Viikon runo/essee

Christian Futscher. Runoista (essee) katkelma:

runoja täytyy lukea, jos runoja ei lue, ne pysyvät kirjan

sisällä ja itkevät yksinäisyyttään. jos niitä lukee, ne

pääsevät päähän, ja ne ovat päässä, ne nauravat.

ne ovat onnellisia, koska eivät tunne itseään enää

yksinäisiksi ja hylätyiksi.

Suomentanut Johanna Venho. Futscherin runon/ esseen Runoista voi lukea kokonaisuudessaan Kirjailija -lehdestä ( 2/09), jota saa hyvin varustetuista kirjakaupoista. Cristian Futscher ( s. 1960) on itävaltalainen kirjailija. Hän osallistuu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä ja alustaa aiheesta Toisin sanoen. Käykää kuuntelemassa. Minä en Messilään pääse häntä kuuntelemaan, koska menen Luxemburgiin.

Uudessa Kirjailija-lehdessä Laura Honkasalo kirjoittaa Askartelun ilosta. Kirjoitus ilahdutti minua, sen kautta löytyi tie hänen blogiinsa A Pot of Rose Tea. Suosittelen.

Yksinäinen varis tutkii palstaani Puotilassa.

Jatulintarhan Jenni kertoo palstaviljelystä Oulun korkeudella blogissa Valvatintarha, jota en yrityksistä huolimatta ole saanut pyörimään sivupalkin blogrollissa.

Komisario Lewiskin harrasti hetken aikaa palstaviljelyä englantilaisessa rikossarjassa, vahinko että hän kyllästyi viljelyyn nopeasti. Minä kun ehdin jo ajatella, että nythän tämä sarja on muuttumassa mielenkiintoiseksi. Murhat eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin puutarhanhoito.

PS. Unohdin mainita eilisessä postauksessa, että Catherine Milletin Mustasukkaisuuden suomentaja on Pirjo Thorel ja kustantaja Siltala. Milletin kirjaa lukiessani aloin ymmärtää miksi ranskalaiset ovat niin ihastuneita Arto Paasilinnan kirjoihin, ne eivät ole tyylillisesti liian tiukkaan napitettuja eivätkä yhtä älyllisiä kuin ranskalainen proosa.

Mustasukkaisuus

Sateen jälkeen viljelypalstoilla liikkui pulska fasaanikukko. Ihmisiä ei näkynyt. Tulppaanit olivat jo aika ränsistyneitä ( klikkaa kuva isommaksi).

Minulla oli hyvin ajoitettu nuhakuume, se kesti yhtä kauan kuin sadekausi. Hyvä niin, koska en olisi jaksanut käydä kastelemassa kylvöksiäni.

Makasin kaksi päivää sängyssä ja luin Catherine Milletin Mustasukkaisuuden. Se hyöty flunssasta on, että tulee luettua. Toinen kirja jonka luin oli Milarepan lauluja, siitä myöhemmin, ehkä. Milletin Kirja oli tyrkyllä kirjaston pikalaina-hyllyssä, josta sen nappasin, kun kävin palauttamassa kirjoja ennen flunssaa. Se oli viime syksynä Goncourt-palkinnon ehdokkaana, mutta ei voittanut. Se suomennettiin harvinaisen nopeassa tahdissa, syynä tietysti Milletin esikoisteoksen Catherine M:n seksuaalinen elämä aiheuttama kohu Ranskassa ja maailmalla. Minäkin luin Milletin esikoisteoksen tuoreeltaan, mutta ei siitä tarttunut mieleen mitään, niin teflonia se oli.

