Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 3 -Vanhoja kirjeitä Inkerinmaalta

Kolmas viikko  karanteenia  menneillään.   Haluaisin  lukea  jonkin kirjan  espanjantaudin ajalta, jolloin kuoli   yli  30 miljoonaa  ihmistä. Pysyn kotona, sihteerikissa Ninni järjestelee  tyytyväisenä työpöytäni  papereita. Ahdistaa, kun ei pääse liikkumaan niin kuin  ennen, mutta  ahdistus  lievenee, kun  en kuuntele  joka ikistä   uutislähetystä enkä surffaile netissä lukemassa juttuja koronasta.     Paranoia on alkanut vaivata. Ahdistaa  käydä apteekissa ja eläinkaupassa ostamassa Ninnille ruokaa.  Ostoskeskuksessa joku voi yskäistä juuri kun olen ohittamassa häntä ja koronavirukset hyökkäävät kimppuuni. Koska kuulun riskiryhmään, voin kuolla tautiin.  Se on jota kuinkin epämiellyttävä ajatus.  ”Isäni tarinakin” jäisi kirjoittamatta.

 Olen lukenut vanhoja  kirjeitä, joita  sisarukset  lähettivät isälleni  Helsinkiin 1920-luvun  loppupuolella Inkerinmaalta.. Saima (17.v) ja Eero (18.v) opiskelivat Leningradissa,  Eero kävi puoluekoulua ja Saima toisen asteen koulua. Nuorimmat Urho (13 v.) ja Unelma (7v.) kävivät koulua Toksovassa. Suomenkielisistä koulukirjoista oli kovaa puutetta.  Eero tarvitsi   fysiikan oppikirjaa ja  Saima  Setälän  Suomenkielen kielioppia ja kasvioppia, koska hänen piti kerätä 200 kasvia ja määritellä ne.  Urho  toivoi laskuoppia ja kirjoitti  että se pitää  lähettää Leningradiin Saiman tai  Eeron osoitteeseen, koska Toksovan  posti hukkaa lähetyksiä. 

Kirjeenvaihto oli vilkasta.   Harmi vain, että kirjeet ovat menneet huonokuntoisiksi.  Vanhin  sisar Hilma  (25 v.) oli ahkera  kirjeenkirjoittaja.  Hän kirjoitti kotoa Konkkalan kylästä. Hän oli jäänyt kotiin vanhempiaan auttamaan. Hän kertoi, että  elämä oli ankeaa ja  kesät huonoja. Kun edellisenä  syksynä oli saatu 90 säkkiä perunoita, niin tänä  syksynä  ( 1928) saatiin vain 50 säkkiä eikä kaurakaan ehtinyt valmistua ajoissa. Äidillä oli ruusu naamassa ja hän näytti niin kauhealta, että pikku Unelma pelkäsi häntä. Isä oli pudonnut hevosen selästä ja loukannut selkänsä.  Isästä  oli hankala tapaus. Hän oli  ajanut  Eeron pois kotoa, kun tämä oli mennyt  vastoin hänen tahtoaan puoluekouluun.  Saimaa  hän ei olisi  päästänyt  kouluun, koska rahaa tytön kouluttamiseen ei ollut.  Mutta  Saima oli moderneja tyttöjä, hän oli  pitänyt  päänsä,  mennyt  Leningradiin piikomaan  ja ansainnut  koulurahat. Hilma kirjoittaa:

”Tätä nykyä meillä kotona elät aivan kuin olemattomassa helvetissä ja kaikki tyynni isän takia. Hänen kanssaan ei voi muuten elää sovinnossa kuin olisit kuuro ja mykkä. Kuten tietänet kuuluu hän tuohon mensevikkileiriin ja niin ollen tahtoisi, että meidän toistenkin pitäisi olla samaa aatetta.  Vaan Saima, Eero ja minä kuulumme bolseviikkeihin, niin hän  vihaa meitä niin suuressa määrin, että minua on uhannut jo hirttää, tappaa ja jos jotakin tehdä. Saimalle ja Eerolle hän ei mahda mitään, koskapa he eivät ole kotona eivätkä käy edes kotona. Minä kun olen kotona, saan aamusta iltaan kuulla isän saarnoja. Kun ei olisi äitiä ja  Unelmaa, niin olisin jo aikaa sitten mennyt pois kotoa, vaan heitä on sääli jättää. Olisi ollut  parempi, jos isä olisi jäänyt Suomeen, kun hän ei kumminkaan tunnusta neuvostovaltaa ja on sen verivihollinen.”

Samanlainen tilanne oli varmasti  monessa  muussakin perheessä,  kun patriarkkaisät olivat vanhan liiton miehiä, ja  nuoret  olivat  idealisteja, jotka taistelivat paremman  maailman puolesta.

