perjantaina, maaliskuuta 05, 2010

Etsijän romaani

Kaksi katoamispistettä Joel Haahtelan Katoamispisteen kannessa.

Kannen tekijä: Raimo Poutanen.


Kuvasin Haahtelan kirjan kannen tahallani vaaka-asennossa, koska katoamispisteet auttoivat minua hahmottamaan kirjan fiktiona (= taiteena). Katomaispisteiden taustalla häämättövät Raija Siekkisen kasvot häiritsivät ensimmäistä lukukertaani. Rupesin lukemaan kirjaa sillä odotuksella, että se kertoo siitä Raijasta jonka tunsin kerran. Olin tyypillinen väärinlukija. Lisäksi lukukokemusta samensi huono omatunto: olin luvannut Haahtelalle, että kopioin Raijan kirjeet ja annan kopiot hänelle, mutta en pystynyt luopumaan kirjeistä edes kopioina, niin tärkeitä ne olivat minulle erään elämänvaiheeni todistuskappaleina.


Toinen lukukerta onnistui paremmin, kun vapauduin lukemaan Katoamispistettä fiktiona, en faktiona. Se

on romaani surusta, menetyksestä, yksinäisyydestä, etsimisestä. "Keskenjäänyt kirja on kuin keskenjäänyt suru," pohtii kertoja joka on lakannut kirjoittamasta, hän etsii itseään, ehkä, entistä kirjoittajaminäänsä joka on hukassa. Hän ei ole kirjoittanut sen jälkeen kun vaimo jätti hänet. "

Ajattelin että kai minäkin olin yrittänyt toipua menetyksestä, kirjoittaa itseni pois, vaikka kävikin päinvastoin, olin vain eksynyt pahemmin ja kun lopulta havahduin, kaikki oli korjaamatonta, Lotta muualla jo." Itsestään ihminen kirjoittaa, itsestään näkee unia, esiintyy eri henkilöhamoissa joita ei aina itsekään tunnista.

Kertojaminä tapaa kadulla sattumalta pariisilaisnaisen nimeltä Magda, joka etsii Paul Rouxia, kadonnutta ex-miestään Helsingistä. Magdan olemuksessa on minun mielestäni jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä: "vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askelleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnasta." Madga johdattaa kertojan jäljittämään sekä Paul Rouxia että Raijaa, jonka Häiriö maisemassa -romaanin ranskankielisen käännöksen Magda on löytänyt miehensä asunnosta ja ottanut mukaansa matkalukemiseksi.


Magda katoaa ja kertoja jatkaa Paul Rouxin etsimistä. Johtolankoja on vähän: nizzalaisen hotelli Negrescon tulitikkuaski, Yves Navarren romaani, paperilappu, johon oli kirjoitettu puhelinnumero ja osoite Mariankatu 24 B 18. Minulle, lukijalle, osoite on tuttu, mutta ei kertojalle, hänelle selviää vasta myöhemmin että Raija Siekkinen on asunut elämänsä loppupuolella siinä osoitteessa Kotkassa. Hän matkustaa Kotkaan, käy katsomassa paikkoja joissa Raija on elänyt, tapaa Raijan ystävän, jolta kysyy onko nimi Paul Roux tuttu. Ystävä ei muista nimeä, mutta hän hänen mieleensä muistuu että Raija kertoi viettäneensä elämänsä kauneimman ja kummallisimman jouluaaton Nizassa, hotelli Negrescossa. Kertoja varmistuu, että Raija ja Paul Roux ovat tunteneet toisensa. Tässä vaiheessa aloin epäillä , kun luin kirjaa ensimmäistä kertaa , että kyseessä onkin fiktio. En voinut millään uskoa, että Paul Roux kantaisi mukanaan tikkuaskia jonka on ostanut yli kymmenen vuotta sitten hotelli Negrescosta.