Mustasukkaisuus kertoo Milletin esikoisromaanin syntytaustan. Kertoja, Catherine M. sallii itselleen irtosuhteet, mutta kun hänelle selviää, että hänen miehellään on suhteita nuoriin naisiin, hän ajautuu mustasukkaisuuskriisiin. Hän vakoilee miehensä elämää, etsii merkkejä, lukee salaa tämän muistikirjoja, kuvittelee pakonomaisesti miehen seksikohtauksia nuorten naisten kanssa, kieriskelee kärsimyksessä ja kirjoittaa: " Onnellisia ovat mielikuvitukseltaan köyhät! Onnellisia ne joille merkit paljastavat merkityksensä ilman että heidän tarvitsisi uppoutua Talmudiin tai Masoraan, ne jotka toimivat miettimättä tekojaan ja suunnittelematta vastausta niiden tuhansiin seurannaisvaikutuksiin, ne jotka eivät tee uusiksi mennen elämänsä kudelmaa eivätkä ole taikauskoisia, ne jotka eivät puhu koskaan puhu itselleen vastustajiensa äännellä..."

Milletin kirja ei ole ole fiktiota, ei romaani, vaikka se kirjastoluokituksessa sellaiseksi on luokiteltu. Se on tutkielma pakkomielteisestä tunteesta, jonka valtaan kertoja yllättäen joutuu.

Millet erittelee piinallista tunnettaan rationaalisen kontrolloidusti, välimatkan päästä ranskalaisen tyylikkäästi hanskojaan tahraamatta. Saumat eivät ratkea mistään kohdasta, kenkiä ei astuta linttaan eikä kampaus mene sekaisin, vaikka mustasukkaisuuden voima ja raakuus hämmentääkin kertojaa, mutta hämmennys ei heijastu lauseisiin eikä saa niitä kompastelemaan. Lukijana olisin toivonut tyylikkyyteen pientä tunteen särinää.

Kriisi saa kertojan tajuamaan , että aikoinaan hänen äitinsä itsemurha vei häneltä lapsen luottamuksen tulevaisuuteen. "Menin rikki, kun äitini kuoli ," hän tunnustaa kirjailijamiehelleen, joka tokaisee tyypillisen ranskalaisintellektuaalin tapaan: " Mikä kulunut fraasi tuo oikein on?" Se lause, niin kulunut kuin onkin, on kuitenkin kirjan harvoja omakohtaisia tunnelauseita, avainlause joka auttaa ymmärtämään kertojan valintoja ja ennen kaikkia hänen promiskuiteettiaan.

Akileijan määrämuoto

Akileijan kukinto naapuriviljelijän palstalla ennen sateen tuloa.

Akileijan englanninkielinen nimi columbine tulee latinan sanasta columba eli kyyhkynen, koska kukan viisi terälehteä muistuttavat kyyhkysen siipiä. Kasvitieteellinen nimi aquilegia tarkoittaa kotkaa.

"There is fennel for you, and columbines..."

sanoo järkensä menettänyt Ofelia, kun hän jakelee kukkia kuninkaalle, kuningattarelle ja veljelleen Laertekselle Hamletin viidennen näytöksen neljännessä kohtauksessa. Veijo Meri on suomentanut sanat seuraavasti:

"Tässä teille saksankuminaa ja akileijoja"

Eeva-Liisa Manner on ottanut suomennoksessaan enemmän vapauksia:

"Kallioimaretta kuninkaalle, ja ajuruohoa"

Shakespeare tunsi kasvien folkloren: akileija merkitsee uskottomuutta, hulluutta ja torjuttua rakkautta, ja fennel eli fenkoli ( saksankumina) imartelua. Sikäli Mannerin käännöksessä on itua, mutta en ymmärrä miksi hän käänsi akileijan ajuruohoksi.

Valokuvatorstain 134. haaste on määrämuoto.

Kukista enemmän blogissa suunnitelma kukkakedoksi. Sieltä on peräisin seuraava sitaatti:

"Paracelsus otti vakavasti kristillisen teesin siitä, että luomakunta ja varsinkin kukat ovat luojan ylistystä. Kukissa on hänen mukaansa salaisuus, tarkemmin ottaen ne ovat eräänlaista salakirjoitusta, niin että jokaiseen kukkaan on kirjoitettu luojan signeeraus."

Ahaa, taidetta!

