Sateen jälkeen viljelypalstoilla liikkui pulska fasaanikukko. Ihmisiä ei näkynyt. Tulppaanit olivat jo aika ränsistyneitä ( klikkaa kuva isommaksi).
Minulla oli hyvin ajoitettu nuhakuume, se kesti yhtä kauan kuin sadekausi. Hyvä niin, koska en olisi jaksanut käydä kastelemassa kylvöksiäni.
Makasin kaksi päivää sängyssä ja luin Catherine Milletin Mustasukkaisuuden. Se hyöty flunssasta on, että tulee luettua. Toinen kirja jonka luin oli Milarepan lauluja, siitä myöhemmin, ehkä. Milletin Kirja oli tyrkyllä kirjaston pikalaina-hyllyssä, josta sen nappasin, kun kävin palauttamassa kirjoja ennen flunssaa. Se oli viime syksynä Goncourt-palkinnon ehdokkaana, mutta ei voittanut. Se suomennettiin harvinaisen nopeassa tahdissa, syynä tietysti Milletin esikoisteoksen Catherine M:n seksuaalinen elämä aiheuttama kohu Ranskassa ja maailmalla. Minäkin luin Milletin esikoisteoksen tuoreeltaan, mutta ei siitä tarttunut mieleen mitään, niin teflonia se oli.
Mustasukkaisuus kertoo Milletin esikoisromaanin syntytaustan. Kertoja, Catherine M. sallii itselleen irtosuhteet, mutta kun hänelle selviää, että hänen miehellään on suhteita nuoriin naisiin, hän ajautuu mustasukkaisuuskriisiin. Hän vakoilee miehensä elämää, etsii merkkejä, lukee salaa tämän muistikirjoja, kuvittelee pakonomaisesti miehen seksikohtauksia nuorten naisten kanssa, kieriskelee kärsimyksessä ja kirjoittaa: " Onnellisia ovat mielikuvitukseltaan köyhät! Onnellisia ne joille merkit paljastavat merkityksensä ilman että heidän tarvitsisi uppoutua Talmudiin tai Masoraan, ne jotka toimivat miettimättä tekojaan ja suunnittelematta vastausta niiden tuhansiin seurannaisvaikutuksiin, ne jotka eivät tee uusiksi mennen elämänsä kudelmaa eivätkä ole taikauskoisia, ne jotka eivät puhu koskaan puhu itselleen vastustajiensa äännellä..."
Milletin kirja ei ole ole fiktiota, ei romaani, vaikka se kirjastoluokituksessa sellaiseksi on luokiteltu. Se on tutkielma pakkomielteisestä tunteesta, jonka valtaan kertoja yllättäen joutuu.
Millet erittelee piinallista tunnettaan rationaalisen kontrolloidusti, välimatkan päästä ranskalaisen tyylikkäästi hanskojaan tahraamatta. Saumat eivät ratkea mistään kohdasta, kenkiä ei astuta linttaan eikä kampaus mene sekaisin, vaikka mustasukkaisuuden voima ja raakuus hämmentääkin kertojaa, mutta hämmennys ei heijastu lauseisiin eikä saa niitä kompastelemaan. Lukijana olisin toivonut tyylikkyyteen pientä tunteen särinää.
Kriisi saa kertojan tajuamaan , että aikoinaan hänen äitinsä itsemurha vei häneltä lapsen luottamuksen tulevaisuuteen. "Menin rikki, kun äitini kuoli ," hän tunnustaa kirjailijamiehelleen, joka tokaisee tyypillisen ranskalaisintellektuaalin tapaan: " Mikä kulunut fraasi tuo oikein on?" Se lause, niin kulunut kuin onkin, on kuitenkin kirjan harvoja omakohtaisia tunnelauseita, avainlause joka auttaa ymmärtämään kertojan valintoja ja ennen kaikkia hänen promiskuiteettiaan.
