Nabokov, Kalvas hehku ja pošlost

Vladimir Nabokov syntyi Pietarissa  varakkaaseen yläluokan perheeseen    1800-luvun  viimeisen huhtikuun  22. päivä, mutta passin mukaan 23. päivä, joka on   William  Shakespearen syntymäpäivä.  Nabokovin  perhe  pakeni   lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna  1917   Krimille, Ukrainan  lyhytikäiseen   tasavaltaan, jonka  oikeusministeriksi tuli    Vladimirin  isä.  Kun  valkoinen  armeija  kärsi tappion  bolsevikkeja vastaan käydyssä sisällissodassa,   Nabokovit  emigroituivat   Länsi-Eurooppaan  vuonna 1919.   Heillä ei ollut  kieliongelmia Euroopassa.  He olivat  nelikielisiä, venäjän lisäksi he puhuivat  saksaa,  ranskaa ja  englantia. Vladimir  aloitti  kirjailijan uransa  kirjoittamalla venäjänkielisiä kertomuksia, joita   hän julkaisi Berliinin ja  Pariisin emigranttilehdissä Vladimir  Sirinin nimellä.  Hänen  esikoisromaaninsa Mašenka ( Maria) ilmestyi  vuonna  1926, kun hän  oli   27-vuotias. Hän julkaisi  venäjäksi  yhdeksän  romaania ja  pienoisromaania.  Vuonna  1940  hän    pakeni  Hitlerin vainoja  venäjänjuutalaisen vaimonsa Veran ja  poikansa  kanssa  Yhdysvaltoihin, jossa    hän vaihtoi kieltä  ja alkoi kirjoittaa englanniksi.  Hänen romaaniensa  päähenkilöt ovat yleensä   originelleja  yliopistomiehiä. Tunnetuin heistä  on  Humbert Humbert,  Lolitan rakastaja, sympaattisin    ikuisesti määräaikaisella  vakanssilla oleva venäjän kielen  apulaisprofessori Timofei Pnin ja vinksahtanein  Charles  Kinbote,   Kalvaan hehkun  päähenkilö.

Nabokovin  patsas  Monreuxissa

Kun opiskelin aikoinaan   kirjallisuustiedettä  Helsingin  yliopistossa,     opiskelijatoverini   ihailivat  Nabokovin   nokkeluutta ja tyylitaituruutta.   Elitistisimmät heistä  tosin irvistelivät   Lolitalle,  koska se oli suuren  yleisön suosikki, mutta  kyllä hekin Lolitansa  lukivat.   Kaikki mitä  Nabokovilta    ilmestyi luetettiin siihen aikaan  suurella  innolla  joko  suomeksi tai englanniksi kielitaidosta riippuen.  Minä yritin lukea  Pale Firea, mutta  se oli liian    koukeroista englantia, ja jäi  kesken.

Pale  Fire  ilmestyi   jo  vuonna  1962, mutta  suomeksi  vasta   53 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014.  Kiitos kuuluu  suomentaja  Kristina Drewsille, joka  oli  tarttunut härkää  sarvista ja  kääntänyt   teoksen , jota on väitetty suomenkielelle kääntymättömäksi.  Hienoa suomenkieltä siitä  on tullut.

 Sain  Kalvaan hehkun kirjastosta  lainaksi ilman jonotusta, mikä hämmästytti minua. Kirja ja  sen  käännös oli saanut  useassa lehdessä loistavat  arvostelut, mutta   se  ei  ilmeisesti ole  kiinnostanut  nykyisiä  kirjallisuustieteen opiskelijoita. 

 Minun   lukuintoni   hyytyi   jo sivulla 35  John  Shaden    999-riviseen runoelmaan.    Miksi   Nabokov kirjoittaa   runoparodiaa,  jonka  alku on kuin  Robert Frost –pastissia?  minä ihmettelin.   Runoelmaa edelsi   esipuhe , jonka oli  kirjoittanut   tohtori   Charles Kinbote.  Hän  oli ottanut toimittaakseen ja  kommentoidakseen  runoelman.  Hänen lauseensa olivat kiehkuraisia  ja   puuteroituja   kuin rokokoon  peruukit.     Hän  tunsi ”musertavan  kaikennielevää kiintymistä”  Shaden  ”mestariteokseen.” Hän   sanoo   Shadea  ”rakkaaksi ystäväkseen”  ja  selittää  korusanaisesti että  ”on olemassa ystävyyssuhteita, jotka luovat  oman sisäisen kestonsa, oman läpikuultavan ajan muovaaman iäisyytensä,” ja että  ”tämä ystävyys  oli sitäkin   arvokkaampi, koska sen lämpö  pysyi  tarkoituksella  piilossa, varsinkin kun emme olleet kahden,   sen rosoisen  pinnan alla, joka kumpuaa niin sanoakseni sydämen  uljaudesta.”    Kerrassaan rasittava tyyppi, minä ajattelin.

