana tenhoava charmi oli levinnyt Kuuban argentiinalaisen kohtalonmiehen kasvoille. Oli sopiva hetki siirtyä haastattelun piiriin."
Minua kiinnosti kuvan tarina. Missä ja milloin se on otettu ? Tuskin teollisuusministeriössä. Uteliaisuuttani lainasin kirjastosta Aminoffin matkakirjan Vallankumouksen valtakunta. Kuuban vallankumous oli tapahtunut vuonna 1959. Vallankumouksen tekijät olivat nuoria miehiä: Fidel Castro 33 v, Che Guevara 31 v, ja Raúl Castro ei ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään.
Aminoff oli viettänyt vuosien 1960-1961 vaihteessa viisi kuukautta Kuubassa ja koonnut matkan jälkeen Viikkosanomissa ilmestyneistä reportaaseista kirjan. Hän mainitsee tavanneensa Che Guevaran kaksi kertaa, mutta pettymyksekseni en löytänyt selostusta Chen joutohetkestä, jolloin hänellä oli aikaa lojua sängyssä ja nauttia mattéta.
Teollisuusministeri Che työhuoneessaan.
PS. Olen lukenut muutakin kuin 50 vuotta vanhoja lehtiä. Kirjailijan päiväkirjassa kerron mitä mieltä olen Sofi Oksasen romaanista Kun kyyhkyset katosivat ja Ene Mikhelsinin Ruttohaudasta. Ja miten kävi kun matkustin Viroon ensimmäisen kerran vuonna 1972.
Parhaillaan luen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania. Olen päätynyt pitkin haarautuvia polkuja sivulle 443, mutta ei minulla ole vielä selkeätä käsitystä kirjasta. Tuntuuu kuin olisin eksyksissä. Sivun 443 alalaidassa kertoja puhuttelee lukijaa: "Hauskaa että olet viihtynyt Neuromaanin parissa näin pitkään. Nyt, kun tarinalinja on saatu päätökseen, voidaan paljastaa Geregin olevan fiktiivinen romaanihenkilö jota ei voi konkreettisesti satuttaa eikä vahingoittaa, joten todellisuudessa hänelle ei ole käynyt kuinkaan, hän voi edelleen hyvin ja lähettää sinulle sydämelliset terveiset."
Tiedoksi: Jaakko Yli-Juonikas on aloittanut blogin. Sen nimi on Arvoitus nimeltä elämä.
maanantaina, lokakuuta 22, 2012
Mitä kirjallisuus on?
Ninnin tassu on William S. Burroughsin unikirjan päällä.
Kirjan nimi on My Education. Onkohan se kirjallisuutta,
Ninni näyttää pohtivan.
Juha Seppälä on pohtinut kirjailijuutta ja kirjallisuutta näin:
"Hirveintä on, että
kirjailijat jatkavat vaikka maailma
palaisi siitä yksinkertaisesta syystä että ovat kirjailijoita. Kirjailija tekee
kirjaa vielä hirttolavalla, näkee
pyövelinsä asun yksityiskohdat, rekisteröi
valon sävyn, hiljaisuuden äänen,
tukahdutetun kauhun tuoksun. Näyttelijät haluaisivat olla kirjailijoita,
rock-laulajat samoin. Kaikki tahtovat
roolin. Media myy näyttelijän kirjaa kuin viinaa tai naisia, media
tahtoo elää ja kaupata sitä mille on aina ostaja. Kriitikot vihaavat
kirjailijoita ja kirjailijat vihaavat kriitikoita. Martin Walserin oli kirjoitettava siitä kokonainen kirja. Theodore Dreiser vuokrasi huoneen
Brooklynistä ensimmäisen kirjansa huonojen
arvostelujen jälkeen, istui puisella tuolilla keskellä huonetta ja
käänsi sitä kerran toisensa jälkeen eikä
löytänyt oikeaa asentoa. Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat.
Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta,
monesti rumaa ja käsittämätöntä.
Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä." Sitaatti on Seppälän romaanista Mr. Smith (WSOY 2012), josta enemmän Kirjailijan päiväkirjassa.
Hyllyssäni on Jean-Paul Sartren kirja Mitä kirjallisuus on? (Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Delfiinikirjat, Otava 1976). 256 sivua tiheätä tekstiä ja lisäksi selitykset. Seitsemänkymmentäluvulla olen lukenut kirjaa kynä kädessä. Olen alleviivannut mm. sanat "kirjoittamisakti" ja "lukutoimitus." Sartren mukaan kirjoittamisakti on teoksen luomisen epätäydellinen ja abstrakti vaihe, kun taas lukutoimitus on havannoimisen ja luomisen synteesi. " Kirjailijan ja lukijan yhteisestä toiminnasta syntyy konkreettinen ja kuvitteelinen objekti, hengentuote. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla", sanoo Sartre.