Eero kirjoitti nuorisoliittolaisen idealismilla, innolla ja  kiihkeydellä  isälleni  pitkiä valistuskirjeitä, joissa hän selitti  miksi proletariaatin diktatuuri oli välttämätöntä  tässä kehityksen vaiheessa.   Kirjeistä voi lukea, että  Puoluekoulun opit ovat menneet perille ja että hänestä tulossa hyvä  kommunistiagitaattori. 

70 vuotta myöhemmin  Eero lähetti  minulle kymmenkunta c- kasettia, joilla hän kertoi miten oli menettänyt  ihanteensa  ja uskonsa kommunismiin   kolmekymmentäluvulla. Muokkasin aineiston kirjaksi, lisäsin omia  pohdintojani ja annoin kirjalle nimen  Musta passi. Todennäköisesti  kirjoitan ”Isäni   tarinan”   samaan tapaan kuin  Eeron tarinan,  mutta minulla on nyt  jo  aineistoa  niin paljon, että  siitä tulee    tuhatsivuinen kirja. Kuka niin paksua kirjaa jaksaa lukea?   Voi, miten   kaipaankaan  hyvää  työtoveria ja kustannustoimittajaa,   Sirkka Kurki-Suoniota   ja Silja Hiidenheimoa.   Heitä ei enää ole,  rauha  heille!

 Kartalla Konkolovon,  suomeksi  Konkkalan kylä, jossa  isäni oli syntynyt.  Venäjän Wikipedian mukaan siellä  oli vuonna  1913   yksitoista talonpoikien  kotitaloutta,  ja että   vuodesta 1931 alkaen kaikki kyläläiset  Konkkalasta ja muista  lähikylistä karkotettiin vaiheittain  Krasnojarskin alueelle Lena-joen alajuoksulle. Tähän  Wikipedian tietoon  en täysin luota. Isäni  kertoman mukaan hänen isänsä, äitinsä  sekä Urho ja Unelma  heidän mukanaan karkotettiin  Krasnojarskin  alueelle Angara-joen mutkaan , missä joki kääntyy  lähteenpäin.  ( Sivumennen sanoen Konkkalassa kaikki eivät olleet Konkkia, eivätkä  kaikki Konkat olleet sukua toisilleen)

 Kuuluisia alkuasukkaita

Googlen konekääntäjä  ei  tiedä mitä  sana ”inkeriläinen” on  suomeksi, ja kääntää sen ”englantilaiseksi.”  Alla  näyte käännöksestä. Minua  huvittaa erityisesti otsikko  "Kuuluisia  alkuasukkaita".

·         Juhani Konkka (1904-1970) - suomi, englantilainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja. Mikael Agricola -kirjallisuuspalkinnon (1961) ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon (1962) palkittu.

Konkolovon kylässä tapahtuu suurin osa hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan ​​”Pietarin valot” ISBN 978-5-90479-030-1 .

·         Unelma Konkka (1921–2011) - folkloristi, filologisten tieteiden ehdokas, valtiotieteiden instituutin vanhempi tutkija, KarRC RAS, Neuvostoliiton, Venäjän runoilija, proosakirjailija, Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 2 – Luiden tie

Ennen kuin kirjastot menivät kiinni koronan takia,  lainasin ( lue: hamstrasin)   pinon  kirjoja.   Ensimmäisenä rupesin lukemaan Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen  tietokirjaa Luiden tie: Gulagin jäljillä  (Like 2019). Se oli viime vuonna Tieto-Finlandia ehdokkaana, mutta ei voittanut palkintoa. Olisi kyllä ansainnut palkinnon, minun mielestäni, niin kiinnostava matkakirja se on.   Aiheena on entisen Neuvostoliiton vankileirien saaristo Kirjoittajat muodostivat ”Gulag-etsintäpartion” ja matkasivat leiripaikkakunnalta toiselle katsomassa mitä on jäljellä  Gulagista. 

Matkalla Vorkutaan he löytävät Intan laitamilta tehdasrakennustenluurankoja ja oman ”onnensa nojaan jätetyn hautausmaan”, joka ”tuntuu  kiteyttävän sen miten Gulag muistetaan ja  unohdetaan:  kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkoina tarinoissa. Ainoastaan latvialaisten ja liettualaisten muistomerkit tekevät sen jotenkin näkyväksi.”    Kaupungin keskustassa kohoaa vesitorni, jonka leirivangit rakensivat. Sitä kutsuttiin Baabelin torniksi, koska sen rakentajat, yli tuhat  ihmistä edustivat 69 kansallisuutta, joukossa  myös suomalaisia.

”Intan vesitorni on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan”, kirjoittajat pohtivat.