  Kinboten ystävyys  Shaden kanssa on   pelkkää toiveajattelua ja  hänen puheensa sanahelinää.   Hän on  kuin   teini-ikäinen  fani, joka  uskottelee, että kaikki  kadehtivat  häntä, koska  kuuluisuus   ”arvostaa hänen seuraansa kaikkein eniten. ” Tosiasiassa kuuluisuus vähät välittää hänestä, ei kutsu  häntä   edes  syntymäpäiväjuhliinsa.

  Ei  epäilystäkään,  etteikö  Nabokovilla   olisi ollut  Yhdysvaltain kampuksilla     Lolitan  ilmestymisen jälkeen  liuta   kiusallisesti takertuvia faneja, jotka  kiikaroivat  ihailunkohteensa ikkunoita,  häiritsivät hänen kotirauhaansa ja takertuivat  häneen  kuin  takiaiset    -  tai kuin king-botet , sukupuuttoon kuolleen kärpäsen toukat, jotka pesivät aikoinaan mammuteissa (kts. Kalvaan hehkun hakemisto s.326). 

  Kenties  Nabokovin  innokkaat fanit  ovat olleet  malleina  Kinboten henkilöhahmolle? Lolita  oli tehnyt  Nabokovista  kuuluisan. Amerikkalaiset   ovat  siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia.  Lolita  oli tehnyt  hänestä myös  rikkaan, hänen  ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa  kirjallisuutta. Hän  muutti ( pakeni  sekä  ihailua  että paheksuntaa, minä oletan)   Sveitsiin  vuonna  1961 eikä palannut enää  Yhdysvaltoihin.

Kuka tappoi  runoilijan?

 Kalvaan  hehkun laina-aika  meni umpeen eikä minulle  selvinnyt Kinboten  henkilöhahmon  arvoitus.   Sekin  jäi epäselväksi  tappoiko  Kinbote  Shaden.   Kirjan  alussa Kinbote  sanoo, että hänen oli pakko poistua New  Wyesta ja   että   runoelman  kommentaarin kirjoittamista oli pakko lykätä kunnes  hän oli löytänyt itselleen uuden henkilöllisyyden, koska ”Shaden kuoleman syvyyspommi räjäytti sellaisen määrän salaisuuksia ja nosti pintaan niin paljon kuolleita kaloja.”    Kinbote väittää  tappajan olleen Gradus, joka Kinboten sijasta  tappoi Shaden  vahingossa.  Mutta Kinbote on niin epäluotettava kertoja, että hänen sanoihinsa on vaikea uskoa.

Nabokov   on onnistunut  rakentamaan  Kinbotesta henkilöhahmon, joka  on     aluksi ärsyttävän itsekeskeinen   ja   teeskentelevä tyyppi  , mutta  vähitellen  hänestä  kehittyy  myötätuntoa  herättävä   olento.  Nabokov ei ole  maanpaossa menettänyt  venäläisten  kirjailijoiden rakastettavaa   kykyä nähdä  vastenmielisissäkin  henkilöhahmoissa   (pedofiileissä,  raiskaajissa ja  murhamiehissä)  inhimillisiä ominaisuuksia.

 Kimbotea  kiusataan kampuksella, hänellä  ei ole  ystäviä, kollegat  väheksyvät häntä, tai inhoavat, ja opiskelijat pilkkaavat.  Hän on homoseksuaali ja traagisen yksinäinen hulluudessaan. Siksi  Shaden  ystävyys on hänelle  niin elintärkeä.     Kuten hyljeksityt lapset  hän on   luonut  itselleen   mielikuvitusmaailman, jonka  kuningas hän on -  tai oli ennen kuin  hänen kuningaskunnassaan tapahtui  vallankumous,  ja hän joutui   pakenemaan      pohjoisesta kotimaastaan  Zemblasta  kintereillään palkkamurhaaja  Gradus.  Varjot on  järjestö, joka  on palkannut Graduksen murhaamaan Kinboten  ( kts.  hakemisto s.336).   Sivumennen sanoen  Shade   tarkoittaa varjoa,  ja  Zembla  taas nimensä puolesta  muistuttaa  Novaja   Zemlaa, jossa  sijaitsee  Nabokovin isoisän  isän mukaan nimetty Nabokovin joki.  Nabokov rakastaa pieniä kuriositeetteja

 Kimbote kuvittelee, että     neliosainen runoelma  on  syntynyt   hänen  kertomustensa ja kokemustensa   inspiroimana.   Pettymys on katkera, kun  hän saa runoelman käsiinsä  Shaden  kuoltua ( hänen tappamaan?) eikä runoelmassa ole    sanakaan hänestä ja hänen kuningaskunnastaan Zemblasta, vaan   linnuista ja  luonnosta ja  Shaden  omaelämäkerrallisista  jutuista.