Parempi pyy pivossa kuin oksalla.( Klikkaa kuva suuremmaksi)

Kuvattu Haihatuksen kesänäyttelystä viime vuonna. Haihatuksesta lisää:

http://www.haihatus.net/

Valokuvatorstain 133. aihe on Ahaa

Toukokuu, ikuinen

Kävin Lahdessa eilen, siellä tarkeni. Oli kesä ja pääskyset kirskuivat ilmassa. Ei niitä ole täällä rannikolla vielä näkynyt eikä kuulunut. " Kesä tulee tänäkin vuonna," lupasi ilmoitus liikkeen ikkunassa Vesijärvenkadulla. Ehkä kesä tulee Hesaankin jonain päivänä ja tuo pääskyset mukanaan. Satakielet jo laulavat täyttä kurkkua Puotilan viljelypalstan reunalla. Mutta en minä ole niitä kameran silmään löytänyt, vaikka niiden ääni kuuluu aivan likeltä.

Toukokuu, ikuinen on Haavikon runokokoelman nimi. Näin Haavikosta unta muutama yö sitten. Tapasin hänet ruokatunnilla ja ilahduin että vihdoinkin tavataan. Lintsasin töistä Tilastokeskuksesta ja lähdin hänen kanssaan Munkkiniemeen. Näytin hänelle taloa Bio Ritan, (nykyisen Valintatalon) vieressä ja sanoin että siinä talossa hän asui aikoinaan , mutta hän ei muistanut asuneensa siinä talossa.

Sen verran todellisuuden juurta unessa oli, että lapsuudenkotini oli Munkiniemessä samalla kadulla kuin Bio Rita. Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat myös samalla kadulla, he kävivät meillä kylässä, mutta ei minua isäni ja äitini vieraat kiinnostaneet. Olin siinä iässä, jolloin kaikki aikuiset olivat tylsiä haudan partaalla hoippuvia muumioita, vaikka olisivat olleet vain kolmekymppisiä. Marja-Liisa Vartio oli Haavikkoa joitakin vuosia vanhempi ja kuoli vain 42-vuotiaana struumamyrkytykseen. Haavikko kirjoitti hänen kuoolemansa jälkeen runon:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon,

kämmenellä,

koska oli kevät.

En ehtinyt.

( PS. Blogger ei suostu toteuttamaan runon grafiikka eli kolmannen ja neljännen rivin rivien sisäänvetoa.)

Töölölainen puu ja hänen vihreytensä

Matkalla Lahteen ja takaisin Hesaan katselin junan ikkunasta puita ja heidän vihreyttään. Vihreän sävyjä on satoja, ei mikään kamera pysty tallentamaan niitä, vain silmä näkee ja taidemaalari saattaa joskus onnistua luomaan ne sävyt paletillaan.

Toukokuun vihreys on niin kirkasta, että se käy silmiin, saa aikaan aivoissa sähköisen, ruumiissa hormonaalisen myrskyn ja aiheuttaa outoja unia. Nuorempana näin paljon hurjempia unia kuin tuo Haavikosta muutama yö sitten näkemäni uni. Kaikki laimenee, niin tunteet kuin unielämäkin iän myötä. Jotain iloa vanhenemisesta sentään on: toukokuu ei ole kuukaisista julmin eikä sen kirkkaus ei enää laukaise päätä halkaisevia migreenikohtauksia.

Japanilainen Yoshida Kenko kirjoittaa Joutilaan mietteissä (suom. Kai Nieminen)

toukokuusta seuraavasti: " On sanottu että ihminen on tunteellisimmillaan ja kaihoisimmillaan neljännessä kuussa Buddhan syntymäpäivän ja Kamo-juhlan tienoilla, kun raikkaat, vehreät nuoret lehdet peittävät puiden latvoja, ja niin se tottakin on."

Buddha syntyi 9.päivä toukokuuta, Kamo-juhlan päivää en tiedä enkä mitä sinä päivänä juhlitaan. Toivottavasti joku blogin lukijoista tietää ja kertoo minulle mikä on Kamo-juhla.