Kirjan tekijät  Gulagin uhrien muistomerkin juurella. Kuva: Ville-Juhani Sutinen

 Vorkutan radan varressa on tuttuja  nimiä: Kotlas, Uhta, Inta – vankileirien saaristoa!  Kesken Luiden tien lukemisen kaivoin esiin matkapäiväkirjan kesältä 2001. Intan asemalta olin ostanut kaksi hyvänmakuista perunapiirakkaa.  Radalla oli vilkas liikenne. Vastaan vyöryi tämän tästä täyteen lastattuja pitkiä hiilijunia.   ”Juna jyskyttää pitkin Euroopan reunaa.   Radanvarressa paljon metalliromua, romun välissä kukkivat kullerot keltaisina. Kuraisia teitä, soita, soihin uponneita sähkö- ja puhelintolppia. Tätä Vorkutan  rataa pitkin ovat  miljoonat   (huomautus myöhemmin: ehkä hieman liioittelin) matkanneet karjavaunuissa Vorkutan keskitysleirin kaivoksille hiiltä  kaivamaan ja kuolemaan.  Vain sitkeimmät selvisivät.”  Mutta  minä en ollut  matkalla  Vorkutaan, vaan  Labytnangiin  Jamalin niemimaalle.  Tšumissa juna erkani Vorkutan radasta ja lähti nousemaan kohti Uralia. 

Tilasin Luiden tien kirjastosta jo syksyllä, mutta sain sen vasta kun kirjastot olivat  menossa kiinni koronan vuoksi. Olin hämmästynyt siitä, että niin moni muukin lukija oli kiinnostunut siitä kirjasta. Minua kirja kiinnosti erityisesti siksi, että  isäni nuorimman veljen Urhon vaimo Senja tuomittiin  Gulagiin  Suuren isänmaallisen sodan   jälkeen ”isänmaan petturina”  kuten  muutkin  sotavangiksi joutuneet maan kansalaiset.   Hän kärsi tuomion Vorkutassa. Hän  jäi vapautumisen jälkeen asumaan Komin pääkaupunkiin  Syktyvkariin, ei palannut Petroskoihin, ei   siellä ollut hämtä varten mitään, kun Urhokin oli kaatunut jo vuonna 1942  partisaanina Suomen Lapissa.

 Ropponen ja  Sutinen kuvaavat Vorkutaa seuraavasti: ”Vorkuta on yhtä paljon symboli kuin kaupunki. Se on Venäjän arktinen Auschwitz. Rapistuvassa kaivospitäjässä Koillis-Komissa aistii yhä elävästi Stalinin ajan. Siellä, ikiroudan sylissä 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, sijaitsivat eräät hirvittävimmistä Gulag-leireistä […] Memorial on arvioinut, että Vorkutlagin lagpunktien kautta kulki 1940-1950-luvuilla yhteensä 1-2 miljoonaa miestä ja naista. Heistä ainakin 250 000 menehtyi.”

 En tiedä miten pitkä tuomio Senjalla oli ja miten hän selvisi hengissä Vorkutusta.  Naisilla  ei ollut  helppoa Gulagissa.  He tekivät samoja raskaita töitä kaivoksissa, rakennustöissä ja tehtaissa kuin miehetkin. Sen lisäksi heitä ”raiskattiin tavan mukaan,” kuten kirjan tekijät kirjoittava, ja jatkavat: ”Joillakin naisilla oli vartioiden joukossa suojelija-rakastajia, jotka seksuaalisten palvelusten hinnalla varjelivat heitä  muilta miehiltä.”  Naisilla oli muitakin selviytymiskeinoja. He pitivät itsestään parempaa huolta sekä fyysisesti että henkisesti kuin miehet.  Irina Ratušinskaja kirjoittaa  vankileirimuistelmissaan Harmaa  on toivon väri ( suom. Olli Kuukasjärvi 1987), että poliittisten vankien keskuudessa vallitsi yhteishenki ja solidaarisuus. Hänen mukaansa ” leirillä oli tärkeintä säilyttää huumorintaju ja hyvä mieli. Masentuminen olisi tarkoittanut KGB:n voittoa. Naisvangit  löysivät  iloa pienistä asioista, kuten vankileirin kissasta ja salaisesta kasvimaastaan” ( sitaatti Luiden tiestä). 