Jonkun  kirjallisuustutkijan mukaan  John  Shaden runoelman  kommentaattori ei olekaan  tohtori  Kinbote, vaan   professori Vseslav Botkin,  venäläinen   mielipuoli, joka    opetti samassa yliopistossa kuin Kinbote ja   Shade.    Eikä Shadea tappanut   Gradus,  vaan vankimielisairaalasta karannut  John Gray, joka luuli  Shadea tuomari  Goldsworthiksi.  Entä  jos  John Greytakaan ei ollut olemassa, vaan hän oli  professori Botkinin  mielikuvituksen tuotetta – ja   todellinen tappaja olikin   Botkinin , joka  kadehti ( tavallista yliopistomaailmassa)  ja  halusi omia  Shaden runoelman  keinolla  millä hyvänsä?   Olenko minä  jättänyt huomaamatta tärkeitä yksi  yksityiskohtia  ja lukenut kirjan täysin  väärin?

Pošlost

 Kun  googlasin tietoja   Kalvaasta hehkusta,     löysin  Nabokovin haastattelun    The ParisReviewin no.40:sta    haastattelunvuodelta 1967 .   Haastattelija  Herbet   Gold  oli lähettänyt  kysymykset etukäteen  ja  Nabokov    vastannut .  Kysymykset  Kinbotesta hän  ohitti , aihe ei ollut  hänelle enää  ajankohtainen,  ja ärähti      Goldin   kysymykselle,   mikä  on tyypillisintä    pošlostia  (englanniksi poshlost) nykyajan  kirjallisuudessa, ja  oliko  Nabokov  itse  koskaan tuntenut houkutusta langeta  pošlostin   syntiin.  Nabokov vastasi, että  kun häneltä kysytään  tuollaista, niin ilmeisesti   hän ei   ole   kuvannut pienessä  kirjassaan  Nikolai Gogolista kyllin selkeästi  millaista  pošlost   on.  Ja sitten  hän antoi   tulla täydeltä laidalta, että  se on valetta ja feikkiä,  poroporvallisuutta ja   kornia roskaa,  vulgaareja  kliseitä, jäljennösten jäljennöksiä,    epäaitoa syvällisyyttä, älytöntä ja  epärehellistä pseudo-kirjallisuutta,  koinsyömiä mytologioita ja  freudilaista symbolismia.   No niin, tulihan se sieltä!    Nabokovin  on joka käänteessä   potkaistava  ohimennen   Freudia.  Hänen  listansa on pitkä   ja ylimalkainen  ( sen voi käydä  lukemassa klikkaamalla  yllä olevaa linkkiä).  Mutta jos  haluaa  tutustua  pošlostin   syvempään  olemukseen, on  luettava  Nabokovin monografia  Nikolai  Gogol  (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, Gummerus 1963) Se löytyy ainakin viidestä HelMetin kirjastosta.

Nabokovin mielestä  pošlostia   ei voi  kääntää  millekään  kielelle, niin venäläinen ilmaisu ( ominaisuus?)  se on.   Minusta se  voisi  kääntää  suomeksi vaikkapa  sanalla potaska.  Jokainen suomalainen tietää, mitä tarkoittaa   puhua potaskaa.  Mutta  Nabokovin mukaan: ”se  mitä venäläiset  tarkoittavat   sanalla  pošlost  on kauniin ajatonta ja niin taitavasti  suojaväreillä  maalattua, että sen olemassaolo ( kirjassa,  sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein  huomaamatta  […] ja  ”vain todellinen  perivenäläinen  pystyy myöntämään, että Goethen Faustin lävitse kulkee  kaamea  pošlostin juonne.”

 Kirjallisuus  on  yksi  parhaista pošlostin  sikiämispaikkoja, Nabokovin sanoo ja     luettelee  joukon  kirjallisuuden henkilöitä , jotka  personifioivat   pošlostia.   Heitä ovat muun muassa Hamletin Polonius, Flaubertin Rodolphe, Mauppasantin Bel Ami ja   Joycen  Marion  Bloom. Hän  nimittää miespuolisia  henkilöitä   pošljakeiksi ja naispuolisia  pošljatškeiksi.   Ylitse  kaikkien muiden  on Gogolin  legendaarinen  pošljaki ,   herra   Tšitšikov, jolle  Nabokov omistaa  monografiassa kokonaisen luvun.