Kertoja uppoutuu yhä syvemmälle tarinaan. Hän on näkevinään Magdan kotkaisella kadulla ja on varma että Paul Roux on kirjoittautunut kaksi viikkoa aikaisemmin kotkalaiseen hotelliin Yves Navarren nimellä ja käynyt Raijan saarimökissä vain päivää ennen häntä, siitä on merkkinä tuhkakupissa puoliksi poltettu Camel, kengänjäljet pölyisellä lattialla, pöydällä rypistetty paperi johon oli kirjoitettu "30 octobre." Hän lähtee Pariisiin tapaamaan Magdaa ja he matkustavat yhdessä Nizzaan. Junassa hän katselee nukkuavaa Magdaa ja ajattelee Raijaa: " Hitaasti kaikki alkoi hahmottua mielessäni. Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin; eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portaita aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen."


Kirjailijan työ, miksei myös psykiatrin työ ( joka on Katoamispisteen kertojan toinen ammatti), on vihjeiden jäljittämistä, palojen kokoamista. Millainen kuva paloista muodostuu? Kuka

ja millainen ihminen Raija Siekkinen oli?

Kirjoittavassa ihmisessä on monia särmiä, sukulaiset näkevät hänet eri tavalla kuin ystävät, ja jokainen ystävä näkee hänet itsensä kautta. Kuvat muuntuvat kertojan mukaan, ne ovat vain heijastuksia hänestä, usein yhtä vääristyneitä kuin unen kuvat. Kirjailija on tosi vain sanoissaan, sitä todempi mitä parempi kirjailija, mutta sanojen takana seisova/istuva/makaava lihallinen olento on väistämätön pettymys, vain ihminen kaikkine puutteineen. Olikohan se Thomas Mann vai Leo Tolstoi, joka sanoi, että kirjailija panee kirjoihinsa parhaat puolet itsestään ja perheen ynnä muiden lähimmäisten osaksi jää hänen huonoimmat puolensa.

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2010

Päivän kuvat - arjen esineet


Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".
















Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!















Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.


sunnuntaina, helmikuuta 28, 2010

Suomalaisen kulttuurin portaalihahmo

Vaka vanha Väinämöinen Vanhan ylioppilastalon portaalissa.
Pään päällä istuu kyyhkyseksi itsensä loihtinut Louhi.

Tänään on kulunut 175. vuotta Kalevalan ilmestymisestä. Sen kunniaksi Väinämöisen viimeiset sanat:
Vaan kuitenki, kaikitenkin,
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.

PS. Linkki joka ei liity Kalevalaan. Lisäsin sen tuonne sivupalkin Jaettuihin otsikoihin. Jaan Kaplinski kirjoittaa blogissaan suomeksi virolaisen näkemyksen Sofi Oksasen Puhdistuksesta.

lauantaina, helmikuuta 27, 2010

Lempipuu ja runoilija


Araucaria araucana

Tämä on minun lempipuuni Jardin des Plantesissa. Sillä on vanhat, viisaat silmät. Ihastuin ensinäkemältä sen silmiin ja "hiuksiin." Sen nimi on ranskaksi désespoir des singes (= apinoiden epätoivo), englanniksi Monkey Puzzle Tree ( = apinan pulmapuu), koska apinoiden on vaikeata hypellä sen oksilla. Se on Chilen kansallispuu ja voi elää 1200-vuotiaaksi. Varsinainen fossiilipuu, sillä se on ollut olemassa jo dinosaurusten aikana. Araukaria, huonekuusi, lienee sen kaukainen sukulainen, pikkuserkku tai pikkuserkun serkku.