Löysin  Senjan kirjeet  SKS:n    arkistosta tämän vuoden  helmikuussa, kun  rupesin keräämään materiaalia ”Isäni  tarinaan”, ja kiinnostuin hänestä.  Kaksi  kirjettä  oli säilynyt. Senja oli lähettänyt ensimmäisen kirjeen Äänislinnan  vankilasta vuonna  1942.   Hän kertoi perheestään, opinnoistaan,  työstä  toimittajana, avioliitosta Urhon kanssa, koulutuksesta ”vakoojaksi (”mikä kauhea sana”, hän toteaa),  vangitsemisesta ja olosta  vankilassa: ”...olen kirjoitellut yhtä ja toista ja pitänyt  [suomalaisille] upseereille kolme esitelmää: Petroskoista, Talvisodasta ja Neuvostoliiton  saavutuksista. Parhaillaan teen esitelmää Neuvostoliiton oikeuksista.” Kirje oli 21 sivua pitkä ja kosteuden sekä homeen turmelema niin että siitä sai vain paikoitellen  selvää.  Hän oli lähettänyt kirjeen Helsinkiin isälleni  käsipostissa  neiti O:n mukana.

Toinen kirje tuli  maaliskuussa 1943  Kinnasvaaran keskusvankilasta Terusta  (suomalaisten miehitysalueelta) jonne hänet oli siirretty helmikuussa.  Hän kirjoitti: "Alussa tuntui kovin oudolta, mutta totuin aika pian. Nyt tunnen olevani tyttöjoukossa kuin vertainen.  Eihän  tämä meidän talomme mikään vankila ole. Paremminkin se muistuttaa oppilaskoteja ja niitä yhteisasuntoja, joissa vietin  Venäjällä opiskeluaikana.” Kirje oli kulkenut  vankilanjohtajan kautta ja siinä oli  Senjan vankinumero 525/43.  Sen kanssa  lähdin  etsimään  Kansallisarkiston sota-arkistosta lisätietoja. Löysin vankilan diaariosta hänen saapumispäivämääränsä ja merkinnän, että Mikkelin lääninvankilaan on lähetetty häntä koskeva täytäntöönpanoasiakirja.  Siihen minun tutkimukseni päättyi toistaiseksi.   Kansallisarkisto meni kiinni koronaviruksen takia. 

Haluaisin tietää Senjan vangitsemisen syyn.  Hän sai kyllä desanttikoulutuksen, mutta häntä ei pudotettu Suomeen. Isäni kertoman mukaan hän päättyi  päämajaan Mikkeliin tulkiksi,  mikä   hämmästytti minua.  Asia palasi  mieleeni kun  katsoin noin kuukausi   pari sitten Jörn Donnerin elokuvaa Kuulustelu,   joka kertoi  desantiksi koulutetun Kerttu Nuortevan tarinan.  Eräässä elokuvan kohtauksessa  hän houri  kuulusteluista ja väsymyksestä sekopäisenä, että päämajassa on  vakooja.  Ehkä se olikin totta. Kerttu  ja Senja varmaan tunsivat toisensa, koska asuivat Petroskoissa, olivat  suunnilleen samanikäisiä ja olivat  olleet  desanttikoulutuksessa todennäköisesti samoihin aikoihin.   Siitä asiasta yritän  ottaa sitten  kun koronakaranteeni on ohi.   Olen ollut  huomenna 24.3. kaksi viikkoa  karanteenissa ja  alkanut nähdä karanteeniunia. Tärkeintä nyt on pysyä järjissään, olla masentumatta, säilyttää huumorintajunsa ja hyvä mielensä ja löytää iloa pienistä asioista, kuten  Irina Ratušinskaja löysi vankileirillä.

Senjan tarina innosti isääni kirjoittamaan kirjan Neuvostovakoilijatar. Se oli  enemmän mielikuvitusta kuin totta.  se ilmestyi sodan aikana 1942 ja sitä  myytiin kaksi painosta. Ihmsiet kaipasivat kevyttä jännitystä.

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 1

Mainos Tulenkantajat -lehdessä  3.2.1929.  

 Mainos osui silmiini, kun etsin aineistoa seuraavaan kirjaan Kansalliskirjaston digitaalisesta  lehtiarkistosta  hakusanoilla Juhani  Konkka/ Urho Torikka.   Täytyy tehdä  arkistotutkintaa kotikoneen ääressä, koska  Kansallisarkisto on suljettu koronaviruksen vuoksi.  SKS:n kirjallisuusarkisto  näyttää  olevan nettitiedon  mukaan auki normaalisti,  mutta  en ole voinut  istua siellä  lukemassa aineistoa, koska sain    Espanjan matkalta  tuliaisiksi nuhan ilman kuumetta, yskää päänsärkyä ja muitakaan koronaviruksen  oireita.

Kävin  etsimässä isäni  jälkiä  Andalusiassa. Löytyi  Villa Pastora Churrianasta, Malagasta  Siinä talossa vuonna  1963 isäni käänsi  Leo Tolstoita ja Eeva-Liisa Manner  samanaikaisesti   japanilaista  Kawabataa.  