Heureka,  olen löytänyt avainsanan!  minä riemuitsin.    Tohtori  Charles  Kinboten arvoitus   on   ratkennut , hän on  Tšitšikovin   perillinen ja  selvääkin  selvempi  pošljaki,    mistä johtuu   hänen  siirappinen  kirjoitustyylinsä   Sekä  hänen  esipuheensa  että kommentaarinsa  ovat silkkaa  pošlostia,   ja  niin  on myöskin  Shaden runoelma!

 Otaksun, että Nabokov  parodioi  yliopiston  pseudomaailmaa,  pseudotutkimuksia  ja  - tutkijoita.   Siltä  kantilta minun   pitäisi  lukea  Kalvas  hehku  uudelleen.    Mutta kun  yritän  uusia lainan, jonossa on  yllättäen  jo 34  varausta .  Hesarin  nosto -  koko sivun mittainen artikkeli   Kalvaasta hehkusta  -    on  tuonut varaajat   jonoon.  Kestää   ehkä toista kuukautta ellei enemmänkin ennen kuin pääsen  tutkimaan  onko  teesini   oikea.   Silloin kevät  on jo niin pitkällä, että  puutarhahommat vievät  aikani ja mielenkiintoni.

Virginian Woolfin Vuodet

Vuonna 1931 tammikuun  20. päivä Virginia Woolf  kirjoittaa päiväkirjassaan, että  on    saanut   loistoidean   kylpyammeessa.  Hän  kirjoittaisi naisten seksuaalisesta elämästä  kirjan,  joka  olisi jatkoa  Omalle huoneelle.    Ajatus  sai  alkunsa  esitelmästä Professions for Women[i], jonka  hän  piti  seuraavana päivänä   lontoolaisessa naisyhdistyksessä. Hän kertoi  oman   uransa esteistä, joista   pahin  oli ollut  olento  nimeltä ”Kodin enkeli.”     Vasta kun hän oli kuristanut  tuon olennon hengiltä, hän  alkoi  kehittyä  kirjailijana.  Mutta  hän  ei vielä  ollut pystynyt   kirjoittamaan naisen    ruumiillisista kokemuksista. Se oli ongelma jonka hän aikoi selättää uudessa kirjassaan.  Hän suunnitteli aiheesta esseeromaania.

 Kirjan   nimenä oli aluksi    The Pargiters,    niin harvinainen  nimi, että  minun  piti  selvittää  Websterin isosta  sanakirjasta mitä se merkitsee.  Parging tarkoittaa  seinän   peittämistä   koristekipsillä tai   raplingilla.    Kenties  joku  Pargiterien  esi-isä oli ollut koristerappaaja,  ja  suku oli saanut  häneltä nimensä. ).   Woolf  hylkäsi   myöhemmin    The Pargiters  -nimen, ettei   kirjaa   erehdyttäisi  pitämään   Forsytein tarinan  kaltaisena  perinteellisenä  sukuromaanina . Kirja ilmestyi vuonna  1937  nimellä The Years ja   suomeksi  76 vuotta myöhemmin  nimellä Vuodet ( suom. Ville- Juhani Sutinen, Savukeidas 2013).

 Päivä jona rouva Pargiter kuolee

 Romaani   alkaa  lupaavasti.  Eletään  vuoden  1880  huhtikuuta Lontoossa.  Rouva Pargiter tekee kuolemaa . Sillä aikaa  hänen miehensä  eversti Pargiter istuu  herrojen klubilla,  käy  tapaamassa rakastajatartaan ja  poikkeaa kotona   kello viiden teellä, johon osallistuu  viisi hänen seitsemästä lapsestaan.  Teen jälkeen perheen  nuorin tytär,  kymmenenvuotias Rose hiipii salaa ulos  ja näkee    kadunkulmassa   itsensäpaljastajan,  rokonarpisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka kasvot  seuraavat  häntä myöhemmin illalla   painajaisuneen. 

 Toiseksi nuorin tytär, murrosikäinen Delia  käy teen jälkeen  katsomassa  äitiään ja toivoo, että    tämä kuolisi.

”Hän todella halusi äitinsä kuolevan. Siinä hän oli, pehmeäksi  mädänneenä mutta ikuisena, retkottaen tyynyjen kuilussa kuin mikäkin este, seinämä, koko elämää haittaava muuri. Delia yritti ruoskia itsestään esiin kiintymyksen tai säälin tunteita.”

Illalla  perhe  kokoontuu päivälliselle.   Nuoret naiset ovat pukeutuneet sieviin  musliinimekkoihin ja miehet smokkeihin  kuten jokaiselle  päivälliselle oli  sitten  arki tai pyhä. Perheen koira Rover makailee portaikon yläpäässä.  Joukosta puuttuu  vain   yläkerrassa makaava äiti ja  Oxfordissa opiskeleva Edward, joka  nautiskelee samaan  aikaan   parin   opiskelutoverinsa kanssa isän  lähettämää portviiniä.   Kesken päivällisen rouva Partigerin tila  kääntyy  huonommaksi. Vanhin poika Morris lähtee hakemaan lääkäriä. ”Hetki on koittanut ”  Delia ajattelee.