Sartre määrittelee millainen on huono ja hyvä kirja: ""Huono kirja on se joka, yrittää imartelemalla viehättää, toisin kuin hyvä kirja, joka on vaatimus ja uskon osoitus." Hän siteeraa Jean Paulhania, ranskalaiskirjailijaa ja saksalaismiehityksen aikaisen vastarintaliikeen keskushahmoa. Paulhan kirjoitti: " Jokainen tietää, että meidän päivinämme on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: huonoa joka itse asiassa on lukukelvotonta ( ja sitä luetaan paljon), ja hyvää kirjallisuutta, jota kukaan ei lue."
Selkeä määritelmä. Se on kirjoitettu viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Onkohan kirjallisuuksia nykyään enemmän kuin kahdenlaisia? Ehkä Mahdollisen kirjallisuuden seura osaisi vastata. Sen ensimmäisestä vuosikirjasta on esittely Kritiikin uutisissa.
sunnuntaina, lokakuuta 21, 2012
Kirjailijan päiväkirja ja bloggaaminen
Lokakuisia mansikanlehtiä palstalla.
Syksy tekee nostalgiseksi. Viljelykausi on ohi. Jos ja kun jonain päivänä lakkaa satamasta, käyn istuttamassa narssissin sipulat maahan , ja haen lapion ja talikon palstalta pois.
Nostalgian vallassa rupesin tallentamaan vanhoja nettipäiväkirjojani, kun löysin kätevän ja nopean tallennusohjelman, joka tallentaa blogit pdf-muodossa. Ohjelman nimi on Blogbooker. Suosittelen.
Siitä on yli kymmenen vuotta , kun aloin pitää nettipäiväkirjaa nimeltä Kirjailijan päiväkirja. Siihen aikaan ei ollut vielä blogeja, tai jos olikin en tiennyt niistä mitään. Jouduin tekemään aika paljon käsitöitä aina kun päivitin nettipäiväkirjaa. Koodasin aluksi itse kaiken, kunnes löysin sivunteko-ohjelman. Nykyisillä bloggaajilla ei ole aavistustakaan miten monimutkaista siihen aikaan oli päivitysten tekeminen ja niiden lähettäminen nettiin.
Vuonna 2002 bloginpitäjiä pidettiin narsisteina tai muuten vain höyrähtäneinä tyyppeinä. Nörtti oli haukkumasana. Nykyään asiat ovat toisin. Bloggaajat ansaitsevat rahaa blogeillaan, jotkut jopa elättävät itseään bloggaamisella, sen kuulin tänään radiosta. Tosin kyse oli muotibloggaajista. Kirjabloggaajista ei puhuttu, ehkä he saavat kirjoja ilmaiseksi ja pääsevät kustantajien infoihin. Minulla ei ole asiasta kokemusta.
Vuonna 2005 löysin Bloggerin helpon blogialustan ja aloitin Sanat-blogin. Aluksi ajettelin pitää kahta blogia rinnakkain, Kirjailijan päiväkirjaan kirjoittaisin kirjalijaelämästä, unista yms., ja Sanat-blogiin kirjoista, joita olen lukenut. Mutta ei se suunnitelma toteutunut. Aloin laiminlyödä yhä pahemmin Kirjailijan päiväkirjaa.
Kun tallensin Blogbookerilla vanhoja nettipäiväkirjoja, tuli mieleeni, että miksen jatkaisi Kirjailijan päiväkirjaa. Sehän on paljon kotoisampi ja intiimimpi blogi kuin Sanat. Viime kuussa siellä on Bloggerin tilastojen mukaan käynyt vain 478 katsojaa, kun taas Sanat-blogissa on käynyt 4671 katsojaa. Sivumennen sanoen en luota Bloggerin tilastoihin. ne ovat minusta vahvasti ylimitoitettuja. Ne on tehty mainostajia varten samoin kuin sanomalehtien verkkolehtien tilastot, jotka mittaavat klikkauksia, mutta eivät lukijoita.
Tällä viikolla olen päivittänyt neljästi Kirjailijan päiväkirjaa. Eilen kirjoitin sinne mitä mieltä olen Juha Seppälän romaanista Mr. Smith. Hampaankolossa on vieläkin Seppälän vuonna 2005 heittämä herja bloggaamisen turhanpäiväisyydestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)