 Villa Pastoran omisti  Sara Hildén. Talo tuli   tutuksi  monelle  suomalaiselle  kulttuuri-ihmiselle  1960-70-luvuilla.   Kesällä  1963 talossa oli hieman turbulenssia  Sara Hildénin elämäkerran mukaan Hyvä Sara! ( kirj. Anna Kortelainen. Gummerus Oy, 2018): ” Talon putkiston ja kylän  vesihuollon kehnous, paperisota, valuuttaongelmat ja huono tiedonkulku Euroopan  laidalta toiselle saivat jatkuvasti aikaan stressiä, murhetta ja konflikteja. Talossa majailevat tuttavat alkoivat puolestaan riidellä keskenään, kuten Mai  Konkka( isäni kolmas vaimo) ja  Marjukka  Kaasalainen  ( runoilija Harri Kaasalaisen vaimo). Juhani Konkka rikkoi irtainta omaisuutta juomapuuskiensa aikana.”  SKS:n kirjallisuusarkistossa lukemani perusteella hän oli hankkinut irtainta omaisuutta omilla rahoillaan, koska  talossa ei ollut  huonekaluja, kun hän muutti sinne  joskus  helmi- maaliskuussa.

 Kaksi  päivää Malagasta  paluun jälkeen nenä ja silmät  alkoivat vuotaa ja  aloitin omaehtoisen  kahden viikon kotikaranteenin.   Siitä oli kulunut eilen  (18.3.) viikko ja nenä  sekä silmät olivat lakanneet  vuotamasta, mutta vapaaehtoinen  karanteeniksi   muuttui  yleiseksi ”karanteenin kaltaiseksi  tilaksi”,  joka koskee kaikki  70 vuotta  täyttäneitä suomalaisia. Se jatkuu  huhtikuun 13.päivään asti  ellei toisin määrätä. Pitää istua eristyksissä kotona ja  välttää  kaikkia ihmiskontakteja. Kissa- ja koirakontakteja saa olla.    Olin istunut  kolme päivää ja kuunnellut  radion koronauutisia ja katsellut television koronaohjelmia  täydellisen  lamaannuksen  vallassa.  Tämä oli pahempaa kuin   Kuuban  ohjuskriisi lokakuussa vuonna  1962.  Atomisodan  puhkeaminen ja maailmanloppu oli lähempänä  kuin  koskaan.  Lokakuun 27. päivä  oli ”ihmiskunnan historian vaarallisin päivä”. Silloin  Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät  Yhdysvaltoja  ja   ihmiset hamstrasivat  Suomessa hullun lailla elintarvikkeita – mitä järkeä  siinä oli, kun maailma räjähtäisi  vuorokauden sisällä, minä  ajattelin nuoruuden  pessimismillä  ( vessapaperia   ei muistini mukaan  hamstrattu).  Äidilläni oli  samaan aikaan taidenäyttely eikä yhtään   taulua   mennyt kaupaksi.  Hän ei pystynyt maksamaan rästiin jääneitä vuo0kria ja niin meidät  häädettiin  lapsuudenkodista, josta näen joskus vieläkin unia.

Kuuban  kriisi ratkesi nopeasti,   John Kennedy veti ohjukset pois eikä  Neuvostoliitto hyökännyt.  Minä olin nuori silloin, nyt  tajuan  olevani vanha. Minut on eristetty, etten  kuolisi koronavirukseen. Mikä  isku itsetunnolle!  Yritän sopeutua ajatukseen, että voin kuolla, se tuntuu nykyään paljon  todellisemmalta kuin vielä muutama  vuosi sitten.  Saatan kuolla koronaan, jos on  tottele  valtiovallan määräyksiä ja   pysy kotona.  Olisihan se ehkä jonkin verran epätavallisempi kuolema kuin rintasyöpä tai sydäninfarkti. Mutta en halua  kuolla, kun isä-projektikin on kesken. Joten on pakko eristäytyä  kotiin.  ( Kissa  Ninni tykkää!) 

  Näistä ajatuksista huolimatta hiippailin eilen pimeyden tultua  apteekkiin  ja  Alkoon huonon omatunnon  ja  pelon vallassa, että  matkalla  virus  iskee kimppuuni. Ostin  Alkosta pullon punaviiniä,  se maistui ja  jälkeen päin harmittelin. etten ostanut kolmen litran paukkausta.  Apteekista ostin 76 eurolla lääkkeitä, vitamiineja ja hengityssuojan. Sellaisen olisi saanut K-raudasta  kolme kertaa halvemmalla hinnalla. Apteekit eivät ole konkurssin partaalla  koronan takia  niin kuin monet muut  firmat.  Kotona  kissa Ninni tuijotti minua silmät pystyssä, kun  pistin naamarin kasvoilleni.  Ensimmäisen kerran minusta tuntuu että vanhuus on todella kurja tila.  Yksinäisyys ei ole kurjaa siihen olen tottunut nuoresta asti, mutta se vasta kurjaa on, ettei pääse  kulkemaan  vapaasti kaupungilla  ilman pelkoa, että saa viruksen, ja   ilman  syyllisyyttä,  kun ei tottele  valtiovaltaa, vaan täyttää  sairaalat ja saa aikaan  terveydenhuollon romahduksen Suomessa. 