  ”Helpotuksen ja jännityksen  ihmeellinen tunne sai hänet valtaansa.   Hänen isänsä harppoi salongin ja sivuhuoneen  väliä. Delia  seurasi  häntä huoneeseen, mutta vältteli isää. He olivat  liiaksi toistensa kaltaisia ja molemmat tiesivät tarkkaan mitä toinen tunsi.” […] Me molemmat näyttelemme, Delia ajatteli itsekseen  vilkaistessaan salavihkaa isäänsä. Mutta hän on siinä paljon etevämpi kuin minä.”

Lukijan ongelma

 Woolf  kuvaa äidin kuoleman ja  hautajaiset   Delian  näkökulmasta.   Virginia itse  oli  13-vuotias, kun hänen  äitinsä kuoli ja  hän sairastui ensimmäisen kerran vakavaan  depressioon.     Minusta tuntuu, että  hän   kuvaa  Delian   kautta  oman äitinsä   kuolemaa, koska   Delian  ajatukset ja   tunteet  ovat    niin eläviä ja  havainnot tarkkoja.   Vahinko  että  hautajaisten jälkeen  Delia  ”katoaa”  kerronnasta,     ja  näkökulmahenkilöiksi  nousevat vuoronperään   hänen  sisaruksensa ja serkkunsa.

 Kirjassa  on  henkilöitä n kuin venäläisissä romaaneissa, niin paljon että en aina  tiedä  kuka  kukin on. Myös  suomentajalta menevät  sukulaiset  sekaisin.   Kenties   hänkin  on  välillä  torkahdellut eikä  ole  herättyään  muistanut  kuka puhuu.    Henkilöt puhuvat   paljon , mutta eivät sano mitään. Ehkä se on Woolfin   metodi  kuvata yläluokan  ihmisiä.   He tukahduttavat  tunteensa  ( ei ole sivistynyttä ilmaista niitä)  ja   sivuuttavat    tärkeät asiat, esimerkiksi  sen miksi  Pargiterien nuorin tytär  Rose   istuu vankilassa    tiilen heittämisen  takia.   Sukulaiset vaihtavat  keskustelun aihetta kun asia tulee puheeksi, eikä  Woolf  kerro missään yhteydessä  miksi   tiiliskiven heittäminen  on niin vakava rikos , että   siitä joutuu vankilaan. 

 Turhautuneena   kirjan  kutsuihin  ja  henkilöihin, ennen kaikkea  Eleanoriin ja Kittyyn,   alan  kiinnittää huomiota sivuseikkoihin, kuten  henkilöiden  kielenkäyttöön.  Käyttäisikö  brittiläinen yläluokka ja Virginia  Woolf sellaisia sanoja kuin ”heppu” ja ”pimu”?  Entä  elävätkö koirat  yli  kolmekymmentävuotiaiksi?  Ensimmäisessä luvussa  esiintynyt Rover –koira   on yhä  elossa, tosin  vanhana ja  haisevana, kun   Eleanor  myy    isänsä  kuoleman  jälkeen Abercorn  Terracen  talon. Hän antaa  Roverin  Crosbylle, perheen vanhalle palvelijalle.  Kohtaus on liikuttava,  Crosby itkee koska  joutuu    lähtemään  talosta, joka on ollut hänen  työpaikkansa ja  kotinsa  neljäkymmentä vuotta.   Mutta Eleanorille   kodista luopuminen   on ilon päivä.  Hän on  yli  viisikymmentävuotias naimaton nainen.  Kolmekymmentä vuotta hän   on ollut  ”kodin enkeli” ja   huolehtinut  äidin kuoleman  jälkeen nuoremmista  sisaruksistaan  sekä    vanhenevasta isästään. Hän on vihdoinkin vapaa elämään omaa elämäänsä ja   matkustelemaan   maihin, joista on aina unelmoinut.

Onko  vika  kirjailijassa, jos kirja on   pitkästyttävä.  Entä jos  vika onkin minussa?  On kulunut  25  vuotta siitä kun olen lukenut  viimeksi Virginia  Woolfia. Silloin  olin innostunut  hänen kirjoistaan.  Ehkä en osaa enää lukea häntä.  Mutta  ennen kuin tuomitsen Vuodet  Woolfin huonoimmaksi kirjaksi, päätän   antaa sille  toisen tilaisuuden ja   lähden kirjastoon  lainaamaan  alkuteoksen.