Jacques Jouet lempipuunsa juurella. Puun nimi on metasequoia, suomeksi kiinanpunapuu, fossiili sekin. Lisää puita Picasa-albumissani Jardin des Plantes. Kävin siellä Jouetin kanssa viime sunnuntaina. Hänellä on projekti: hän kirjoittaa runon jokaisesta puutarhan puusta. Aikamoinen urakka, sillä puita on yli 3000. Teoksesta tulee laaja, ainakin kuusiosainen, arvelisin. En lainkaan epäile, etteikö projekti onnistuisi. Hän on tavattoman ahkera, kurinalainen ja innovatiivinen kirjailija, joka on julkaissut kahdeksankymmentäluvun alusta alkaen lähes 60 teosta: runoja, romaaneja, näytelmiä, esseitä. Hän kirjoittaa junassa, metrossa, kaikkialla. Viime kesänä hän kirjoitti romaania lavalla yleisön katsellessa hänen työskentelyään isolta valkokankaalta Villete -puiston kirjallisuusfestivaalissa, jonka oli järjestänyt Oulipo = ranskalainen kirjallisuusryhmä, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan parhaiten Italo Calvino, Georges Perec ja Raymond Queneau.

Tutustuin Jacques Jouetiin kesällä 2000, kun matkustimme kuusi viikkoa junalla pitkin ja poikin Eurooppaa 105 muun kirjailijan kanssa. Sillä matkalla tutustuin oulipolaiseen kirjoitusmetodiin, jota en sivumennen sanoen itse ole pystynyt noudattamaan. Hän kirjoitti joka päivä kaksi, kolme runoa sanoista joita hän keräsi matkatovereiltaan. "Kolme sanaa jotka ensimmäisenä tulevat mieleen," hän pyysi jokaiselta kumppaniltaan.

Vuonna 2002 P.O.L ( arvostettu pariisilaiskustantaja) julkaisi kokoelman Poèmes avec partenaires (Runoja kumppaneiden kanssa). P.O.L on toimittanut YouTubeen videoklipin, jossa hän lausuu runon kolmelta kumppaniltaan: Fatos Kongolilta, Kamiel Vanholelta ja minulta ( olen imarreltu kun olen päässyt niin hyvään seuraan)


Minun kolme sanaani ovat : "van Gogh", "varvas" ja "sieniä." Tällaiselta runo näyttää kirjoitettuna.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä
un soir d'hallucinations, Van Gogh
se coupa au rasoir un varvas.
C'est là une autre vie de Van Gogh
que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh
Gauguin mit dans l'huile le varvas
en l'entourant de quelques sieniä
psilocybine ou truffe, varvas
chauffant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas
la gangrène y fixa ses sieniä
rendit bien moins mobile Van Gogh
qui, ne ramassant plus les sieniä
songe à trancher un autre varvas.

Runo on niin tiukkaan muotoon ja mittaan ( redonde ranskaksi) sidottu, että sitä on mahdotonta kääntää suomeksi minun rytmikorvattomuudellani, eikä siitä tolkkua tule huonolla ranskankielen taidollani mutta runon sisältö saattaisi olla tämä:

Kun Van Gogh oli maalannut sienien syöjät/ eräänä hallusinaatioiltana/ hän leikkasi partaveitsellä varpaansa/ Siitä alkoi Van Goghin toinen elämä minkä luin sienivadilta./

Gauguin teki ruokaa Van Goghille/ pani öljyyn varpaan/ sen höysteeksi joitakin sieniä/ philocybineja ja tryffeleitä,/ varvas kiihotti Van Goghin aistimia.

Tuska tuli varpaaseen/ kuolio istututti siihen sieniä/ teki van Goghista vähemmän liikkuvan/ eikä hän enää kerännyt sieniä/ ajatellut leikata toista varvasta.

Mia Toivio on suomentanut Jouetia paremmin kuin minä, hänen metrorunojaan Tuli&Savu- lehden numerossa 4/2005. Jouet kirjoittaa metrorunoja edelleen, mutta ei enää Pariisin metrossa vaan maailman metroissa. Hän ei ole vielä käynyt Helsingissä eikä muissakaan pohjoismaiden pääkaupungissa. Tänne pohjoiseen periferiaan häntä ei ole pyydetty esiintymään.