Tää naamari on kyllä aika tukala, enkä edes tiedä  onko se oikein päin naamalla.

Inkeriläiset - unohdettuja suomalaisia

  Kuvassa on  kolme tätiäni ja yksi setä Toksovassa vuonna  1927.  Lettipäinen tyttö oikealla on Saima-täti.  Hänet erotettiin Leningradin yliopistosta, koska hänen isänsä oli kulakki (= varakas talonpoika. Saimasta tuli myöhemmin saksankielen opettaja ja tulkki. Istumassa vanhin sisar Hilma.  Hänellä ei ollut  lukupäätä,  mutta hän oli kelpo komsomolilainen ja  kommunisti.  Hänen  vieressään istuu  Eero-setäni  joka kävi  puoluekoulun. Hänestä tuli opettaja ja kommunistipuolueen kandinaattijäsen, kunnes hänet erotettiin sekä  virasta että puolueesta.  Ennen kuolemaansa hän antoi minulle parikymmentä kasettia, joille hän oli kertonut elämäntarinansa. Minä kirjoitin niiden perustalta kirjan Musta passi. Se on uskomaton selviytymistarina.  Ihmettelin kasetteja kuunnellessani  miten oli mahdollista, että hänen onnistui  säilyttää henkensä Stalinin aikana.  Kaiketi siihen tarvittiin intuitiota, nokkeluutta  ja  hyvää onnea.

Pieni  rusettipäinen tyttö  kuvan  vasemmassa laidassa on  Unelma-täti. Hän joutui isänsä, äitinsä ja veljensä Urhon kanssa Siperiaan, jonne perhe karkotettiin vuonna 1931. Vanhemmat lapset elivät jo omaa elämäänsä eivätkä  joutuneet  karkotukseen.  Unelmasta tuli  folkloristi,  jonka itkuvirsiä  käsittelevää  väitöskirjaa  ei  hyväksytty Neuvostoliitossa, koska  siinä ei mainittu, ei edes esipuheessa, Leniniä ja Stalinia. Unelman  oli sitä mieltä, että heillä  ei ole mitään tekemistä kansanrunouden kanssa eikä hän suostunut  perääntymään piiruakaan. Väitöskirja julkaistiin myöhemmin Suomessa nimellä Ikuinen itku.  Unelma  kirjoitti runoja   Katri Korvelan nimellä.  Ne ilmestyivät Petroskoissa, mutta niitä kuultiin myös Suomessa Juha Virkkusen ja Satu Koskimiehen toimittamassa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmassa.

Kuvasta puuttuu Urho-setä.  Hän kirjoitti runoja  nimellä Kajanto. Olen lukenut  muutamia runoja.  Ne ovat  nuoruuden innolla kirjoitettua sosialistista realismia. Joitakin runoja julkaistiin Neuvosto-Karjalan suomenkielisissä lehdissä Hän ei ehtinyt saada aikaiseksi kokoelmaa ennen kuin kaatui partisaanina vuonna  1942  Suomen Lapissa. Suomalaiset vangitsivat hänen vaimonsa Senjan, joka joutui Kinnasvaaran keskitysleirille.  Hänen vaiheensa suomalaisvallan alaisuudessa ovat jotakuinkin epäselvät.  Tiedän vain, että hän oli saanut  Neuvostoliitossalaskuvarjohyppääjän koulutuksen, toisin sanoen hänet oli koulutettu desantiksi. Kun sotavangit palautettiin sodan jälkeen, hän joutui Vorkutan keskitysleiriin sovittamaan kahdeksikymmeneksiviideksi (otaksun) sitä että antautui vangiksi suomalaisille. Hän selvisi leirituomiosta hengissä ja jäi  asumaan Vorkutaan.