Toinen lukukerta

Kirjastosta  mukaani tarttui    koko joukko    Woolfin  kirjoja.   The  Yearsin  viitehakemisto ja  esipuhe  osoittautuivat hyödyllisiksi.   Viitehakemistosta   kävi selville miksi Rose  heitti  tiiliskiven ja joutui vankilaan.  Hän  kuului radikaaliin   suffragettiryhmään,  joka taisteli naisten äänioikeuden puolesta. Saadakseen huomiota asialleen suffragetit rikkoivat julkisten rakennusten ikkunoita.  He ryhtyivät  nälkälakkoon  vankilassa, jossa  heitä pakkosyötettiin. Tähän tapahtumaan  Rosen  serkku Sara viittaa   arvotuksellisessa  repliikissään:         ”Punainen Rose, kullanruskea Rose , villi  Rose, piikikäs Rose  […] Hän istuu kolmijalkaisella tuolilla ja lihaa tungetaan alas kurkusta!”

Sekä  Rose  että  Sara poikkeavat  muista Pargitereista. Molemmat ovat särmikkäitä  henkilöhahmoja,  ja  kummassakin on   sosiaalinen tahra,    Rose  on taistelijaluonne,  oli  jo lapsena  ”urhea Pargiter Pargiterin ratsujoukoista, joka karauttaa mielikuvituksessaan   pelastamaan kaikki”, kun taas  Sara  on   omalaatuinen boheemi, ”kuin  sotkuinen kana”, kuten  Pargeterien nuorin  poika Martin määrittelee hänet.  Sara pukeutuu epämuodikkaasti, ei yritä miellyttää ketään ja seurustelee miesten kanssa jotka rakastavat  miehiä, ja juo liikaa viiniä.   Hän  on  välillä niin    omituinen , että  vaikuttaa   hullulta.  Toisella lukemisella minulle selviää,  että  hän on  kirjailija joka  oli lakannut   kirjoittamasta. 

Toinen  lukukerta kannatti. Henkilöhahmot  erottuivat selvemmin toisistaan   eikä  heidän  lörpöttelynsä englanninkielellä  ollut yhtä  pitkästyttävää kuin   suomenkielellä.  Ymmärsin, että  heidän  on viktoriaanisen kasvatuksensa  takia  vaikea muotoilla ajatuksiaan  sanoiksi  ja ilmaista    itseään. He tukahduttavat tunteensa , mikä latistaa heidän    kieltään . Ehkä  latistaminen olikin Woolfin tarkoitus.

      ”Kaikki puhe olisi luultavasti pelkkää hölynpölyä, jos  se kirjoitettaisiin”,   Rose   toteaa  serkuilleen Saralle ja Maggielle.

      ” Ja vaikka ei kirjoitettaisikaan ”, sanoo Maggie.

     ” Mutta  se on ainoa tapa, jolla voimme oppia tuntemaan toisemme,” Rose  protestoi.

   

 Kirjan viimeinen luku on  nimeltään   Nykyhetki.    On jokin 1930-luvun  kesäilta.     Rouva Pargiterin kuolemasta on  kulunut viisikymmentä vuotta ja  everstinkin kuolemasta  yli  kaksikymmentä vuotta. Koko suku vanhimmasta nuorimpaan kokoontuu  Delian illalliskutsuille.   Eleanor on suvun  vanhin,   Peggy ja  North ovat nuorimpia, hekin  jo reippaasti yli kolmenkymmenen ikäisiä.

North  on  vaiennut kirjailija kuten  serkkunsa  Sara.  Hän  on  myynyt tilansa Afrikassa ja  palannut  juuri takaisin  Lontooseen.  Hän tarkkailee sukulaisiaan ja ajattelee, että he kaikki ovat  peloissaan. He eivät voi sanoa, mitä haluavat. He  uskovat että heille nauretaan eivätkä voi siksi altistaa itseään maailmalle.[…] Me kaikki pelkäämme toisiamme, mutta mitä me pelkäämme? Kritiikkiä, naurunalaiseksi joutumista, ihmisiä jotka ajattelevat eri tavalla […] Juuri pelko  eristää meidät toisistamme.

 Northin vanhempi sisar  Peggy on  suvun ensimmäinen koulutettu nainen,  hän on lääkäri.  Hänestä  sukujuhlat  ovat  tylsiä,   tädit  ja sedät   kertovat  aina vain samoja lapsuudenjuttuja    takapihan kiipeilypuista ja naapurin kissojen  tappamisesta . ”Jokaisen  ihmisen mieleen on   uurrettu  reitti […] He kiertävät  kaiken aikaa samaa ympyrää ,   Peggy miettii.   Jos ja kun niin on, déjà-vu –kokemukset  eivät ole mikään ihme. Eleanor kokee sellaisen Delian kutsuilla, hänestä tuntuu yhtäkkiä, että kaikki on tapahtunut  ennenkin.   