Myös isäni puuttuu kuvasta. Hän  oli  elänyt  kuvan ottoaikaan Suomessa jo  seitsemän vuotta. Hän opiskeli sanomalehtioppia Kansankorkeakoulussa, josta tuli Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja hänestä  tuli  24-vuotiaana Päivän Uutisten päätoimittaja.  Hän julkaisi 25-vuotiaana  esikoisromaaninsa   Me sankarit,  kuten olen kertonut aikaisemmin tässä blogissa.   Talvisodan alla syksyllä 1939 häneltä ilmestyi dokumenttiromaani Kahden maailman rajalla, jossa hän  kertoo  hänen perheensä  tarinan Inkerinmaalta.   Sodan jälkeen kirja joutui valvontakomission kiellettyjen kirjojen listalle ja suljettiin  kirjastojen  ”myrkkykaappeihin”.  Hän kirjoitti kirjan uudelleen vuonna 1958. Se ilmestyi nimellä Pietarin valot ja sivuutettiin julkisuudessa vähällä huomiolla.  Samoin oli käynyt neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Ratkaisun päiville, joka kertoi mm. inkeriläistytön luovuttamisesta Neuvostoliittoon. Luovuttaminen oli 50-luvulla  niin arka  asia, että se kohtaus sensuroitiin, kun   kirjasta tehtiin elokuva Ratkaisun päivät. Elokuvan  sankaripari oli  Tauno Palo ja   Ansa Ikonen.  Elokuvaa esitetään vieläkin parin vuoden välein   televisiossa, mutta  kirja on unohdettu.

 Olen kirjoittanut inkeriläistytön luovuttamisesta kahdessa kirjassa Tyttäressä  vuonna 1983 ja Unennäkijän muistelmissa vuonna 2014.  Luovutuksesta tuli minun pahin lapsuudentraumani. En voinut ymmärtää mitä merkitsi, että kasvattisisar on  luovutettu Neuvostoliittoon.  Kauhein uhkakuva oli se, että jos olisin tuhma (varastelisin sokeria ja kiusaisin pienempiäni) minutkin luovutettaisiin Neuvostoliittoon.

Sodan aikana Suomeen siirrettiin Inkerinmaalta 63 000 inkeriläistä,  yksi heistä oli kasvattisisareni Nina, 10-vuotias orpotyttö.  Sodan jälkeen  heitä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000. He eivät päässeet takaisin Inkerinmaalle niin kuin heille oli luvattu. Loput 8 000 pakenivat  Ruotsiin  tai piiloutuivat kuka minnekin.  Tämä käy selville Kansallismuseon  näyttelystä Inkeriläiset – unohdetut  suomalaiset. Näyttelyn voi käydä katsomassa 19.4.2020 asti.  Sisäänpääsy ei maksa mitään. 

 Olen  käynyt näyttelyssä kaksi kertaa,  vaikkei  siellä   ole kovin paljon uutta minulle, kun olen elänyt inkeriläisyyttä lapsesta asti. Jotain  sentään löysin  viime käynnillä – paksun kirjan  jossa oli luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista  inkeriläisistä.  Luettelosta löytyi  Johannes Konkka, isäni serkku, teloitettu vuonna 1937. 

Kuvassa Inkerin lippu ja Inkerin itkuvirret.  Lukunurkkaus  Kansallismuseon  näyttelyssä.

Minun  täytyy käydä vielä kerran käydä Kansallismuseossa tutkimassa missä ja minkä pykälän nojalla hänet teloitettiin.  Jokaisesta inkeriläissuvusta  löytyy   telotettuja,  keskitysleireille suljettuja  ja Siperiaan  karkotettuja.   Niillä  keinoin inkeriläiset  nitistettiin  ja  vaiennettiin.  He oppivat pitämään  matalaa profiilia  ja lakkasivat  puhumasta suomea, koska puhuminen oli vaarallista. Eivätkä he pidä vieläkään melua itsestään.  Heistä tuli unohdettuja ja torjuttaja ja   he alkoivat hävetä itseään. 

Kuvassa näyttelyn lakanoita, joissa inkeriläiset kertovat inkeriläisyydestään.   Heidi Reis,  31 ja Heini Reis, 24   kertovat:  

”Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan  minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka mistä mummi on kotoisin.”

Elena Shevakova, 58  kertoo:

”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro siitä kenellekään.”

Kuvassa isovanhempani Toksovassa ennen kuin heidät  karkotettiin Siperiaan. He eivät  hävenneet  inkeriläisyyttään isäni kertoman mukaan.  Ei hänkään hävennyt.  Mutta minä opin  lapsena kantapään kautta, että  siitä  asiasta   kannattaa vaieta, jotteivät   muut lapset rupea  haukkumaan ryssäksi ja  kiusaamaan.  Koko lapsuuden ajan  tunsin, että olen   jotenkin   outo  ja erilainen. 70-luvun politisoituneessa ilmapiirissä olin epäilyttävä  puoli-inkeriläisyyteni takia.    Ja   90- luvulla kärsin  kun media  mustasi inkeriläisten  paluumuuttajien  mainetta syyttämällä  nuoria inkeriläismiehiä rikollisiksi,huumeidenvälittäjiksija  venäläismafian jäseniksi.  Ei inkeriläisäiti syyttä suotta  kieltänyt   tytärtään kertomasta sukujuuriaan.

Ohjeita lukijalle - Kansallisena lukurauhan päivänä 9.2.

Sándor Marai: Mietteiden kirja

  

”Älä unohda että vain ihmiset  lukevat”  kirjoitti Sándor Márai Mietteiden  kirjassa (  suom.  Tuomo Lahdelma. Atena   2003 ). Kirja sisältää neuvoja , arvioita, mietelmiä ja meditaatioita vuosilta 1938-43.  Näin  Márai neuvoo lukijaa:

” Lue voimakkaasti!

        Toisinaan  lukijan on luettava  voimakkaammin kuin luettava teksti on kirjoitettu. Lue hartaasti, intohimoisesti, tarkkaavaisesti ja ankariin mielin. Kirjailija voi lörpötellä, mutta sinun pitää pysyä silloinkin lakonisena. Lue kirjaa sana sanalta, kuulostele kirjaa edestakaisin, älä anna syvälle metsään vievien  jälkien  livahtaa katseeltasi, yritä  panna merkille ne salaiset viestit, joita kirjan tekijäkään ei kenties havainnut  raivatessaan tietään  teoksensa  tiheiköissä. Älä lue koskaan nenääsi nyrpistellen ja syventymättä; älä ole kuin mies, joka kutsuttiin jumalten pitoihin, mutta joka vain sorkki hänelle tarjottuja  ruokia. Pyri lukemaan  elegantisti ja  reilusti. Lue ikään kuin kuolemaantuomittu lukee vankilassa vanginvartijan  antamaa viimeistä kirjaa.  Lue henkesi edestä, sillä se on kaikkein suurinta, ihmisten lahja. Älä unohda, että vain ihmiset lukevat.”

Sándor Márai syntyi  1900  Kassan kaupungissa Unkarin  kuningaskunnassa, nykyään kaupungin nimi on Košice ja se  sijaitsee Slovakiassa.  Wikipedia kertoo,  että  Márai  piiloutui juutalaisen vaimonsa kanssa, kun Saksa miehitti Unkarin 1944.  Kommunistisessa Unkarissa hänellä ei  ollut mahdollisuuksia elää ja elättää perhettään kirjailijana ,   toisin sanoen hänestä ei  ollut  sosialistisen realismin  kirjoittajaksi.  Hänestä tuli  maahanmuuttaja ( mamu!) ensin  Sveitsiin sekä  Italiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1957. Hän  hän teki  vuonna  1989 itsemurhan  San  Diegossa.  Hänet ”uudelleen löydettiin” Ranskassa vuonna 1992, minkä  jälkeen hänen kirjansa ovat   ilmestyneet  kymmenillä kielillä  ja  hänestä on tullut osa  eurooppalaisen 20.  vuosisadan kirjallisuuskaanonia.

Minä löysin  Márain  Mietteiden kirjan sattumalta  kirjaston  hyllyltä   kuten   löydän yleensä kirjat joihin ihastun -  ja kirjoitin siitä  Kirjailijan päiväkirja –blogiin vuonna  2005.  Nyt löysin sen uudelleen juuri sopivasti ennen lukurauhan päivää.  se on sellainen kirja, joka kannattaisi omistaa, sillä sitä voi lukea useita kertoja eikä se lakastu ja menetä viehätystään. Aina siitä löytyy jotain uutta ajateltavaa.  Sen on tuonut Suomeen jyväskyläläinen  Atena  kustannus, joka  kustansi  myös  Elena Ferranten Amalian   rakkauden ja Hylkäämisen päivät  -romaanien suomennokset   ennen kuin WSOY  osti  Ferranten omaan talliinsa.  Pienillä kustantajilla on usein terävämpi kirjallisuussilmä kuin suurilla.

Ninnikin  "lukee"  tassu mun päiväkirjani päällä.  Oikeassa alakulmassa 

näkyy  osa Wlliam S. Burroughsin kissakirjan kannesta.

Nyt lukurauhan päivä on jo illassa. En lukenut aamusta iltaan, vaan kävin välillä Kansallismuseossa  katsomassa  näyttelyä Inkeriläiset –  unohdetut  suomalaiset.   Minun mielestä  inkeriläiset ovat pikemminkin   torjuttuja suomalasia kuin unohdettuja.  Näyttely oli aika suppea, mutta varmaankin  informatiivinen niille jotka  eivät inkeriläisyydestä mitään tiedä.  Minä olen sen asian kanssa elänyt koko ikäni ja kirjoittanut  siitä  muutamissa kirjoissani.

PS. 14.2. Kirjallisuuden ystävien sivuston kautta tuli  korjaus.   Ferranten ensimmäiset kirjat Suomessa eivät  ilmestyneet  Atena -kustanjalta vaan  Avaimet- kustantajalta  Pahoittelen väärää tietoa.  Kiitokset  valppaalle lukijalle,joka kertoi oikean kustanjan.