  Peggy kysyy Eleanorilta, tunsiko hän itsensä  nuorena alistetuksi, mutta  Eleanor ei halua puhua nuoruudesta. Hän sanoo, että haluaa elää nykyisyydessä, ei menneisyydessä. Olen alkanut  toisella lukukerralla  alkanut pitää   Eleanorista .  Hänestä  on tullut  ihana vanha nainen.  Kesken kutsujen hän nukahtaa ja kuorsaa   häpeilemättömästi vanhojen ihmisten tapaan.  Kun hän herää hän tuntee  itsensä poikkeuksellisen onnelliseksi. Hän hämmästelee  elämän kummallisuutta, että se on jatkuva ihme , ja yrittää selittää mitä hän tarkoittaa:  ”Että vanhuuden  sanotaan  olevan tietynlaista, mutta ei se olekaan  sitä vaan  jotain muuta, aivan toisenlaista. Sama juttu kun olin lapsi ja nuori. Koko elämäni on ollut jatkuvaa löytämistä. Se on oikea ihme.” 

Kirjailijan  ongelma

Idea  esseeromaanista iti  toista  vuotta    Kun Woolf   aloitti  sen kirjoittamisen

 vuonna  1932, hänen  mielessään  oli  selvä   näkemys      sisällöstä ja muodosta . Hän  kaavaili päiväkirjassa, että se  sisältäisi kaiken  -  sukupuolen, koulutuksen, elämän  -  ja  etenisi  ” kuin gemssi  voimakkain  ja  ketterin   hypyin   jyrkänteiden  poikki  vuodesta  1880 tähän hetkeen.”    Päiväkirjan   mukaan  teksti  virtasi  itsestään.   Woolf oli niin  hurjassa flow-tilassa, että hänen   henkilääkärinsä kehotti häntä säästämään sydäntään.   Hän sai hyvän  syyn  kieltäytyä kutsuista ja   ikävistä velvollisuuksista.    Pargiterit työnsivät  kaiken  muun syrjään ja valtasivat hänen  pesänsä kuin käenpoikanen, kuten hän   asian  ilmaisi.

 Vajaan  kahden vuoden  kuluttua  kirjan ensimmäinen versio, 900 sivua oli valmis.  ” Herran tähden mikä määrä  uudelleen kirjoittamista,”  hän huokaisi   päiväkirjassa kymmenen minuuttia  sen jälkeen kun  pannut  viimeisen pisteen käsikirjoitukseen. Hän  vertaisi sitä  aikaisempiin kirjoihinsa ja totesi, että   se on enemmän yleistä, vähemmän    henkilökohtaista,  dialogi on paljon  sujuvampaa  eikä   teksti   ei ole ”kaunista kirjoitusta.”    Kahden  viikon kuluttua hän luki  käsikirjoituksen ja   vaipui  epätoivoon kirjan  kehnouden  vuoksi.    Hän voinut käsittää kuinka ikinä  on voinut kirjoittaa  sellaista   niin suurella innostuksella.Flow-tila vaihtui vastakohdakseen, psyykkiseksi  entropiaksi.  

Woolf  hylkäsi idean esseeromaanista.   Jäljelle jäi pelkkä romaani,  jolta   näytti    kadonneen fokus, sillä    toisen version kirjoitusvaiheissa työnimi   vaihtui  usein.  Aluksi se oli  ”nimetön  kirja”, sitten   Here and Now,   Sons and Daughters, Daughters   and Sons, Ordinary  People, The  Caravan, Other People’s Houses, Music,  Dawn,   kunnes  nimeksi vakiintui The Years.  Toisen  version kirjoittaminen   kesti     yhdeksän ja puoli kuukautta, sivuja  kertyi 797. Hän ei  ollut   tyytyväinen  toiseenkaan versioon ja aloitti  kolmannen version.  

 Vuosi  1936  kului käsikirjoituksen  kanssa kamppaillessa .     Kamppailu  on ankaraa,  se kuluttaa  energiaa ja   tukahduttaa kieltä.  Teksti ei virtaa vapaasti, vaan katkeilee.  Vaikuttaa   siltä kuin hän  yrittäisi  sanoa jotain  tärkeätä, mutta  ”kodin enkeli” kuristaa häntä kurkusta.    Se ei  anna  hänen kirjoittaa   naisten seksuaalisuudesta,  ei suffragettien  taistelusta  äänestysoikeuden puolesta, ei homoseksuaalisuudesta eikä muistakaan aiheista, jotka   saattaisivat kuohuttaa  miesten meiltä.  Kodin enkelin pääasiallinen tehtävä  kun  on miellyttää miehiä.   Viimeisestä  versiosta on siivottu  pois   tulenarat aiheet, jäljelle on  jäänyt vain joitain   epämääräisiä viittauksia niihin. 

 Päiväkirjan  merkinnät tuolta  ajalta ovat  yleensä synkkiä joitakin valonpilkahduksia lukuun ottamatta. Kesällä  1936 hän kirjoittaa: ” epätoivoa ja epäonnistumista, intensiivistä kärsimystä, kiduttavia aamuja, tuskaa päässä […] Tuskin ketään muuta kirjoittaminen kiduttaa niin kuin minua. Vain Flaubertia”,   hän arveli.

Mitchell A.  Leaska, joka   on kirjoittanut  Woolfin elämäkerran ja    toimittanut  mm.   Virginia Woolfin varhaiset päiväkirjat ,   on  sitä mieltä että   Woolfin    viisi vuotta kestänyt kamppailu  The Years  -romaanin  parissa,  johtui  voimakkaasta  torjunnasta, jonka  aiheutti   tietoisuuteen  pyrkivät  insestiset tunteet  isää  kohtaan.   Kaikki  eivät  hyväksy  Leaskan  psykoanalyyttista tulkintaa, mutta  minusta   siinä on   järkeä.    Romaanin alussa  esiintyvä Delia  heijastaa Woolfin  omia tunteita ja samaistumista isään ( Woolfin  isä oli sivumennen  sanoen kirjailija). Mutta  Woolf   työntää Delian syrjään ja palauttaa hänet  vasta kirjan viime sivuilla  kerrontaan.  Tuolloin   Delia  sanoo, että hän  vihaa Abercor Terracea  (lapsuudenkotia ) niin paljon että aina kun hänen menee  Paddingtoniin, hän pyytää kuljettajaa ajamaan toista kautta. ”Se oli  helvetti!” Delia huudahti. ”Melkoinen helvetti!” hän toisti […] Se oli helvetti”, Delia jatkoi.  Näin  vahvasti ei kukaan    henkilöistä   ole ilmaissut tunteitaan koko pitkän romaanin aikana. Se  olisi ollut  sopimatonta  säädyllisen  viktoriaanisen kasvatuksen saaneille  yläluokan naisille.

Kun  Woolf    on  lukenut romaanin viimeiset vedokset  marraskuun alussa, hän  ajattelee, että   tämä  onneksi  niin huono,  ettei    [julkaiseminen] voi  tulla kysymykseenkään ja  että  vedokset  on kannettava Leonardille kuolleen kissan tavoin ja  käskettävä hänen polttaa ne  lukematta niitä.   Niin hän tekikin ja taakka putosi hänen  harteiltaan.  Leonard , hänen miehensä, luki vedokset ja sanoi että kirja  on yhtä hyvä kuin  Virginian muutkin kirjat.    Muistelmissaan vuosia myöhemmin  Leonard kertoi, että  kirja oli hänen   mielestään  Virginian kehnoin, mutta  sitä hän ei  voinut  sanoa,   ettei   Virginia olisi   luhistunut psyykkisesti.

Kirja oli  sekä  arvostelu- että myyntimenestys.   Brittilehdet kehuivat  sitä  mestariteokseksi. Yhdysvalloissa se nousi   heti julkaisemisen  jälkeen Best Seller –listan ykköseksi ja  pysytteli  kärkipäässä muutaman kuukauden.  Sitä  myytin lähes  40. 000 kappaletta,   sellaiseen lukemaan yksikään Woolfin aikaisempi  kirja ei ollut  aikaisemmin  yltänyt. Aikamoinen saavutus  kaunokirjalta, jossa ei ollut  juonta eikä tarinaa  Kenties   amerikkalaisia kiinnosti  millaista on  brittiläisen yläluokan elämä ja sukujuhlat.    Woolf itse ei ollut  tyytyväinen  kirjaansa. Kolmisen vuotta myöhemmin hän  kirjoittaa muistelmaluonnoksessaan, joka   sisältyy   jälkeenjääneistä papereista koottuun  Elettyjä hetkiä –teokseen,  että  todelliset kirjailijat  kuten Jane Austen, Trollope, Dickens ja Tolstoi osaavat  ilmaista sekä  elettyjä että ei-elettyjä hetkiä.   ”Minä en ole  koskaan osannut ilmaista  molempia. Olen yrittänyt  – kirjoissa Night and  Day ja The Years”, hän  toteaa. 

---

[i]   Professions  for Women löytyy mm. esseekokoelmista  Killing the Angel in the House ja  The Death of the Moth and Other Essays (1942),  mutta  suomenkielisessä kokoelmasta Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sitä ei löydy. En tiedä  onko se koskaan ilmestynyt suomeksi. Minuun se  essee teki aikoinaan  suuren  vaikutuksen. Kirjailijan päiväkirjassa kerron  siitä vaikutuksesta.